Poliittinen keskusta?

Kun SDP:n puheenjohtaja vaihtui, määritteli Jutta Urpilainen SDP:n "arvopuolueeksi joka on jäänyt yksin poliittiseen keskustaan". Tästä vaikutti syntyvän aidosti mielenkiintoinen keskustelu, joka jäi kuitenkin hieman kesken.

Suomessa termiä poliittinen keskusta on vaikea käyttää, koska se yhdistyy helposti Keskusta -nimeä kantavaan agraaris-konservatiiviseen oikeistopuolueeseen. Eurooppalaisessa poliittisessa kartassa Suomen Keskusta on kummajainen, jolle ei varsinkaan vastaavalla kannatuksella tahdo helpolla löytyä verrokkia. Maalaisliittolaisuus voidaankin suoralta kädeltä hylätä synonyymina poliittisessa keskustassa olemiselle.

Mitä Suomen SDP:n "poliittinen keskustassa olo" sitten voisi tarkoittaa? Se voisi tarkoittaa ajattelua, jossa vasemmisto-oikeisto -jako liittyy nimenomaan luokkakysymyksiin ja joiden nähtäisiin vanhempaa yhteiskuntaa määrittävänä tekijänä lientyneen tai poistuneen. Jos entisenkaltaisia selkeitä yhteiskuntaluokkia ja sitä kautta eturyhmiä ei enää ole, poistuu teollisuusyhteiskuntaan syntyneiltä puolueilta eturyhmäulottuvuus. Silloin keskeiseksi jäävät ennen muuta arvot -tai sitten eturyhmät muodostuvat jollain muulla tavoin kuin työmarkkina-aseman mukaan.

Yllä oleva varmasti sisältää osan totuutta, mutta myös työmarkkina-asemilla ja asemalla tuotannossa ja taloudessa on edelleen merkitystä. Talous on poliittista, myös tilanteessa, jossa se tarkoituksella pyritään depolitisoimaan. Perinteistä politiikkaa kuitenkin murentaa ennen muuta sen jääminen kansalliselle tasolle talouden ylikansallistuessa sekä paikallisella tasolla ihmisten identiteettien moninaistuminen. Verrannollisessa sosioekonomisessa asemassa olevat ihmiset voivat kuulua kulttuurisesti aivan eri ryhmiin. Tämä antaa tilaa ennen muuta Suomen politiikan kaltaiselle vihreälle liikkeelle.

Kun taloudellisilla asemilla ja rakenteilla on edelleen huomattavaa merkitystä, voidaan taloudellisten asemien merkityksettömyys ainakin pääosin unohtaa. "Poliittinen keskusta" voisikin myös tarkoittaa vasemmistolaisten painotusten vähentämistä an sich. Mikäli katsotaan, ettei muuttuneessa yhteiskunnassa esimerkiksi sosioekonomisen tasa-arvon tavoittelulle ei enää ole vastaavaa tarvetta - tai kannatusta- kuin aiemmin, voitaisiin näitä painotuksia politiikan teossa ja linjauksissa vähentää. Se voisi myös tarkoittaa sen näkemyksen perustuslaillistamista, että vahva taloudellinen suorituskyky yksin, ilman yhteiskunnan aktiivista toimintaa, koituu kaikkien hyödyksi.

Tilanteessa, jossa maassa menee keskimäärin taloudellisesti hyvin, mutta erot ja eriarvoisuus ovat kasvussa ja tietty osa yhteiskuntaa erottuu omaan todellisuuteensa niin asteikon ylä- kuin alapäässäkin, ei tälle oletukselle kuitenkaan löydy juuri perusteita. Suomessa aivan liian vähälle julkiselle keskustelulle jäänyt rahoitusmarkkinakriisi viimeistään osoittaa, ettei vapaa markkinatalous kykene takaamaan vakaata ja tehokasta toimintaa -reiluista ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista puhumattakaan, vaan vahvoja julkisia instituutioita sekä interventioita tarvitaan. Lisäksi sosialidemokratian koko eettinen oikeutus sekä laaja osa itseymmärryksestä liittyy nimenomaan heikommassa asemassa olevien puolustamiseen. Kyseessä olisi melkoinen periaatteellinen suunnanmuutos, josta puolue tuskin selviäisi.

SDP:n poliittista keskustaa pitää siis etsiä vielä muualta. Se voidaan myös asemoida suhteessa kilpaileviin puolueisiin. Tähän voitaisiin viitata myös kyseiseen keskustaan jäämisellä. Ei siis siirtymisellä sinne. Tämän määrittelyn mukaan SDP on aina sijainnut poliittisessa keskustassa, laitavasemmiston ja äärioikeiston/talousliberaalien välisessä maastossa. Tätä voidaan pitää historiallisena tosiseikkana. Mikäli oikeistolaiset painotukset saavat valtaa kilpailevissa puolueissa ja ne siirtyvät poliittisesti oikealle, ja SDP:n linja on korostuneesti pysyvä, ollaan tilanteessa jossa tällä tavoin määriteltyyn keskustaan jää vain SDP.

Tälläkin näkökulmalla on ongelmansa. Myös SDP on vaihtanut usein linjauksiaan, eikä Urpilaisen kauden SDP ole varmastikaan samanlainen kuin vaikka Lipposen kauden, tai millainen olisi ollut Erkki Tuomiojan vetämä sosialidemokraattinen puolue. Nykyistä tai tulevaa uutta linjaa ei voida määritellä vain suhteessa muihin, vaan se rakennetaan omalta analyysipohjalta omiin periaatteisiin ja ajatuksiin tukeutuen. Sen tarkkaileminen mitä vierellä tapahtuu on vaalitaktiikkaa ja sinällään tärkeää valppaana olemista, muttei käy ohjelmallisen uudistustyön peruslinjaksi.

Poliittinen keskusta voidaan myös määritellä siten, että kyse on ihmisten suuren enemmistön liikkeestä sekä vasemmistolaisella painotuksella yhteiskunnan positiivisesta roolista heidän elämiensä mahdollisuuksien takaajana. Ison-Britannian Labourin sloganeista ehkä tarttuvin koskee vallan, varallisuuden ja mahdollisuuksien jakamista tasaisesti, to put power, wealth and opportunity in the hands of the many, not the few. Luottamusta yhteiskunnan suuren enemmistön, tavallisten työtätekevien, eläkkeelle jo siirtyneiden sekä nuoren sukupolven haluun rakentaa yhteiskuntaa, jossa myös heikommista pidetään huolta. Sosialidemokraattien "poliittinen keskusta" voisikin tarkoittaa nimenomaan tätä. Keskeistä on kuitenkin se, että SDP itse määrittelee mitä tämä puhuttu "keskusta" nimenomaan sisällöllisesti tarkoittaa.

Vaalianalyysia viikonvaihteeksi

HS:n tänään julkaiseman gallupin mukaan suuret puolueet etenevät tasavahvoina kohti kuntavaaleja. Se, miten lopulta vaaleissa käy, ratkeaa ennen muuta ehdokasasettelussa. Myöskin valtuustopaikkojen ja äänimäärien epäsuhta vaikeuttaa keskustelua siitä, kuka lopulta kunnallisvaaleissa voittajaksi selviytyy. Äänissä viime vaaleissa suurin oli SDP, mutta Keskustalla oli valtuutettuja lähes tuplaten demareihin verrattuna. Keskusta on omalla tuhatluvullaan valtuustopaikoissa tänäkin vuonna, vaikka vaalitappio äänimäärissä häämöttääkin.

Puolueiden suuruusjärjestyksen kannalta merkittävintä on Perussuomalaisten kannatuksen nousu, joka syö kaupungeissa ennen muuta sosialidemokraattien ja maaseudulla Keskustan kannatusta. Kuten aiemmin analysoitua, tarkoittaa Soini-ilmiön mahdollinen pysyvyys hyvin todennäköisesti Kokoomuksen pysyvää suurimman puolueen asemaa sekä demareille ja Keskustalle jatkuvaa kahden rintaman sotaa .

SDP:n kannatuksen laahaamisesta on puhuttu paljon, mutta gallupeja katsellessa suunta, mihin vakiintuneet äänestäjät siirtyvät, on selvä. Uusien äänestäjien houkuttelu vaikuttaa kyllä pikku hiljaa tuottavan tulosta, muttei näy kannatuskäyrissä, jos toisessa laidassa käy kato. Taloon onkin vaikea rakentaa uusia siipiä mikäli sokkeli murenee. Muualle tähyilevien joukossa on korostuneesti duunarimiehiä ja eläkkeensaajia, jotka ovat kokeneet jääneensä syrjään demarien hallituskauden aikana ja joita oppositiopolitiikka ei ole toistaiseksi onnistunut vakuuttamaan tai edes tavoittamaan. Ja kun unelmointi kohtaa "suoran puheen", joksi monimutkaisten asioiden populistista yksinkertaistamista nykyään turhan usein kutsutaan, saattaa edellinen jäädä kakkoseksi. SDP tarvitseekin luottamuksen ansaitakseen korostuneesti konkretiaa ja tekoja.

Kunnallisvaalien suhteen SDP:llä ei pienemmissä kaupungeissa ole Perussuomalaisten kanssa hätää. Tästä pitää ehdokasasettelu tehokkaasti huolen -mikäli demarit sen kykenevät asiallisesti hoitamaan. Sen sijaan suuremmissa kaupungeissa voi siirtymiäkin tapahtua, ellei SDP kykene vakuuttamaan ja aktivoimaan peruskannattajiaan. Suurten kaupunkien siirtymätkään eivät juuri valtuustopaikkoihin vaikuta, mutta ne näkyvät yleisissä ääniosuuksissa. Ja niillähän vaalien jälkeen mediassa politiikkaa tehdään, mitataan onnistujia ja epäonnistujia -ja kasataan tulisia hiiliä niiden päälle, jotka ovat kipparoineet karille karahtaneita laivoja.

Totuus on, ettei SDP, tai mikään muukaan suurempi puolue kansallisena liikkeenä kykene sen paremmin voittamaan kuin häviämäänkään kunnallisvaaleja. Puolueet kykenevät luomaan tiettyjä, hyvin yleisellä tasolla liikkuvia poliittisia suuntaviivoja, sekä käymään yleistä huomio- ja imagokampanjaa, jolla voidaan luoda yleistä positiivista suhtautumista listan ehdokkaita kohtaan. Linjakas ja tukeva oppositiopolitiikka valtakunnanpolitiikassa tukee kuntavaalityötä, ei tee sitä. Poliittiset ratkaisut tehdään paikallisesti, ja paikallisesti myös äänestetään paikallisia ehdokkaita. Mikäli ehdokkaita ei ole, tai aktiivinen vaalityö ja paikallinen teemoittelu jää tekemättä, turpiin tulee vaikka kampanjaa vetäisi Karl Rove. Sama pätee toisinkin päin.

Soini tietää mahdollisuutensa ja vetää yhden miehen voimille varmasti käyvää kampanjakiertuetta ehdokkaiden saamiseksi ympäri maata. Muuten galluptulokset jäävät realisoitumatta. Perussuomalaisten puheenjohtajan viimeaikaiset, hyvin julkisuutta saaneet ulostulot ovat olleet asiallisia ja kohderyhmille sopivia, lähiöiden perusparannuksista veronkevennysten kokoluokan arvosteluun. Sosialidemokraattien tulee vastata Perussuomalaisten puheenjohtajan haasteeseen tukevilla ja monipuolisilla ehdokaslistoilla sekä rakenteellisilla teemoilla liittyen työllisyyteen, asuntopolitiikkaan sekä palveluiden laatuun ja vaikuttavuuteen. Mikäli luottamus vaaleissa saadaan, pitää myös olla poliittista tahtoa viedä näitä vaatimuksia läpi -muuten kenttä on jälleen auki leuan louskuttajille.

Muutamissa kaupungeissa Perussuomalaiset tulevat todennäköisesti nousemaan valtuustoon useamman henkilön voimin vaikka vaalikamppailussa tapahtuisi mitä tahansa. Yksi tällainen paikkakunta on Tampere, jossa listaa vetää pormestariehdokkaana kansanedustaja Pertti Veltto Virtanen. Tämä asettaa myös mielenkiintoisen kysymyksen siitä miten populistipuolueeseen ja sen edustajiin tulevissa valtuustoissa suhtaudutaan ja kenen kanssa heitä kiinnostaa leikkiä -vaiko kenenkään? Mielenkiintoista on myös nähdä, ovatko nousevat tähdet vanhan kansan vennamolaisia vaiko uuden polven maahanmuuttokriitikoita -ja mitä merkitystä tällä näille asetelmille on.

Kuvassa Norjan perussuomalaisten, Fremskrittspartietin, logo.

Poimintoja pimeästä

Alkuviikko on sisältänyt muutamia mielenkiintoisia ulostuloja useilta oikeistotoimijoilta. Sosialidemokraattien puoluekokouksesta liikkeelle lähtenyt keskustelu päivähoitomaksujen poistosta on ensin leimattu kalliiksi ja siten toteuttamiskelvottomaksi. Kun kävi ilmi, ettei kyse ole millään muotoa rahasta, keksittiin verukkeeksi epätoivottu ohjausvaikutus, jossa lapsia ajetaan kodeista hoitoon. Tämä täysin välittämättä siitä, ettei maksuttomuus millään muotoa tarkoita sitä, että mikään instituutio sosialisoisi lapset. Mutta: kieli onkin voimaa.

Orwellilainen käsitevääntely oli voimissaan jälleen Kokoomuksen ministerien ja muun johdon tavatessa kansaa. Turun Sanomien haastattelussa veropolitiikka, jossa suurituloisimmat saavat absoluuttisesti suurimmat kevennykset, mielletään sosiaalisesti oikeudenmukaiseksi. Samaan aikaan päivähoitomaksujen poistoa pidetään suurituloisia suosivana uudistusehdotuksena ja sen katsotaan lisäävän tuloeroja. Ja näinkö ei siis käy veronkevennysten myötä? O tempora o mores.

Kokoomuksessa ei ilmeisesti itsekään oikein tiedetä mitä mieltä maksuista pitäisi olla. Virallinen oppi velvoittaa vastustamaan demarien avauksia. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ravi kuitenkin toteaa TS:n haastattelussa maksujen muodostavan merkittävän kannustinloukun ja syövän suurelta osin palkankorotushyödyt niiltä ihmisiltä, joilla on hoitoikäisiä lapsia. Hän haluaisi kuitenkin korjata ongelmat roiskimalla suurimmat veronkevennykset itsensäkaltaisille melkoisia palkkatuloja nauttiville. Todellista kohdentamista. Voisikin kysyä, kumpi hyödyttää Ravin antaman esimerkin mukaista perhettä toimeentulossaan enemmän, maksujen poisto vai veroale?

Toisenlaisesta kiemurtelusta vastaa sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä. Kansan Uutisten tämän päivän jutussa asiantuntija asiantuntijan jälkeen tyrmää ministerin julkisuuteen kantaman idean. Nuorille ei ole useinkaan kertynyt ansiosidonnaista turvaa, jotta he voisivat jäädä sen kanssa "makaamaan". Juttuun haastateltu ministeri selitteleekin lausuntoaan eikä ole kuuleman mukaan missään vaiheessa ottanut aiheeseen myönteistä kantaa. Kuitenkin HS:n juttu jonkin ajan takaa kertoo hieman toista.

Ansiosidonnaisen työttömyysturvan kimppuun SATA-komiteassa käyvät ennen muuta työnantajien edustajat kokoomuslaisen valtiosihteeri Oksalan vahvalla taustatuella. Miksi? Ehkä ennen muuta siksi, että heikäläisittäin tarkoituksenmukaista on pyrkiä vähentämään kannustimia järjestäytyä ammatillisesti. Ansiosidonnaisen turvan kimppuun käyminen palvelee tätä tarkoitusta oikein mainiosti. Nyt olisikin aika miettiä kenen etua tämä puolestaan palvelee? Herätys vihreät ja Kokoomuksen ay-siipi.

P.S: lukemisen arvoista teemaan sopien tänään: Elina Hirvonen

Elolukuja

Kesä alkaa olla ohi, niin töiden lisääntymisen kuin ilmojenkin myötä. Elokuussa on kuitenkin vielä ollut aikaa lueskeluun. Muutama mainitsemisen arvoinen kirja on tullut loppukesästäkin vastaan ja joita voi suositella muillekin.

Suomalaisista kustantajista Sammakko on tehnyt kulttuuriteon ja aloittanut Wladimir Kaminerin hulvattomien tekstien julkaisemisen suomeksi. Ryssändisko sisältää viisikymmentä lyhyttä kertomusta Saksaan muuttaneen venäläisen nuoren miehen elämästä ja sattumuksista. Kansallisia identiteettejä hauskasti sekoittavat jutut luovat myös elämänmakuisen kuvan Berliinistä.

Vakavampaa luettavaa tarjoaa Asko Sahlbergin Yhdyntä. Teos sijoittuu sodanaikaiseen Helsinkiin. Vuonna 1944 pääkaupunki on jatkuvien yöpommitusten kohteena. Tuhoutuvassa kaupungissa toisensa kohtaavat mies ja nainen, jotka molemmat luulevat toistaan joksikuksi muuksi. Molemmilla on takanaan kuolemaa ja menetyksiä. Ja kuolemaan teos myös päättyy. Yhdyntä on kuitenkin ennen muuta lohduton tarina yksinäisyydestä. Yksin ollaan myös kun ollaan yhdessä. Murheellisin hahmoista on sivuosan pieni tyttö, varkaissa kulkeva hyväksikäytetty lapsi, joka jää tuijottamaan kivikasaa jonka alta pilkottavat isän saappaat.

Sodasta, mutta toisessa ajassa ja paikassa kertoo Yasmina Khadran Sirens of Baghdad. Teos kertoo nuoresta miehestä, jonka tulevaisuuden sota tuhoaa ja ajaa hänet yliopisto-opinnoistaan takaisin kotikyläänsä ilman toivoa paremmasta. ""From one day to the next, the most passionate love affairs dissolved in tears and blood. The university was abandoned to vandals, and my dreams were destroyed, too."

Vammaisen lapsen kohtalo miehittäjien tiesululla, hääjuhlan pommitus, kertojan isän nöyryyttäminen sekä täydellinen päämäärättömyys aikaansaavat sisäisen muutoksen, jossa herkkä nuori muuttuu tunteettomaksi verenhimoiseksi aikapommiksi ja alkaa etsiä tapaa kostaa. Kun itsekunnioitusta ei voi lunastaa elämässä, sen voi ehkä lunastaa kuolemassa. Näin hän kulkeutuu kotikylästään Bagdadiin, jossa hänet värvätään suorittamaan kaikkien aikojen suurin terrori-isku. Mutta mikään ei ole peruuttamatonta ja pienilläkin asioilla on merkitystä.

Asiapuolen kirjoista ajattelemisen arvoista luettavaa tarjoaa David Heldin Global Covenant - the Social Democratic Alternative to Washington Consensus. Teoksen tarkoitus on nostaa esiin toteuttamiskelpoisia vaihtoehtoja globalisaation ohjaamiseksi ja hallitsemiseksi. Tämä vaatii muutoksia poliittisessa, taloudellisessa ja juridisessa järjestelmässä. Heldin lähtökohdan mukaan sosialidemokraattisten arvojen tehokas edistäminen käytännön politiikassa vaatii siirtymistä eteenpäin kansallisvaltiokeskeisestä ajattelusta. Sosialidemokratian on, kuten aikoinaan kansallisella tasolla, tarjottava oma mallinsa radikaalin antiglobalismin sekä kritiikittömän markkinaliberalismin välimaastoon. Heldin teos tarjoaa hyvää aineistoa myös "uuden SDP:n" suuntakeskusteluihin.

Mahdollisuuksien politiikka

Syksyn saapuessa keskustelua käytäneen budjetin ja kuntavaaliteemojen lisäksi SATA-komitean työstä. Komitean ehdotuksista ei julkisuuteen oli kuulunut juuri mitään, nuorten työttömyysturvaheikennyksiä lukuunottamatta (keskustelua aiheesta mm. täällä ja täällä.). Selkeimmät viestit ovat liittyneet valmistelun ja päätöksenteon venymiseen sekä siihen, ettei lisärahaa ole tarjolla. Taustalla on varmasti laaja-alaista pohdintaa, jota olisi kuitenkin keskeistä päästä arvioimaan myös julkisessa keskustelussa.

Sosiaalipolitiikan -ei vain sosiaaliturvan- uudistamiseen liittyy useita laajoja tekijöitä. Merkittävimpiä niistä ovat taloudellinen globalisaatio, markkinoiden korostunut valta ja niiden asettamat ehdot hyvinvointivaltioille, erojen lisääntyminen sekä hyvinvointipalveluita uhkaava kermankuorinta, jossa julkiselle sektorille uhkaa jäädä residuaalinen rooli. Lisäksi väestön ikääntyminen luo selkeän reunaehdon, joka tulee ottaa huomioon kaikessa toiminnassa -siitä huolimatta, että tulevat vanhukset ovat varmasti monessa suhteessa terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin aiemmat polvet. Lisäksi on huomioitava ihmisten individualistisempi elämänkatsomus.

Suomessa yhteiskunnallisen eheyden väheneminen lamanjälkeisenä aikana vaikeuttaa kollektiivisten, kaikkia koskevien ratkaisujen läpivientiä. Yhteiskunnalliset erot kasvavat kahteen suuntaan. Ylimmässä desiilissä irrotaan omaan todellisuuteen. Eletään pääomatuloilla maksaen kevyitä veroja. Toisessa ääripäässä taas havaitaan periytyvää syrjäytyneisyyttä, köyhyyden lisääntymistä jopa nopean talous- ja työllisyyskehityksen oloissa sekä heikentymistä jopa sellaisten perustavanlaatuisten mittarien kuin terveyden osalta. Suurelta osin tämä alin desiili käytännön politiikassa unohtuu -vaikka puheissa eläisikin hyvin ja paksusti.

Väliin jää suuri "keskiryhmä", josta kaikki poliittiset ryhmät ovat kiinnostuneita. Tämän ryhmän näkemyksistä sanotaan myös hyvinvointivaltion kannatuksen, legitimiteetin ja viime kädessä olemassaolon riippuvan. Tämä on puolestaan riippuvaista luottamuksesta. Julkisten järjestelmien suhteellinen heikentyminen rapauttaa luottamusta. Aletaan kysyä, aiheellisesti, mistä me maksamme ja miksi. Tämä lisää kannatusta yksityisille ratkaisuille -ja sitä kautta vaatimuksia uusista veronkevennyksistä -miksi maksaa jostain, jonka päälle joutuu joka tapauksessa järjestämään oman turvansa. Jatkuvat rakenteelliset veronkevennykset taas eivät - erityisesti mikäli talous jossain vaiheessa ajautuu taantumaan - lisää mahdollisuutta vahvistaa julkista palvelujärjestelmää.

Mikäli oletetaan, kuten voidaan olettaa, että nimenomaan palvelut, koulutus, terveydenhuolto, tarvitsevien sosiaalipalvelut ym, luovat merkittävissä määrin tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja elämän edellytyksiä kaikille, on juuri tasa-arvon kannalta ongelmallista mikäli ne alkavat jakaantua a- ja b-luokan kansalaisten palveluihin. Terveydenhuollossa näin on jo käynyt. Silloin palvelut alkavat pikemminkin tuottaa ja uusintaa eriarvoisuutta sen poistamisen sijasta. Tasa-arvoisia mahdollisuuksia lisäävän ja takaavan politiikan tekemisen mahdollisuus heikkenee mikäli järjestelmä hajoaa julkiseen köyhäinhoitoon ja subventoituun -tai subventoimattomaan -yksityisen turvan järjestelmään johon kiinnittyvät eri astein kaikki muut.

Mitä tarvitaan? Emme voi pakottaa ihmisiä pysymään yhteisissä rakenteissa. Vaihtoehtoja saa ja pitää olla. Mutta kenenkään ei tulisi joutua turvautumaan yksityisen sektorin palveluihin siksi, ettei uskalla luottaa julkisiin palveluihin. Ihmisten on voitava kokea, että yhteinen turva on laadukasta ja saatavilla. Laaturemontista ei selvitä ilman taloudellisia panostuksia. Tämän tulisi olla eräs lähtökohta sosiaaliturvan uudistamisessa. Vaurastuneessa yhteiskunnassa tulisi olla mahdollisuuksia panostaa asianmukaisesti, pohjoismaisen tason mukaisesti, yhteiseen hyvinvointiin. Sinälläänhän korkea menotaso ei ole mittari, vaan vaikuttavuus ja tulokset. Mikäli tämä saadaan aikaan muita pienemmillä resursseilla, hyvä niin. Mutta hyväksyttävää lienee se, että lisäresurssointiinkin tulee olla mahdollisuus, tätä tukee myös merkittävä osa kansalaismielipiteestä.

Laadun lisäksi käsiteremontti on tarpeen. Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatus yhteiselle järjestelmälle voidaan säilyttää, tulee sosiaalipolitiikassa puhua entistä enemmän myönteisistä elämänmuutoksista. Riskien välttäminen ja solidaarisuus heikommalla olevia kohtaan ovat keskeisiä, mutta niiden lisäksi -ja retorisesti korostuneesti- sosiaalipolitiikalla tulee taata myönteisten siirtymien mahdollisuuksia uudenlaisessa yhteiskunnassa. Suomessa tätä keskustelua on käynyt mm. Heikki Hiilamo. Tasa-arvoisesti kaikille näitä mahdollisuuksia voidaan taata vain yhteisessä järjestelmässä. Kun samoja palveluita käyttävät kaikki, säilyy kaikilla kiinnostus niiden laadun takaamiseen ja asiaankuuluvaan resurssointiin. Tästä puolestaan hyötyvät suhteessa eniten heikoimmassa asemassa olevat.

Kun sosiaalipolitiikka kehystetään yhteiseksi asiaksi, joka takaa myönteisiä mahdollisuuksia jokaiselle, on sillä mahdollista puhutella myös korostuneesti vapauksistaan tietoisia ja niistä kiinnostuneita kansalaisia. Sosiaalipolitiikan tarkoituksena tuleekin olla korostuneesti vapauden lisääminen. Uudet riskit, mm. työssäkäyvien köyhyys ja osallisuuden mureneminen ovat tosiasiallisen vapauden esteitä ja vaativat uudenlaisia lähestymistapoja myös hyvinvointivaltiolta.

Käytännössä sosiaalisista investoinneista puhuminen voi näkyä monin tavoin. Lapsiin kohdistuvilla toimenpiteillä kuten päivähoidolla halutaan paitsi taata vanhempien mahdollisuus osallistua työelämään, myös luoda edellytyksiä hyvälle ja virikkeelliselle lapsuudelle. Suurimmat erot kun syntyvät nuorella iällä. Työttömyyden sattuessa yhteiskunta takaa uusia mahdollisuuksia kuntoutuksen ja koulutuksen muodossa, asumisen suhteen monipuolisia asuinmahdollisuuksia elämäntilanteen mukaan. Ja niin edelleen. Nopeutuvassa rakennemuutoksessa tämä vaatii korostuneesti enemmän -ei vähemmän- julkista vakuutusta, joka on kaikille yhteinen.


P.S. Lukemisen arvoista tänään: Tapio Laakson blogissa mielenkiintoista taustaa ja keskustelua Etelä-Ossetian tilanteesta, katso mm. tämä ja tämä. Olli Koski ja Pasi Ahola muistuttavat puolestaan valtionvarainministeri Kataisen mielipiteiden hiljattaisista U-käännöksistä.

Virkanimityksistä

Maailmalla tapahtuu, mutta kotimaan politiikassa puhuttavat virkanimitykset. Presidentti Halonen on kieltäytynyt hyväksymästä sisäministeriön kansliapäällikön vaihtamista. Tätä on julkisessa sanassa pidetty merkkinä siitä, että presidentti pyrkii estämään oikeistolaisen ehdokkaan valinnan ja että hänen motiivinsa olisivat nimenomaan poliittiset. Ihmeen vähälle huomiolle on jostain syystä jäänyt se mahdollisuus, että nykyinen kansliapäällikkö haluttaisiin pois nykyiseltä paikaltaan vain siksi, että hän on puoluekannaltaan sosialidemokraatti.

Politiikka ja virkanimitykset ovat mielenkiintoinen kysymys. Tuleeko poliittisten näkemysten painaa? Jos, niin missä vaiheessa ja miksi? Luonnollisesti tärkeintä on pätevyys. Mutta, valmistelun ollessa vallankäyttöä vahvimmillaan, myös viranhaltijoiden arvoilla on merkitystä. On luonnollisesti selvää, että poliittisilla päättäjillä on aina lopullinen vastuu ja he itse päättävät miten runsaasti valtaansa käyttävät. Käytännössä kuitenkin, kun erityisesti kuntapuolella poliittinen työ on osa-aikaista ja sivutoimista, on vaikeaa käyttää poliittista voimaansa, mikäli virkakoneisto on lähtökohtaisesti vastaan.

Koska tehokas vallankäyttö de facto vaatii valmistelua johon voi takuuvarmasti luottaa, tulisi pohtia mallia, jossa korkein virkamiesjohto vaihtuisi aina vallan vaihtumisen myötä -mikäli uusi vallanpitäjä näin haluaa. Tätä kautta vältettäisiin ongelma, jossa hallitukset vaihtuvat, mutta harmaat eminenssit pysyvät. Se mitä ennustettavuudessa ja jatkuvuudessa hävittäisiin, voitettaisiin linjakkuudella ja poliittisten tavoitteiden määrätietoisemmalla etenemisellä. Kun kaikki tietäisivät, että korkein johto voi myös vaihtua, voitaisiin tähänkin järjestelmään varmasti tottua. Pyrkijöitä varmasti riittäisi myös tilanteessa, jossa virat olisivat määräaikaisia.

Malli, jossa korkein virkamiesjohto olisi selkeän poliittinen, vähentäisi myös tarvetta poliittisiin läänityksiin hallinnossa. Nykyisessä mallissa kaikilla valtapuolueilla on ollut intressejä miehittää ministeriöitä ja erityisesti niiden johtopaikkoja omilla ihmisillään. Ollessaan epäselvää tämä aiheuttaa syystä pahaa verta. Pienpuolueiden vaikutusvallalle nykyjärjestelmä on myrkkyä. Paraikaa tapahtuva oikeistoaalto hallinnossa tekee maan vasemmistolle vaikeaksi hallita myös siinä vaiheessa kun luottamus vaaleissa saadaan taas takaisin. Selkeämmästä demokraattisesta kytkennästä hyötyisivät pitkällä aikavälillä poliittisten suhdanteiden vaihdellessa käytännössä kaikki.

P.S. Tänään lukemisen arvoista: Lipponen Turun Sanomissa.

Isojako

Valtionvarainministeriön budjettiesitys on pullosta ulkona ja arvioitavana. Kuntavaalien läheisyys näkyy siinä, että myös hallitusrintaman sisältä erityisesti vihreät esittävät kritiikkiä esitystä kohtaan. Pääpiirteissään esitys kuitenkin pysynee verrattain muuttumattomana eduskunnassakin. Tästä pitävät hallituksen pääpuolueet huolen - ja tuskin vihreilläkään pientä profiilinkorotusta kummempaa sanottavaa linjaan on.

Työn verotuksen keventäminen ei sinällään ole lainkaan huono linja. Se vain vaatisi rinnalleen veropohjan laajentamiseen pyrkiviä toimenpiteitä. Nyt kevennykset uhkaavat pikemminkin kasvattaa jo revenneitä tuloeroja. Omaisuuden verottamisessa oikeistohallitus ei kuitenkaan juurikaan kunnostaudu, mm. ykskaks tapahtunut 170 miljoonan kevennys metsänmyyntiveroihin osuu omistaville. Nyt kun mietitään, että 800 miljoonan tulonveronkevennys, joka kohdistuu kaikille on kallis ja suuri, niin olisi hyvä miettiä kuinka monta saajaa mahtoi kyseisellä 170 miljoonalla olla. Ei kovin montaa. "Ne lisää saa, joilla ennestään jo on."

Asiakasmaksujen korotukset syövät pienituloisilta palveluita käyttäviltä saavutettavat hyödyt, eikä suurituloisia absoluuttisesti huomattavasti enemmän suosivilla veroratkaisuilla myöskään työllistetä tehokkaasti, mutta sitä suurempi kysymys kuuluu, mitä tehdään, mikäli laskusuhdanne Suomeen päinvastaista vakuutteluista huolimatta ilmaantuukin? Taantumatilanteessa verojen nostoa tuskin haluttaisiin tehdä. Hyvänä kautena tehtävillä tuntuvilla veronkevennyksillä voidaan toki pyrkiä pitämään kasvua käynnissä, mutta tilanteessa, jossa kasvu sakkaa, vaihtoehdoiksi jää veronkevennysvarojen tultua syödyksi lähinnä palveluiden ja tulonsiirtojen leikkaus - joka puolestaan vain kärjistäisi ongelmia.

Budjettia tuleekin tarkastella osana laajempaa oikeiston projektia, jossa pyritään eroon pohjoismaisesta hyvinvointimallista, jota leimaa korostuneesti universalismi. Katainen on tehnyt omilla linjauksillaan hyvin selkeäksi sen, että sosiaalipoliittiset painotukset julkisten interventioiden osalta halutaan kohdistaa nimenomaan köyhäinhoitoon. Keskiryhmiä taas sysitään yksityisen sektorin asiakkaiksi, markkinoille. SDP:n avaukset, joissa myös keskiryhmien yhteisten palveluiden käyttöä haluttaisiin suosia, tyrmätään.

Tätä tukevat asiakasmaksujen korotus, talouspoliittinen linja, jossa kuntapalveluille ei haluta antaa niiden tarvitsemia resursseja valtion paisuvasta kassasta sekä tuki markkinaperustaisille ratkaisuille. Julkisten palveluiden kannatus ja kansalaisten luottamus niihin laskee kun palvelut resurssipulassa sakkaavat ja samalla niistä tehdään kalliimpia käyttää. Muukin olisi mahdollista, mutta se olisi markkinoistamissuunnitelmien tiellä. Vaikka absoluuttiset panostukset kuntatalouteen ovatkin suuria, on huomattava, että peruspalveluohjelman mukaan valtion panostus tulee vaalikauden loppua kohti laskemaan -ja että asiakasmaksujen korotusten aikaansaama tulovirta leikataan palveluista pois valtiolle.

Kun kuvaa täydennetään viimeaikaisilla veropuheilla, syntyy hyvä kokonaiskuva. Päällisin puolin Kataisen toukokuiset periaatelinjaukset ovat järkeviä, pääoma- ja palkkatuloista maksettavien verojen epäsuhtaa on kavennettava. Mutta mikä on tavoitetila? Ottaen huomioon tasaisesti kaikille suunnattavat verohelpotukset sekä palvelulinjaukset, voisi kuvitella kauniin paketin alla kurkkaavan tasaveron.

Tasavero tai siihen suuntaan liikkuminen, universalistisen palvelujärjestelmän murtaminen ja kuorrutuksena sosiaaliturvauudistus ilman lisärahaa, todennäköisesti rapauttamalla ansioturvaa - olemme keskellä oikeistolaista märkää unta. Kaikki tämä voidaan oikeuttaa retorisesti "kannustavuudella", "valinnanvapaudella" ja "köyhistä välittämisellä". Tässä nähdään miten tärkeää käsitteiden valtaaminen ja määritteleminen onkaan. Yhdessä vaalikaudessa koko ohjelmaa ei läpi viedä -siksi kai Vanhanen haluaa jäädä eläkkeelleen vasta 2015 alkaen.

Matias Möttölä kolumnoi valtionvihaajien rivien harvenemisesta pari viikkoa sitten Helsingin Sanomissa. Guardian Weekly puolestaan raportoi pari viikkoa sitten Uudesta-Seelannista, jossa uusliberalistinen ohjelma toteutettiin ensimmäisenä länsimaisista valtioista -ja jossa harjoitetaan tällä hetkellä vahinkojen korjaamista laajamittaisilla julkisilla interventioilla ja palveluiden palauttamisella osaksi julkisen sektorin omaa toimintaa. On ikävää, että Suomessa halutaan välttämättä tehdä kaikki samat virheet, joista muualla on jo opittu ja joita nyt kalliilla korjataan.

Budjetista bloggaa myös mm. Olli Koski