Vaakunoita vai palveluita?

Keskustelu kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta on vauhdissa ja hyvä niin, mutta on alkanut saada sosialidemokraattisesta näkökulmasta myös huolestuttavia piirteitä. Monien eturivin keskustalaisten viimeaikaiset kannanotot ovat antaneet ymmärtää heidän tavoitteenaan ennen kaikkea olevan mahdollisimman monen nykyisen kunnan olemassaolon säilyttäminen sekä julkisen palvelutuotannon laajamittainen korvaaminen yksityisillä palveluilla. Ensimmäisen tavoitteen taustalla ovat ennen kaikkea valtapoliittiset syyt, keskustan voima lepää pienissä maalaiskunnissa, jälkimmäisen taas ideologiset. Ulkoistamistavoitteen osalta oltaisiin valmiita jopa turvautumaan lakiuudistuksiin. Erityisen aktiivinen tässä kysymyksessä on ollut valtiosihteeri Antti Mykkänen. Keskustan linjan voisi tiivistää virkkeeseen: "ei hallinnon keventämiselle, kyllä palveluiden markkinoistamiselle". Ei ihme, että uudistuksesta ennustetaan riitaisaa.

On useita syitä, miksi yleishyödyllisiä palveluita tuotetaan nimenomaan julkisesti. Kaikki talousteorioihin perehtyneet tuntevat esimerkit markkinaepäonnistumisten paikkaamisesta ja positiivisista ulkoisvaikutuksista. Näiden lisäksi voidaan nimetä runsas määrä käytännön esimerkkejä. Kansalaiset tarvitsevat julkisia palveluitaan joka päivä. Yritykset voivat mennä konkurssiin, jolloin palveluiden tuottaminen keskeytyy. Yritysten tavoitteena on kustannusten minimoiminen ja voittojen maksimointi. Nämä arvot johtavat täydellisillä markkinoilla tehokkuuteen ja innovatiivisuuteen, mutta voivat myös pahimmillaan tarkoittaa heikkoa laatua, huonoja työskentelyolosuhteita ja sitä kautta palvelutason huonontumista.

Yleishyödyllisten palveluiden kilpailuttamiseen ja laadun arviointiin eivät päde samat arvot kuin vastaaviin esimerkkeihin hyödykemarkkinoilla tai sellaisissa palveluissa, joita ihmisille tarjotaan ostovoiman, ei tarpeen perusteella. Julkiset palvelut luovat sosiaalista koheesiota olemalla kirjaimellisesti yhteistä omaisuutta. Huoltovarmuusnäkökulmasta on huomioitava julkisen sektorin know-how´n katoaminen, mikäli järjestelmä kutistuu pelkäksi hallinnoinniksi ja valvonnaksi. Poikkeusoloissa vastuu palveluista on joka tapauksessa yhteiskunnan. Julkisella palveluntuottajalla on intressi rajoittaa palveluiden käyttäjien määrää, kun taas yksityinen yritys toivoo luonnollisesti pyrkii voitontavoittelussaan maksimoimaan asiakasmäärän. Kun tämä, yksityiselle sektorille täysin luonnollinen toimintatapa yhdistetään ikääntyvän väestön luomaan hoitotarpeen kasvuun, hirvittää ajatella vaikkapa hoitopommin hintaa. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Suomalaiset julkiset palvelut eivät luonnollisestikaan kykenisi suoriutumaan tehtävistään nykykunnossaan ilman yksityisen sektorin tukea. Siksi yksityisiä palveluita tarvitaan. On kuitenkin niin, että palveluiden laajamittainen ulkoistaminen johtaisi hyvin suurella todennäköisyydellä sekä kustannusten nousuun että palvelujen saannin epätasa-arvoistumiseen. Yksityisen ja kolmannen sektorin rooli on parhaimmillaan tietyissä erikoistuneissa palveluissa sekä tukipalveluissa, positiivisiakin esimerkkejä on helppo löytää. Tämä tie on kuitenkin melko nopeasti loppuun käyty. Tämän vuoksi säästökohteita ja tehostamista tuleekin ennen kaikkea etsiä byrokratian puolelta.

Hyvä hallinto vaatii resurssinsa eikä ilman hyvää hallintoa ole toimivia palveluitakaan, mutta nykyisellä tietotekniikalla sekä tervehdyttävillä organisaatiomuutoksilla voisi kuvitella kyettävän kunnallishallinnon merkittävään keventämiseen. Ikääntyminen ja laaja kunnallisen henkilöstön eläköityminen ja korvaaminen nuoremmilla työntekijöillä luo tähän ainutlaatuisen mahdollisuuden. Luontevaa on aloittaa kuntakoon reippaasta suurentamisesta ja sitä kautta tapahtuvasta paikallishallinnon keskittämisestä uusiin, suurempiin ja vahvempiin kuntiin. Lähtökohtaisesti tulee toki tavoitella kuntien keskinäisestä aloitteellisuudesta lähteviä yhdistymisiä, joita valtio tukee porkkana- ym. rahoin. On kuitenkin oltava keinoja puuttua tilanteeseen, mikäli tuloksia ei synny esimerkiksi keskinäisten riitojen tai paikallisten kaunojen vuoksi.

Kuntauudistuksella tulee nimenomaisesti tavoitella vahvoja kuntia, jotka kykenevät omaehtoiseen palveluntuotantoon sekä toimimaan riittävän vahvoina osapuolina markkinoilla, mikäli päättävät palveluitaan ulkoistaa. Nykyiset pienet maalaiskunnat kärsivät käytännöllisesti katsoen demokratiavajeesta niiden itsehallinnon ollessa kuollut kirjain. Tällaiset kunnat toimivat ainoastaan verotulojen tasauksen ansiosta hoitaen lakisääteisiä tehtäviään ja ainoaksi poliittiseksi valinnaksi, joka ei ole taloudellisten välttämättömyyksien tai lain ennalta määräämä, jää päätös siitä, kummalta puolelta kirkonkylää seuraavaksi lakkautetaan koulu. Väliportaan hallintoa ei tarvita järjestelmää kankeuttamaan ja läpinäkyvyyttä vähentämään, vaan tulee edetä kohti järjestelmää, jossa julkinen sektori koostuu kunnista ja valtiosta.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tavoitteena tulee olla tasa-arvoisten ja laadukkaiden palveluiden turvaaminen kaikille kansalaisille. Tämä ei saa kilpistyä valtapoliittisiin intresseihin tai haluun siirtää yhteiskunnan yhteistä pääomaa markkinoille ja yksityiseen omistukseen. Myös pelko paikallisen identiteetin katoamisesta kuntaliitosten myötä on liioiteltu, muistattehan keskustelun markasta ja kansallisesta identiteetistä. Eurossa on eletty nyt jo useita vuosia, eikä ainakaan allekirjoittanut ole havainnut minkäänlaista kansallisen itsetietoisuuden rappiota. Siksi meillä on oltava valmiutta ja rohkeutta nostaa vaakunat tienvarsista takkojen päälle.

Isä?

Hedelmöityshoidoista ja niiden antamisesta itsellisille naisille ja naispareille on syntynyt aktiivinen keskustelu niin eduskunnassa kuin laajemmassakin kansalaisyhteiskunnassa sekä mediassa. Yllättävän vähälle huomiolle on kuitenkin jäänyt sukusolujen luovuttaminen ja keinohedelmöityksellä syntyneen lapsen oikeus tietää biologisen isänsä henkilöllisyys. Moni pitää tätä "luonnollisena" ja keskeisenä osana reilumpaa ja parempaa säädöspohjaa. Minä en.

Ensinnäkin minua ärsyttää suunnattomasti kyseisessä keskustelussa käytetty isyyden määritelmä. Ikäänkuin isyys olisi pelkkä hedelmöitystapahtuma. Biologisesti näin toki onkin, mutta mielestäni isyys on ennen kaikkea vanhemmuutta, kasvua yhdessä lapsen kanssa ja osallistumista lapsen elämään. Hedelmöityshoitojen antamista itsellisille naisille ja naispareille vastustavat väittävät hoitojen antamisen "väheksyvän isyyttä". Minusta isyyden väheksymistä on nimenomaan sen rinnastaminen pelkkään munasolun hedelmöittämiseen. "Lapsi tarvitsee isän"-vaade tulisi muuttaa muotoon "lapsi tarvitsee rakastavan vanhemman tai vanhemmat". Tämä puolestaan ei ole millään lailla sukupuolisidonnainen kysymys.

Toiseksi kysymys on sukusolujen luovuttamisesta. Mikäli ns. anonyymi luovuttaminen kielletään, kielletään käytännössä myös hedelmöityshoitojen antaminen kokonaisuudessaan sukusolujen luovuttamisen loppuessa kuin seinään. Kyse on siis siitä, halutaanko keinohedelmöityksellä syntyviä lapsia tähän maahan ja maailmaan vai ei. Se, että lapselle määrätään lainsäädännöllä isä, jolla ei ollut minkäänlaista yhteyttä eikä aikomustakaan osallistua syntyneen lapsen elämään on jo kerran edellä mainittua isyyden halventamista sekä heterokeskeisen normiston pakkosyöttämistä. Olisi myös ymmärrettävä, että luovutetut sukusolut ovat vapaaehtoisesti luovutettuja. Kenenkään, joka kokee vanhemmuutensa riippuvan sukusoluistaan, ei tarvitse niitä luovuttaa. Tämän vuoksi myöskään heidän oikeuttaan vanhemmuuteen ei voida loukata.

Kolmanneksi edelliseen liittyen nousee kysymys lapsen identiteetistä ja kehittymisestä. Ei ole järin aukotonta väittää, että lapsen kehitys ihmisenä väistämättä jollain tavalla häiriintyisi, mikäli hänellä ei ole tietoa biologisesta isästään. Kuka kehtaa väittää, että kaikki isättöminä tähän maailmaan syntyneet lapset ovat peruuntumattomalla tavalla tunnevammaisia tai että olisi ollut parempi, että he eivät olisi koskaan syntyneetkään? Lapselle rakkaimmat vanhemmat ovat aina omat vanhemmat, joiden kanssa lapsi kasvaa, tämä ei riipu biologisista vanhemmista. Identiteettejä ei ole yhtä ainutta oikeaa. Identiteetti on myös lapsella, joka tietää, että on luovutetusta/luovutetuista sukusoluista alkunsa saanut. Se, millaiseksi tämä identiteetti muotoutuu, on kiinni kasvuympäristöstä ja myös siitä, miten yhteiskunta suhtautuu keinohedelmöityksen avulla syntyneisiin lapsiin.

Hedelmöityshoitojen antamisen vastustajat ja kiilusilmäisimmät "isyyden varjelijat" unohtavat vielä erään tärkeän asian. Naispareja on aina ollut ja heillä on aina ollut lapsia. Näin tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Kyse on lähinnä vallitsevan tilanteen helpottamisesta ja tasa-arvoisten mahdollisuuksien takaamisesta kaikille ihmisille. Miksi niin moni haluaa vaikeuttaa näiden ihmisten elämää ja estää heidän lapsiaan syntymästä, vain ja ainoastaan oman ennakkoluuloisuutensa ja erilaisuuden kammonsa vuoksi? Tätä minun on kovin vaikea ymmärtää.

Hellinna-Talsinki

Tämän aamun Hesarin kaupunkiosastossa on Tallinnan tulevan kaupunginjohtajan, Viron politiikan veteraani Edgar Savisaarin haastattelu. Savisaar on Viron kunnallisvaaleissa erinomaisesti menestyneen, nimestään huolimatta vasemmistopuolueeksi laskettavan Keskerakondin puheenjohtaja. Keskerakond sai Tallinnassa valtuustopaikoista yli puolet, se on erityisesti eläkeläisväestön ja Viron huomattavan venäjänkielisen vähemmistön suosima puolue.

Savisaar esittää haastattelussa Helsingin ja Tallinnan yhdistämistä eräänlaiseksi kaksoiskaupungiksi. Idea ei ole uusi, mutta silti mielenkiintoinen ja on saamassa taakseen myös huomattavia valtakunnan tason vaikuttajia ainakin etelänaapurin puolella. Savisaaren kaksoiskaupungissa mm. kaupunkien valtuustot olisivat yhteiset ja katukilvet olisivat molemmin kielin lahden kummallakin puolella. Monilta osin näitä ajatuksia voi pitää varsin rohkeina ja melkoisen epätodennäköisinä, mutta niihin voidaan silti usein myös yhtyä.

Vaikkei yhteinen vaakuna koskaan toteutuisikaan, tulee yhteistyötä tiivistää mm. yhteisin infrastruktuurihankkein, elinkeinoelämän yhteyksin sekä opetuksen, kulttuurin ja terveydenhuollon alalla. Tuloksiakin on jo saavutettu. Vuonna 2004 ilmestyneessä kansainvälisessä vertailussa Helsinki-Tallinnan alue nostettiin yhdeksi kilpailukykyisimmistä ja kasvavimmiksi teknologiateollisuuden keskittymäksi koko maailmassa. Vaikuttavia tekijöitä olivat toimiva infrastruktuuri, väestön korkea koulutustaso, Helsingissä vallitseva korkea osaamistaso sekä Tallinnan nopea integroituminen lähialueensa kaupunkien kanssa.

Yhteistyön lisäämisen tulee lähteä liikkeelle konkreettisista hankkeista sekä suunnittelun keskittämisestä yhteisiin elimiin, joissa on syytä huolehtia myös poliittisesta edustuksesta. Helsingin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen (kok.) ajatus yhteisestä korkeakoulusta, jolla olisi olemassa kampus molemmissa maissa, on kehittämisen arvoinen. Tallinnasta puuttuu tällä hetkellä valtiollinen monialayliopisto virolaisen yliopistokoulutuksen keskityttyä pääosin Tarttoon. Tallinnan yliopistoa kehitettäessä tulee Suomen puolelta löytyä valmiutta yhteisten opetusohjelmien ja yhteistutkintojen rakentamiseen.

Oman huomionsa saa silloin tällöin keskusteluihin nouseva ajoneuvotunneli Helsingin ja Tallinnan välillä. Toteutuessaan tunnelilla, johon toivottavasti kuuluisi myös tila yhteisen raideliikenteen kehittämiselle, olisi huomattavaa merkitystä erityisesti kaksoiskaupungin identiteetin synnylle. Samalla se avaisi suomalaisille luontevan reitin Baltian maanteille ja rautateille. On selvää, että moinen tunneli voisi olla käytössä vasta pitkän ajan kuluttua ja sen rahoituksen tulee perustua yksityisen sektorin huomattavaan osuuteen rakennuskustannusten noustessa korkeiksi. Ajatusta kannattaa kuitenkin pitää yllä, jo yksin Suomenlahden jatkuvasti kasvavien liikennemäärien vuoksi.

Viron suuntaan tehtävällä yhteistyöllä tulee olla huomattava rooli koko pääkaupunkiseudun kasvutekijöitä vahvistavana toimintana. Samalla tulee lisätä myös valtiollisia yhteistyösuhteita erityisesti EU-kysymyksissä ja Itämeren suojeluun liittyvissä asioissa. Myös virolaista ammattiyhdistysliikettä tulee tukea ja vahvistaa, jotta myös Virossa kansalaiset voivat jatkossa tasa-arvoisemmin nauttia nopean taloudellisen kasvun aikaansaamista hedelmistä. Tässä suomalaisella ay-liikkeellä ja kansalaisyhteiskunnalla tulee olla vahva ja näkyvä rooli. Suomalaisten yritysten harjoittama työehtojen polkeminen ja epäeettinen käyttäytyminen lahden eteläpuolella tulee vihdoinkin saada kuriin.

Ihmisen arvo

"Tiedän miltä surun kasvot näyttävät. Olen nähnyt ne liikkeessä jolla käsi heitti joulukuiseen hellaan kengän, joka oli lapsen, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi."

Oheinen lainaus on Goran Simicin runosta Surun kasvot, joka käsittelee Bosnian sodan ajan kokemuksia ihmisten mielissä. Ei ole montaa vuotta, kun sota raivosi Euroopassa, tällä hetkellä se on tappavaa todellisuutta Irakissa, Afganistanissa, Kolumbiassa. Mikä saa meidät surmaamaan toistemme lapsia?

Brittifilosofi Jonathan Glover on käsitellyt sodankäynnin ja ihmisten toisiaan kohtaan osoittaman julmuuden yhteyttä moraaliin mielenkiintoisella tavalla teoksessaan Ihmisyys. Hän on tunnistanut keskeiseksi väkivallan käytön mahdollistavaksi tekijäksi arvokkuuden riiston väkivallan ja sorron kohteilta. Ihmiset ovat taipuvaisia kunnioittamaan toisten ihmisarvoa. Mikäli tämä arvokkuus kyetään viemään esimerkiksi vastustajia nöyryyttämällä, käy uhrien julma kohtelu helpommaksi. He kategorisoituvat meitä alemmiksi ja meihin kuulumattomiksi. Poissulkeva luokittelu perustuu ideologiaan, on helpompi kohdella kaltoin jotakuta, jota pitää fanaatikkona, kommunistina tai imperialistina kuin sellaista, jota kohtelisi pelkästään ihmisenä.

Tämä on tuttua myös meidän näkemissämme uutiskuvissa. Mieleen tulevat kuvat länsimaisista panttivangeista irakilaisten kapinallisten käsissä, tai vastaavasti Guantanamon vankileiriltä. Niissäkin kyseessä oli vastustajan, vihollisen nöyryyttäminen ja hänen ihmisarvonsa kieltäminen. Samasta on kyse, kun sotaa pakenevat pakolaiset leimataan persoonattomaksi massaksi. Kun ihmiset määritellään pelkkänä kasvottomana joukkona, on piittaamattomuus heidän hädästään helpommin oikeutettavissa. On kuvaavaa, että Irakin sodan aikana perheensä ja raajansa menettänyt pikkupoika sai osakseen sympatia-aallon hänen tarinansa tullessa eräänlaiseksi sodan symboliksi. Nimi ja kasvot antoivat kohteen ihmisten myötätunnolle. Tv-kameroiden poistuttua toiseen tragediaan muut samanlaisessa tilanteessa olevat pikkupojat ja -tytöt jäivät kuitenkin apua ja huomiota vaille.

Ihmisarvoinen elämä on jokaisen oikeus. Tätä ei tule ymmärtää vain oikeutena elämään ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, vaan myös oikeutena tasa-arvoisiin mahdollisuuksiin, oikeutena koulutukseen ja työhön, onneen ja arvostukseen. Vain tätä kautta voimme päästä yli sodan ja väkivallan kurimuksesta, nähdä ihmiset numeroiden takaa. Näitä oikeuksia meidän tulee muistaa myös katsellessamme uusia uutiskuvia mellakoivasta Pariisista. Olisivatko autot tulessa, mikäli ranskalainen yhteiskunta ei olisi sallinut vähemmistöjensä ajautua työttömyyteen ja hautautua nimettöminä "muslimeina" betonigettoihin? Mene ja tiedä, mutta liekkien kajossa voi pohtia myös vandalismin perimmäisiä syitä.

Oheinen kirjoitus julkaistu Uutispäivä Demarissa 9.11.

Washingtonin konsensuksesta Tukholman konsensukseen

1980-luvun loppupuolelta alkaen on kansainvälisessä talouspolitiikassa eletty ns. Washingtonin konsensuksen aikaa. Tällä on tarkoitettu sellaisen Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n, Maailmanpankin ja USA:n valtionvarainministeriön muotoileman globaalin kehitysmallin laajamittaista soveltamista, jossa taloudellinen kasvu ja menestyksellinen yhteiskuntapolitiikka pohjautuvat alhaisiin veroihin, pieneen julkiseen sektoriin, kansainvälisten rahoituslaitosten hallitsevaan asemaan maailmantaloudessa sekä kansainvälisen kaupan ja pääomaliikkeiden vapauttamiseen. Valtioilta tämä on vaatinut vetäytymistä ohjailusta ja säätelystä, mm. yksityistämällä peruspalveluita ja valtion omistuksia sekä luopumista tuloerojen tasaamisen vaatimuksesta. Washingtonin konsensusta on edistetty voimakkaasti mm. talouspoliittisten ohjeiden ja rakennesopeutusohjelmien avulla erityisesti kehitysmaissa. Sen mukaisella politiikalla on aikaansaatu vaurauden suurta kasvua tietyissä osissa maailmaa tietyille piireille, mutta tämän hintana on ollut yhteiskuntien sisäinen hajoaminen, tuloerojen dramaattinen kasvu, työehtojen polkeminen, köyhyysongelman pysyvyys sekä poliittisen demokratian heikentyminen suhteessa taloudelliseen valtaan ja ylikansallisiin yhtiöihin.

Pääoman vallan kasvu demokraattisen kontrollin yli on saanut aikaan epätoivoa ja epätietoisuutta tulevaisuutta kohtaan. Tämän vuoksi yhä suurempi osa niin kansalaisista, tutkimuslaitoksista kuin kokonaisista valtioistakin on alkanut etsiä uutta suuntaa yhteiskuntapolitiikalleen. Esimerkkinä toimivat usein pohjoismaat, joissa on kyetty yhdistämään nopea taloudellinen kasvu, korkea sosiaalisen suojelun taso, alhainen köyhyysaste sekä sukupuolten välinen tasa-arvo. Kansainvälisen politiikan ja talouden tutkijat ovatkin alkaneet puhua ns. Tukholman konsensuksesta menestyksellisen yhteiskuntapolitiikan uutena paradigmana, vastakohtana inhimillisiä voimavaroja haaskaavalle ja tuhoisalle Washingtonin konsensukselle. Se nojaa perinteisen sosialidemokraattisen hyvinvointivaltion menestystekijöihin, joita sovelletaan uudessa, kilpaillussa ja avoimessa globaalissa maailmassa. Tukholman konsensuksen mukaisesta yhteiskunnallisesta mallista odotetaan pohjaa tulevaisuuden Euroopan sosiaaliselle mallille.

Centre for European Reform-ajatushautomon ulkopoliittisen linjan tutkimusjohtaja Mark Leonard kuvaa erinomaisessa uutuusteoksessaan "Why Europe will run the 21st Century" (4thEstate, Lontoo/NY, 2005) Tukholman konsensusta: "uudeksi sosiaaliseksi sopimukseksi vahvan ja joustavan valtion ja innovatiivisen, avoimen ja tietoon perustuvan talouden välillä." Hänen mukaansa tämä uusi konsensus tarkoittaa valtion vahvaa panostusta koulutukseen, terveydenhuoltoon ja maahanmuuttajien integroimiseen. Tämä puolestaan mahdollistaa kansalaisten sopeutumisen rakennemuutokseen sekä yhteiskuntien sopusointuisen muuttumisen yhä moni-ilmeisemmiksi. Maailmanlaajuiseksi paradigmaksi se voi muotoutua uusien taloudellisten jättiläisten kuten Kiinan, Intian ja Brasilian keskittyessä taloudellisen kasvun lisäksi kansalaistensa hyvinvoinnin kasvattamiseen. Tämä on näille valtioille välttämätöntä jo yksin turvallisuus- ja sisäpoliittisista syistä, puhumattakaan inhimillisten tarpeiden tyydyttämisestä.

Tukholman konsensuksen mukainen yhteiskunta ja uusi maailmanjärjestys ovat 2000-luvun sosialidemokratiaa. Siinä pyritään yhdistämään taloudellisen liberalismin ja vapaan kaupan mukanaan tuoman dynaamisuus sosialidemokraattiseen vakauteen ja hyvinvointiin. Tässä yhteiskuntapoliittisessa mallissa korkea verotus ja laaja julkinen sektori eivät ole menestymisen ja kasvun esteitä vaan päinvastoin ne mahdollistavat korkean työssäkäyntiasteen, kansalaisten laajamittaisen kouluttautumisen ja yrittämisen sekä julkiset panostukset niin korkealuokkaiseen infrastruktuuriin kuin sosiaaliseen turvallisuuteen. Tuloja tasaava verotus sekä tulonsiirrot pitävät huolta kotimaisesta kysynnästä ja luovat sitä kautta työpaikkoja paikallisille markkinoille. Ero nykymuotoiseen, usein poliittisesta oikeistosta ja talouspoliittisesta eliitistä nousevaan vallitsevaan totuuteen on huomattava. Tukholman konsensuksen pohjalta toimivien hyvinvointiyhteiskuntien tasa-arvoisuus tarkoittaa niin sosiaalisesti kuin taloudellisesti kestävän kehityksen kannalta keskeistä vakautta ja turvallisuutta. Tätä yhteiskunnallista mallia ei tarvitse juurikaan markkinoida maailmalla, tulokset puhuvat sen puolesta.

Globalisaatio on kuluneen fraasin mukaisesti haasteita täynnä oleva ennen näkemätön mahdollisuus. Parhaimmillaan se voi tarkoittaa maailmanlaajuisen köyhyyden nopeaa vähentymistä, taloudellista ja sosiaalista menestystä sekä kulttuurien välisen keskinäisriippuvuuden ja dialogin lisääntymisen myötä uudenlaista rajat ylittävää solidaarisuutta ja sitä kautta rauhaa. Hallitsemattomana globalisaatio kuitenkin uhkaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia syrjäyttäen ihmisiä niin köyhässä etelässä kuin teollistuneessa pohjoisessa. Tämän vuoksi tarvitsemme vahvaa julkista valtaa niin kansallisesti kuin kansainvälisesti, voimakkaita ja toimivaltaisia instituutioita sekä kansainvälistä lakia, jotka palauttavat markkinavoimat sille paikalleen, jossa ne ovat parhaimmillaan, hyväksi rengiksi. Tällaisina voimina voivat toimia erityisesti alueelliset poliittiset organisaatiot, etunenässä EU, mutta poliittisemman profiilin saatuaan myös ASEAN, Etelä-Amerikan vapaakauppa-alue Mercosur ja Afrikan Unioni AU.

Washingtonin konsensus on aikansa elänyt, kuten myös Yhdysvaltojen johtava asema maailmanpolitiikassa. Yksinapainen, voimapolitiikkaan perustuva maailmanjärjestys ei nauti sen paremmin kannatusta kuin tule saavuttamaan tavoitteitaan turvallisemman ja vapaamman maailman luomisessa. Eurooppalainen malli, joka nojaa kansalaisten hyvinvointiin, monenkeskiseen kansainväliseen järjestelmään sekä diplomatiaan voimankäytön sijasta tulee mitä todennäköisimmin korvaamaan "amerikkalaisen unelman" tavoittelemisen arvoisena tulevaisuutena yhä useammalle maailman asukkaalle. Sosialidemokratia ja sosialidemokraattiset puolueet ja järjestöt kamppailevat Tukholman konsensuksen mukaisten yhteiskuntien rakentamisen puolesta kaikkialla maailmassa. Parempi, reilumpi ja turvallisempi maailma on mahdollinen. Keinot ovat olemassa, kyse on enää poliittisesta tahdosta ja ajasta.

Artikkeli on julkaistu SONK:n Debatti-lehdessä 3/05

ÄÄNESTÄ EDUSTAJISTOVAALEISSA!

Olen ehdolla Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Tamyn edustajistovaaleissa numerolla 42. Edustan Sosialidemokraatit-TASY-listalla korostuneesti kokemusta ja jatkuvuutta, minulla on neljän vuoden kokemus edustajistotyöstä, jonka lisäksi olen toiminut mm. Tamyn varapuheenjohtajana sekä vuonna 2004 SYL:n hallituksen jäsenenä.


Mielestäni hyvän ylioppilaskunnan on kannettava vastuuta myös itseään laajemmasta yhteisöstä. Ylioppilasliikkeen tavoitteena on oltava paitsi opiskelijoiden, myös ympäröivän yhteiskunnan hyvinvointi. Tamyn on otettava entistä vahvempi kunnallispoliittinen rooli, mm. kaavoitus ja joukkoliikenneratkaisut ovat keskeisiä vaikuttamisen alueita. YTHS:n maksujen korotuspaineet on suunnattava terveydenhoitomaksuun, sairaita rankaisevaa käyntimaksua ei saa korottaa.

Myös Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK on julkaissut oman opiskelijapoliittisen manifestinsa, joka vastaa hyvin pitkälti omaa ajatteluani siitä, mikä opiskelijaliikkeen rooli yhteiskunnassa on ja mitä tavoitteita sen tulisi ajaa. Tutustu sivumäärää pelästymättä, sillä kyseessä on mielestäni varsin elegantti ja kokonaisvaltainen ohjelma ja analyysi liikkeen nykytilasta.

Vaalikonevastauksiini voit tutustua täällä. Äänestyspaikat ja -ajat löydät puolestaan täältä. Muita hyviä sosialidemokraattisia ehdokkaita Tamyssa löydät täältä.

Muista äänestää, numeroa 42.

Renkaita seisovassa vedessä

Viime viikon kovimman poliittisen myrskyn aiheutti maatalouspoliittisen selonteon lähetekeskustelu eduskunnassa. Kansanedustaja Minna Lintosen pitämässä SDP:n ryhmäpuheenvuorossa kiinnitettiin erittäin aiheellisesti huomiota mm. maatalouden aiheuttamiin erittäin vakaviin saastepäästöihin, sen kohtuuttomiin kustannuksiin yhteiskunnalle sekä maatalouden tukemisesta aiheutuviin kehitysongelmiin Euroopan ulkopuolella. Puhe oli mielestäni parhaita poliittisia linjapuheita vähään aikaan, rakentava, perusteltu ja tarttui moniin sellaisiin kysymyksiin, joista olen itsekin halunnut herätellä keskustelua. Kuinka ollakaan, Maalaisliitto suuttui ja halusi kieltää moisen.

Minun on kovin vaikea ymmärtää miksi on niin vaikeaa uskoa, ettei suomalaisen maatalouden tulevaisuutta voida rakentaa nykyisenkaltaisen mallin mukaan? Viljely ei näillä leveysasteilla yksinkertaisesti kannata. Tämän lisäksi suuri osa Itämerta ja muita vesistöjä kuormittavista päästöistä tulee nimenomaan maataloudesta. Kannustavia ja hyviä esimerkkejä rakennemuutoksesta selviytymisestä löytyy niin kotimaasta kuin ulkomailta, maaseudulla voitaisiin varmasti kyetä onnistuneisiin reformeihin. Samaan aikaan teknologian kehitys ei tarkoita vain uhkaa suomalaiselle maaseudulle, vaan se tuo myös uusia mahdollisuuksia. Kotimaisella maataloudella voisi olla hyvin merkittävä rooli esim. biopolttoaineiden raaka-aineiden, etanolin sekä energiantuotannossa tarvittavien kasvien tuotannossa. Maatalous voisi siis olla aidosti kannattavaa ja yhteiskunnalle hyödyllinen tuotannonala.

Suomalainen maatalous ei ole elämänmuotona minkäänlaisessa erityisasemassa, vaan se on käsitettävä elinkeinoksi siinä kuin teollisuustyökin. Siksi tarkoituksettomiin tukiin valuvaa yhteiskunnan rahaa on saatava vapautettua ekologisesti vahingollisen ja taloudellisesti tuottamattoman maatalouden tekohengittämisestä maaseudun rakennemuutoksen edistämiseen ja helpottamiseen. 1 900 miljoonaa euroa vuodessa, tämän verran maksaa suomalaisen maatalouden ylläpito. Tällä voitaisiin tehdä paljon hyvää niin lapsiperheille, työllisyydelle, vanhusten hoidolle, koulutukselle ynnä muulle. On erinomaisen hienoa, että maatalouspolitiikan seisovaa vettä uskalletaan hieman hämmentää. Tämä on tärkeää ja hienoa työtä, jota demokratiassa tulee silloin tällöin uskaltaa tehdä, wannabe-sensuroijien kritiikistä huolimatta.

Työväen presidentti

No niin. Niinistön kampanjan lopullinen ilme on nyt sitten valmis ja sloganiksi on valittu "Työväen presidentti". Täytyypä kyllä sanoa, että tuota en odottanut, vaikka nyt ilmestyttyään se tuntuukin varsin tarkoituksenmukaiselta ja jopa ennalta-arvattavalta valinnalta.

Kokoomus kokeilee presidentinvaalikampanjassa Isossa-Britanniassa jo onnistuneesti koeteltua New Labourin taktiikkaa, jossa poliittisen vastustajan elintilaa kavennetaan astumalla poliittisesti heidän vahvuusalueelleen. Siellä tosin työväenpuolue siirtyi kohti poliittista keskustaa vasemmalta, meillä taas liike näyttää käyvän toiseen suuntaan. Samankaltainen tilanne on tällä hetkellä menossa Ruotsissa, jossa sikäläinen Moderaterna esiintyy "todellisena työväenpuolueena". Huomattavasti Niinistön kampanjaa idealtaan muistuttavaan Ruotsin kokoomuksen "Vänster?"-kampanjaan voi tutustua täällä. Kyseessä on laajamittainen pohjoismaista poliittista kulttuuria leimaava ilmiö, jota työväenliikkeen pohjoismaisen yhteistyökomitea SAMAKin pääsihteeri Peter Palshoj on kuvannut sosialidemokraattisen mallin voitoksi Pohjolassa. Pohjoismainen poliittinen oikeisto ei itse asiassa pyri kiistämään sosialidemokraattista mallia sinänsä, vaan ainoastaan sosialidemokraattisen puolueen johtoaseman valtioissaan.

Mitään erityisen uutta tai omaa innovaatiota Niinistön kampanjassa ei siis ole, ellei kansainvälisten esimerkkien suoraa kopioimista Suomeen sellaisena pidetä. Mutta omaperäistä tai ei, on mielenkiintoista nähdä, millaisen vastaanoton kampanja saa. Vanhempiin palkansaajamiehiin ja tiettyihin eläkeläisryhmiin se saattaa purrakin, sen sijaan oikealta laidalta saattaa muutamia innokkaimpia valahtaa Laxin laariin. Onnistumisen kannalta keskeistä on se, kykenevätkö Niinistö ja Kokoomus kääntämään takkinsa niin vakuuttavasti, että kansalaiset uskoisivat heidän toimivan työväen asian ajajana. Epäilen. Niinistön muistetaan aikanaan ajaneen mm. kirjastoihin lainausmaksuja. Ehkei työväestön tarvitse hänen mielestään kirjoja lukeakaan.

Naiset takaisin keittiöön?

Tämänpäiväisen Hesarin sivulla 7 uutisoidaan hyvinvointivaltion toiminnan ja tulevaisuuden kannalta erittäin hälyttävästä ilmiöstä, nimittäin kotiäitiyden nopeasta lisääntymisestä ja kunnallisen päivähoidon suosion romahtamisesta Suomessa. Uutisen mukaan yli 60 % Suomen alle kolmevuotiaista hoidetaan tätä nykyä kotona, erittäin korostuneesti äitien toimesta.

Tilanne on monessa suhteessa ongelmallinen. Hyvinvointivaltio tarvitsee säilyäkseen työllisyyden lisääntymistä. Huoltosuhteen heikentyessä on täysin kestämätöntä, että yhä suurempi osa usein hyvinkoulutetuista naisista jäisi pitkäksi aikaa työmarkkinoiden ulkopuolelle. Lisäksi kyseessä on sukupuolten välinen tasa-arvo. Naisten heikko työmarkkina-asema saattaa olla hyväksi syntyvyydelle (tästä on esimerkkiä laman ajalta, jolloin syntyvyys itse asiassa kasvoi nopeasti), mutta tekee nopeasti selvää saavutuksistamme tasa-arvon kentällä. Yhteiskunnan tulee kansalaisten valinnanvapauden nimissä luonnollisesti tarjota mahdollisuudet lasten kotona hoitamiseen, muttei suosia tätä mallia. Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustuu laajaan työssäkäyntiin ja laajaan rahoituspohjaan.

Miksi näin sitten on käynyt? Osasyynä on HS:n uutisessakin huomioidut perhepoliittiset valinnat. Suomessa ja Ruotsissa on tehty erilaista perhepolitiikkaa, Ruotsissa lapsista huomattavasti suurempi osa käy päivähoidossa. Samaten siellä on korostettu naisten työssäkäyntiä ja isien hoitovastuuta. Suomessa naisten työmarkkina-asema on sen sijaan heikentynyt pitkään ja kotiin jäämistä on entisestään tuettu kotihoidontuen avulla. Paraikaa keskustellaan tämän tuen laajentamisesta koskemaan kaikkia alle 7-vuotiaita lapsia. Tämä loisi tilanteen, jossa monilapsisen perheen toinen vanhempi, käytännöllisesti katsoen lähes aina äiti, voisi olla kotona hoitamassa lapsia toistakymmentä, ellei vielä useampia vuosia.

Toinen asiaan vaikuttava tekijä, selkeästi viimeaikaista keskustelua hallinnut teema on perinteisten ns. perhearvojen uudelleen korostaminen. "Enemmän aikaa perheille" -keskustelu kuulostaa herttaiselta, mutta siinä vaanii merkittävä "naiset koteihin synnyttämään ja laittamaan ruokaa" -vivahde. Suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuus ja saavutuksemme naisten aseman parantamisessa ovat kummunneet nimenomaisesti naisten työssäkäyntimahdollisuuksien lisäämisen, työn ja perhe-elämän yhdistämisen mahdollisuuksien parantamisen, erillisverotuksen sekä julkisten palveluiden kautta. Laajalle levinnyt kotiäitiys uhkaa viedä meidät saksalaiseen malliin, jonka kovat palkat selittyvät kylmällä tosiasialla, perheet elävät miehen palkasta. Työmarkkinoiden ulkopuolelle jäävät naiset ovat riippuvaisia miehistään ja sulkeutuvat yksityiseen sfääriin. Mitä tulee lasten "laitostumiseen" päivähoidossa ja kodin tarjoamaan "parempaan hoivaan", voidaan viitata hiljattain julkaistuun ruotsalaiseen tutkimukseen, jonka mukaan päiväkodissa pitkään olleet lapset ovat sekä aktiivisempia, sosiaalisempia että oppivat paremmin.

Kun näitä hätkähdyttäviä tilastoja vertaa mm. jokin aika sitten velloneeseen keskusteluun subjektiivisen päivähoito-oikeuden poistamisesta (johon jostain käsittämättömästä syystä osallistuivat aloitteentekijän roolissa myös muutamat itseään sosialidemokraateiksi kutsuvat henkilöt, poliitikoista näkyvimmin vantaalainen Simo Pokki), tulisi pikemminkin olla huolissaan päivähoidon vajaakäytöstä. Avainasemassa on nuorten naisten työmarkkina-aseman parantaminen sekä päivähoidon houkuttelevuuden ja laadun parantaminen kotona tapahtuvaan hoitamiseen verrattuna. Tämän lisäksi on uskallettava kritisoida pehmeisiin arvoihin pukeutuvaa patriarkaalista puhetta, sen taustalla on liian usein halu palata niihin aikoihin, kun mies toi leivän pöytään naisen kiikuttaessa kehtoa ja ollessa hiljaa.

Yks Virtanen Turusta

Jälleen uusia sosialidemokratian nuoria toivoja on liittynyt bloginpitäjien joukkoon! Tuorein tulokas on SONK:n väistyvä pääsihteeri Arto J. Virtanen, jonka "Tulikärpänen"-nimeä kantavaan blogiin voi tutustua täällä. Tervetuloa, Artsi! Odotan innolla NATO-yhteensopivan Arton kannanottoja erityisesti ulkopoliittisiin kysymyksiin. Mutta missä ovat naispuoliset demaribloggaajat? Mirvankin blogi on ollut viime aikoina valitettavan koomassa. Ääntä ja näkyvyyttä, hyvät siskot, älkää jääkö hiljaisiksi!

Sosiaalinen Eurooppa

Monesti kuulee puhuttavan ns. Euroopan sosiaalisesta mallista. Harvemmin sen sijaan on kyetty tarkemmin määrittelemään, mitä se itse asiassa tarkoittaa. Ainakaan sosiaalipolitiikan näkökulmasta yhtenäistä eurooppalaista järjestelmää ei edes ole olemassa. Gösta Esping-Andersenin tutun mallin mukaan hyvinvointivaltiot voidaan jakaa mannermaiseen, ansiosidonnaisúutta painottavaan malliin, Britannian liberaaliin malliin sekä pohjoismaiseen malliin, jota myös usein kutsutaan sosialidemokraattiseksi malliksi. Nämä mallit ovat sisäisesti kaikkea muuta kuin yhtenäisiä. Erilaisista malleista ja hyvinvointivaltioperinteistä johtuen yhteinen sosiaalipolitiikka on vielä varsin kehittymätöntä.

Myöskään Euroopan Unionilla ei ole merkittävää sosiaalipoliittista agendaa, vaikka sillä nykymuodossaan on huomattavaa toimivaltaa sosiaalipolitiikan kentässä. Nizzan sopimuksen artikla 42 antaa EU:lle lainsäädäntövaltaa sosiaalipolitiikan kentällä. EU:n on tarkoitus taata kansalaisilleen riittävä työsuhde- ja sosiaaliturvan taso riippumatta siitä, missä EU-maassa he työskentelevät tai harjoittavat yritystoimintaa. Työelämää koskeva artikla 137 antaa EU:lle nimenomaisen lainsäädäntövallan mm. "työntekijöiden sosiaaliturvan ja sosiaalisen suojelemisen", "työntekijöiden ja työnantajien edustamisen ja heidän etujensa kollektiivisen turvaamisen" sekä "työmarkkinoilta syrjäytyneiden henkilöiden integroimisen" aloilla. Nämä vaativat kuitenkin yksimielistä päätöksentekoa, jonka vuoksi lainsäädäntö ei ole ollut erityisen kunnianhimoista.

Menestyvä yhteiskunta tarvitsee toimivan ja tehokkaan talouden lisäksi aktiivista sosiaalipolitiikkaa. Sosiaalipolitiikalla kyetään paitsi tasoittamaan suhdanteita ja luomaan talouskasvua ylläpitävää kysyntää, myös merkittävästi vaikuttamaan työllisyysasteeseen tasa-arvosta puhumattakaan. Samalla sillä on keskeinen rooli julkisen vallan legitimiteetin kannalta.
Myös Euroopan Unionin on kyettävä osoittamaan, ettei se ole vain talouden ja parempiosaisten asialla, vaan pyrkii aidosti luomaan menestymisen edellytyksiä ja sosiaalistaturvallisuutta kaikille kansalaisilleen. Ihmiset arvostavat ennen kaikkea työpaikkojaan, julkisia palveluitaan ja sosiaalista turvallisuuttaan. Mikäli kansalaiset kokevat, ettei Unionista ole hyötyä heidän jokapäiväisen elämänsä järjestymisen kannalta,miksi he kokisivat Euroopan yhdentymisen ja syvenevän integraation tarpeelliseksi? Aikana, jolloin julkisella vallalla tuntuu olevan jaettavanaan lähinnä niukkuutta, EU:n tulee ottaa rooli nimenomaan sosiaalisten tavoitteiden toteutumisen mahdollistajana.

Eurooppalainen sosiaalipolitiikka voi parhaimmillaan olla sekä tehokasta toimintatilan luomista kansalliselle sosiaalipolitiikalle että konkreettisia eurooppalaisen tason täsmätoimia. Hyvinvointivaltiomallien kulttuurisidonnaisuuden ja systeemien erilaisuuden huomioon ottaen ei ole mielekästä tavoitella yhtä yksittäistä eurooppalaista hyvinvointivaltiomallia, vaan taata kansallisvaltioille mahdollisuus oman sosiaalipolitiikkansa kehittämiseen. Globalisaation aikana tämä toimintatila on merkittävästi kaventunut. Vastaus voi löytyä ylikansallisesta yhteistoiminnasta ja tiettyjen vähimmäisvaatimusten asettamisesta sosiaaliselle suojelulle, sosiaaliturvajärjestelmille sekä liikkuville verokannoille. Tämän lisäksi tarvitaan sosiaaliagendan viemistä merkittäväksi osaksi unionin kauppapolitiikkaa.

Jotta sosiaalisen Euroopan toteuttaminen olisi mahdollista, sosiaalipolitiikan ja verotuksen kentällä olisi siirryttävä määräenemmistöpäätöksentekoon. Samalla unioni tarvitsee, selkeyden ja kansallisten valintojen mahdollistamisen vuoksi, yksiselitteisen linjauksen koskien ns. yleishyödyllisiä palveluita, joita ei tule alistaa kauppapolitiikalle ja sisämarkkinasäännöksille niiden tarkoituksen ollessa muu kuin välittömän taloudellisen voiton tuottaminen. Julkisissa palveluissa jäsenvaltioilla tulee olla oikeus omiin kansallisiin ratkaisuihinsa. EU:n on säädettävä sosiaaliturvajärjestelmien perusperiaatteista ja minimivaatimuksista. Samalla on luotava kansalaisten oikeusturvaa parantavat sosiaalisen suojelun ja sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuus- ja laatukriteerit. Talouspolitiikan tavoitteeksi on otettava täystyöllisyys, jota voidaan tukea, julkisen talouden kestävyys huomioon ottaen, aktiivisella suhdannepolitiikalla.

EU:n sosiaalinen ulottuvuus voi tukea merkittävästi eurooppalaista rakennemuutosta. Tämä voi tapahtua investoimalla koulutukseen sekä tukemalla EU:n laajuisten työmarkkinajärjestelmien syntyä ja luomalla oikeusperustaa ylikansallisille työehtosopimusneuvotteluille. Pitkän aikavälin tavoitteena tulee olla kansainvälinen tulopolitiikka, joka takaa matalamman palkka- ja elintason maiden kansalaisille hyödyn näihin valtioihin sijoittuvista investoinneista. Verotuksen puolella EU:ssa on säädettävä tietyistä laadullisista minimistandardeista sekä minimitasoista erityisesti pääoma- ja yritysverotuksen kohdalla.

EU on ollut suuri menestystarina ja se on kyennyt luomaan sekä taloudellista hyvinvointia että ennen kaikkea rauhaa Euroopan mantereella. Perustuslaillisen sopimuksen kaatuminen osoitti kuitenkin integraation keskeneräisyyden ja EU:n nykysuunnan riittämättömyyden. Ranskalaiset ja hollantilaiset eivät kääntäneet selkäänsä eurooppalaiselle yhteistyölle, vaan sen nykyiselle luonteelle. Sosiaalinen Eurooppa on kansalaisten Eurooppa, eikä kansalaisten Eurooppaa voi olla ilman sosiaalista Eurooppaa. EU on ainutlaatuinen mahdollisuus luoda sosiaalista yhteenkuuluvuutta, solidaarisuutta ja hyvinvointia kaikille Euroopan kansoille, sekä levittää tätä hyvää myös Euroopan ulkopuolelle. Kyse on poliittisesta tahdosta.


P.S Viikon puheenaiheisiin kuului työnantajani ja eurokonservatiivien sanasota. Kaikkien alojen asiantuntijana esiintyvä Alex Stubb (kok) juoksi kantelemaan Suomen ulkoministerin vääristä mielipiteistä vanhaan kunnon neuvostotyyliin. Jokohan mustia listoja väärämielisistä kerätään? Tätä toimintaa perustellakseen eräät kokoomuslaiset esittivät mielipiteitä, joiden mukaan Tuomioja ei saa arvostella parlamenttia, koska hän toimii ministerineuvostossa. Tämän logiikan mukaan me emme voisi arvostella Venäjän ihmisoikeusloukkauksia, koska emme ole Venäjän kansalaisia. Ei toimi.

SONK eteenpäin edustajistovaalien ehdokasasettelussa

Ylioppilaskuntien edustajistovaalien ehdokasasettelu päättyi perjantaina. Viimeiset viikot ovatkin olleet hektistä aikaa. SONK menestyi ehdokashankinnassa varsin mainiosti, kaikkiaan 303 opiskelijaa asettuu ehdolle sosialidemokraattisilta listoilta ympäri maan. Tämä on kymmenesosa enemmän kuin kaksi vuotta sitten. Suurimmat ilonaiheet olivat Oulun palaaminen sosialidemokraattiselle opiskelijakentälle, Jyväskylän demariopiskelijoiden vahva menestys, lista lähes kaksinkertaistui sekä SONK:n lippulaivan, Tampereen osaston tuntuva kasvu. Tampereella Sosialidemokraatit - TASY on Tamyn vaalien suurin lista yhteensä 52 ehdokkaallaan. Suurin lista on Helsingin yliopistossa, jossa OSY asettaa ehdolle kaikkiaan 69 ehdokasta. Ainuttakaan ääntä ei kuitenkaan ole vielä annettu, joten kaikki te yliopistoissa kirjoilla olevat, tutustukaa siis paikkakuntanne ehdokkaisiin ja muistakaa käyttää ääntänne!

Kansallistakaa koulutus

Eräs lähitulevaisuuden koulutuspoliittisista keskustelunaiheista tulee olemaan ammattikorkeakoulujen valtiollistaminen. Ammattikorkeakoulut ovat tällä hetkellä suurimmaksi osaksi kuntien ylläpitämiä, joskin muutamia yksityisiä ammattikorkeakoulujakin löytyy.

Valtiollistaminen on monista syistä järkevää. Kokonaisvaltaisen kansallisen koulutussuunnittelun kannalta on toivottavaa, että hallinnointi on keskitetty. Valtiollistaminen palvelisi myös järjestelmän läpinäkyvyyttä ja ymmärrettävyyttä. Nykyinen malli on johtanut ammattikorkeakouluverkon liialliseen hajoamiseen kaikkien halutessa paikkakunnalleen korkeakoulutusta, kirjavaan opetuksen tasoon ja opiskelijoiden oikeusturvan ja tasa-arvoisuuden heikkenemiseen. Valtiollistaminen antaisi mahdollisuuden tarkastella korkeakoulukenttää kokonaisuutena ja helpottaisi liiallisen hajaantumisen aikaansaamien ongelmien korjaamista mm. yhdistämällä pieniä ammattikorkeakouluja ja niiden yksiköitä.

Valtiollistamiseen liittyy myös joitakin ongelmia. On kysyttävä, mikä tulisi olemaan niiden hallintomuoto. Tulisiko niistä valtion tilivirastoja kuten yliopistoista, vai ehkäpä eräänlaisia osakeyhtiöitä? Edellinen vaihtoehto saattaa osoittautua jäykäksi ottaen huomioon ammattikorkeakoulujen aseman ja tehtävän toimia läheisessä yhteistyössä paikallisen elinkeinoelämän kanssa, jälkimmäinen taas saattaisi tuoda epäterveitä käytäntöjä valtiollisen korkeakoulujärjestelmän sisään. Toisaalta on kyseenalaista, haittaisiko virastomuoto automaattisesti elinkeinoelämäyhteistyötä, monet yliopistot, ehkäpä parhaana esimerkkinä Oulun yliopisto, ovat pystyneet tähän, mikseivät siis ammattikorkeakoulutkin?

Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta pelkään, että ammattikorkeakoulujen valtiollistaminen tulee juuttumaan poliittiseen vastatuuleen. Kunnat tulevat todennäköisesti vastustamaan siirtoa pelätessään valtion ryhtyvän verkon järkeistämistoimenpiteisiin ja koulujen karsintaan. Vaivalla paikkakunnalle hankittu "korkea koulutus" joutuisi lakkautusuhan alle. Tämä pelko tarjoaa kuntapuolue Keskustalle houkuttelevan poliittisen pisteidenkeruupaikan. Kokoomus puolestaan tullee vastustamaan yksityisten laitosten valtiollistamista jo aatteellisistakin syistä. Yrittää kuitenkin kannattaa, niin kansallisen koulutuspolitiikan yhtenäisyyden kuin korkeakouluopiskelijoiden tasa-arvonkin vuoksi.

Tasa-arvoa sotilaallisesti?

OSYn sivuilla oli jokin aika sitten käynnissä mielenkiintoinen keskustelu liittyen naisten asevelvollisuuteen. Olen itse ollut kauan sitä mieltä, että nykyinen järjestelmä on sotilaallisesti vanhanaikainen ja sukupuolisesti epätasa-arvoinen ja sitä tulisi ryhtyä mahdollisimman nopeasti reformoimaan.

Massa-armeijahyökkäyksen todennäköisyys Suomen kaltaisessa maassa -siitä 1500 kilometrin itärajasta huolimatta, on varsin pieni. Tämän vuoksi myös meidän alueelliseen puolustukseen tarkoitettu laaja ja varsin heikosti koulutettu tykinruoka-armeijamme on aikansa elänyt. Armeijaa kuitenkin edelleen tarvitaan, sillä tulevaisuuden kehityssuunnista on vielä vaikea sanoa ja valtiolla on syytä olla käytössään myös itsensä puolustamiseen tarvittavat voimat. Nykymuotoista sotaa käydään korostuneesti ilmassa ja pitkälle erikoistuneen yhteiskunnan lamaannuttaminen täsmäiskuin on huomattavan yksinkertaista eikä vaadi pitkäaikaista miehitystä sekä epäsuosittua ja inhimillisesti kallista maasotaa. Puolustuksemme painopistettä tulisikin siirtää tällaisten iskujen torjumis- ja sietokyvyn parantamisen suuntaan.

Kun maanpuolustus kysyy yhä vähemmän fyysistä voimaa ja yhä enemmän monimuotoista ja monipuolista kriisinhallintakykyä, järjestelmällisyyttä ja teknistä taitoa, kyseenalaistuu tilanne, jossa naisten maanpuolustuskykyä pidetään miehiä alhaisempana. Naiset soveltuvat nykyaikaisiin maanpuolustustehtäviin vähintään yhtä hyvin kuin miehet. Tämän vuoksi yleisen maanpuolustusvelvollisuuden tulisikin koskea tasa-arvoisesti molempia sukupuolia. Tällä olisi myös huomattavia vaikutuksia sukupuolten välisen tasa-arvon kannalta, hyvä veli-verkoston avautuessa hyvä tyyppi-verkostoksi.

Pidän ajatusta yhteisestä kansalaispalveluksesta tavoittelemisen arvoisena. Ajatus perustuu malliin, jossa maanpuolustusvelvollisia ovat kaikki Suomen kansalaiset. Maanpuolustusvelvollisuus suoritettaisiin 3-6kk:n jaksossa, jossa peruskurssin jälkeen jakauduttaisiin joko perinteiseen aseelliseen palvelukseen tai ns. siviililinjalle, joka perustuisi siviilikriisinhallinnan metodeihin, mm. pelastus-, huolto- ja kriisiajan tuotannon menetelmien opettamiseen. Kyseiset linjat olisivat avoinna molempien sukupuolten edustajille heidän oman kiinnostuksensa mukaisesti.

Suomen ensimmäinen ja uloin puolustuslinja on ulkomailla, jossa taistellaan korostuneesti köyhyyttä ja syrjäytymistä, väkivaltaa aiheuttavia tekijöitä vastaan. Molempiin kansalaispalveluslinjoihin voitaisiin rakentaa jatkokoulutusohjelmat, joihin kuuluisi perehtyminen rauhanturva- ja kansainvälisiin siviilikriisinhallintatehtäviin. Näitä joukkoja voitaisiin käyttää esim. YK:n rauhanturvaoperaatioissa sekä muissa projekteissa. Tämänkaltaisen puolustusvoimareformin kautta voitaisiin tavoitella paitsi lisääntynyttä turvallisuutta ja parempaa kriisivalmiutta, myös sukupuolista tasa-arvoa ja vastuunkantoa maailmassa.

Maitoa lehmästä

Hyvin menee, mutta menköön. Suomi sijoittui jälleen ykköseksi parin viikon takaisessa kilpailukykymittauksessa. World Economic Forumin julkaisemassa tutkimuksessa Suomen eduiksi mainittiin erityisesti avoin ja tehokas hallinto, vähäinen korruptio, julkisen talouden hyvä kunto sekä kestävä sosiaaliturvajärjestelmä. Samalla Tilastokeskuksen viimeisimmät tiedot kertovat työllisyyden nopeasta paranemisesta, tämän vuoden elokuussa työssä on yli 20 000 ihmistä enemmän kuin viime vuonna vastaavana ajankohtana. Haasteista huolimatta toivoa siis on.

Muutaman kuukauden takainen Washington Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin otsikolla "Why Nordic States lead the World?" Kyseinen artikkeli piti pohjoismaiden menestyksen salaisuutena, pitkälti WEF:n mukaisesti, yhteiskuntaa, joka kykenee yhdistämään sosiaalisen tasa-arvon taloudelliseen tehokkuuteen ja menestykseen. Tutkija Mark Leonard kutsuu tätä yhteiskuntamallia "Tukholman konsensuksen" yhteiskunnaksi vastapainona ns. Washingtonin konsensuksen yhteiskunnalle. Tukholman konsensuksen mukaisessa yhteiskunnassa yhdistyvät vahva valtio sekä avoin ja joustava talous. Tällainen yhteiskunta on hänen mukaansa valmiimpi rakennemuutokseen ja nopeaan kehittymiseen. Kansalaiset hyväksyvät helpommin nopean muutoksen ja ovat kykenevämpiä selviytymään siinä valtion hallitessa riskejä ja tarjotessa sekä tukea ylimenokausien varalle että valmiuksia eritoten koulutuksen muodossa.

Kilpailukykymittausten valossa ja erityisesti Suomen hyvän sijoituksen perusteluihin tutustuessa alkaa tosissaan pohtia suomalaisten työnantajien ja muiden oikeistotahojen vaatimuksia. EVA:n johdolla suomalaista mallia, joka on maailman mittakaavassa yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa osoittautunut erittäin toimivaksi ja menestyksekkääksi, on haluttu purkaa mm. julkista sektoria karsimalla, suosimalla jatkuvia, rikkaimmille suunnattuja veronalennuksia sekä kaupallistamalla koulutusta. Taloudellista kasvua on katsottu saavutettavan vain tuhoamalla sosiaalinen tasa-arvo. Empiirisestä tarkastelusta tämä näkemys ei kuitenkaan tukea saa, vaan kyse on ennemminkin ideologiasta.

Lypsävää lehmää ei kannata tappaa, sanoo vanha suomalainen sananlasku. Tämän vuoksi voimmekin rakentaa vahvuuksillemme. Suomalaista työpaikkarakennetta ei voida säilyttää nykyisellään, eikä siihen tule edes pyrkiä. Keskeistä onkin pyrkiä synnyttämään uusia osaamisen aloja ja pitämään huolta työvoiman osaamistasosta erityisesti koulutuksen avulla. Valtiolla voi, muiden pohjoismaiden tavoin, olla myös entistä aktiivisempi rooli kysyntäpainotteisemman talouspolitiikan luomisessa. Tämä tarkoittaa veronkevennysten suuntaamista erityisesti pienituloisille näiden kulutuksen kasvun suuntautuessa suoraan kotimarkkinoille. Samaten julkisia investointeja voidaan lisätä, tuottavathan ne jo keskipitkällä aikavälillä vahvistuvaa kilpailukykyä mm. lyhenevien hoitojonojen tai paranevan infrastruktuurin muodossa. Näillä opeilla lehmä paitsi elää kauemmin, myös lypsää enemmän.

Kun yksi ei maksa, muut maksavat enemmän

Sain toveri Mikko Saulilta (Mikko myös kuukauden kolumnistina Demarinuorten sivuilla) lahjaksi Suomen Attacin julkaiseman mielenkiintoisen teoksen "More Taxes - Promoting Strategies for Global Taxation" liittyen maailmanlaajuiseen verotukseen, verokilpailuun ja veronkiertoon. Teoksen innoittamana päätin lisätä blogiin kesällä kirjoittamani nettikolumnin, joka löytyy myös Jyväskylän työväenyhdistyksen sivuilta. Lukuiloa!

Kun yksi ei maksa, muut maksavat enemmän

Otsikon lause on osa tv-maksuhallinnon kampanjaa, jolla ihmisiä on herätelty havaitsemaan tv-lupamaksun merkitys ja kannustamaan sen maksamiseen, osana hyvää kansalaisuutta ja oman korren kekoon kantamista. Paitsi tv-maksuihin, slogan pätee myös verotukseen ylipäätään. Verotus on resurssien keräämistä yhteisten palvelujen ja tulonsiirtojen rahoittamiseksi, jonka lisäksi sillä on mm. tulonjaon tasoittamiseen liittyviä tehtäviä. Verotuksen taso määräytyy sen mukaan, millaisia velvoitteita julkisyhteisö on ottanut hoitaakseen. Mikäli yhteiskunnan palveluita ei haluta merkittävästi leikata, on selvää, että verotuksen taso on sitä korkeampi, mitä vähemmän veroja maksavia kansalaisia ja yhteisöjä yhteiskunnassa on. Tätä taustaa vasten veronkierto, vapaamatkustaminen toisten varoilla, kieltäytyminen demokraattisesti sovituista velvoitteista on sekä ongelmallista että moraalitonta.

Edellämainittuun pahantekoon syyllistyy kuitenkin valitettavan moni yritys ja menetykset ovat tuntuvia. Maksamatta jääneitä veroja eli verojäämiä oli Verohallituksen tietojen mukaan vuoden 2004 lopussa 3 miljardia euroa. Suunta on ollut laskeva jo 1990-luvun puolivälistä lähtien osittain verovelkojen vanhenemisen myötä, mutta kyse on edelleen erittäin merkittävästä summasta, joka muodostaa jopa viisi prosenttia bruttoverotuloista. Verojäämätilastot eivät kerro mitään piilevistä harmaaseen talouteen liittyvistä veroveloista, jotka voivat olla kolmin-nelinkertaisia näkyviin uusiin verovelkoihin nähden. Merkittävä osa veroveloista johtuu siitä, että verovelkaa on kasvatettu tarkoituksellisesti ja jätetty se sitten maksukyvyttömäksi järjestetyn yhtiön vastuulle. Tämä tilanne on hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidon näkökulmasta täysin kestämätön.

Vertailun vuoksi voidaan tarkastella sosiaalietuuksien väärinkäytön aiheuttamia kustannuksia yhteiskunnalle. Poliittisen oikeiston usein keppihevosenaan käyttämistä sosiaaliturvan väärinkäytöksistä koituu yhteiskunnalle vuoden 2003 tietojen mukaan n. 20 miljoonan euron tappiot. Tämä on alle sadasosa verrattuna yritysten tilastoituihin ja piileviin verovelkoihin, jotka perustuvat monesti pelkkään maksuhaluttomuuteen. Tämä ei luonnollisestikaan tee tukien väärinkäytöstä millään muotoa hyväksyttävää, mutta ongelmien välisten mittasuhteiden ymmärtäminen on havainnollistavaa, kuten myös se, ettei veronkiertoa ole lainkaan vastaavalla tavalla konstruoitu ongelmaksi julkisessa keskustelussa kuin sosiaaliturvan "vääristäviä" elementtejä ja "sosiaalipummiutta".

Lakisääteisten velvoitteiden kiertämiseen voidaan käyttää myös konsulttiapuja. Verosuunnittelupalvelut ovatkin merkittävä tekijä yritysten pyrkiessä keventämään verotustaan. Osasyynä tämän ilmiön syntymiseen on toki monimutkainen ja porsaanreikiä sisältävä verojärjestelmä, mutta voidaan perustellusti kysyä, onko verosuunnittelupalvelujen käyttö hyvää yrityskansalaisuutta? Maksetuilla veroilla kustannetaan infrastruktuuria, turvataan työvoiman osaamistasoa ja tuetaan kansalaisten ostovoimaa. Tämä rakennelma ei kestä vapaamatkustamista. Kaikki maksavat- kaikki saavat -periaate ei toteudu, mikäli osa peliin osallistujista pyrkii jatkuvasti ja tarkoituksella nauttimaan järjestelmän eduista, muttei suostu osallistumaan kustannuksiin.

Kun yksi ei maksa- muut maksavat enemmän. Niin veronmaksumoraalin ylläpito, kansalaisten tasavertaisuus, reilu kilpailu kuin valtiontalouskin vaativat valtiovallalta tehokkaita toimia verojäämien vähentämiseksi ja veronkannon tehostamiseksi. Sääntöjen tulee olla kaikille samat ja sääntöjen noudattamatta jättämisestä on seurattava riittävä sanktio. Eettinen vastuu kuuluu myös yrityksille, osana hyvää yrityskansalaisuutta. Tämän lisäksi tehokkaampi veronkeruu saattaisi antaa mahdollisuuden uusiin, työllisyyttä elvyttäviin veroratkaisuihin. Tämän luulisi myös elinkeinoelämälle kelpaavan.

Terveisiä New Yorkin kirjeenvaihtajalta

Ystävä ja toveri, älykäs ja lahjakas Antton Rönnholm on liittynyt bloggaavien demarien joukkoon. Antton on tällä hetkellä New Yorkissa YK:n yleiskokouksessa Suomen nuorisodelegaattina, jossa kokemistaan asioista ja tunnelmista hän kirjoittaa täällä. Linkin löydät myös valikosta oikealta. Tutustu!

Sillanpolttoa vai sillanrakennusta?

Viime päivien uutisvirtaa on hallinnut Turkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aloittaminen sekä sen kokemat hankaluudet erityisesti Itävallan taholta. Itävalta katsoo, ettei Turkin EU-neuvottelujen päätepisteenä tule välttämättä olla maan täysjäsenyys Unionissa, vaan mahdollisesti niin sanottu "etuoikeutettu kumppanuus". Turkkilaiset itse ovat, ymmärrettävistä syistä, asettaneet ainoaksi tavoitteekseen täysjäsenyyden Euroopan Unionissa ja ovat närkästyneitä kohtelustaan b-luokan kansakuntana.

Myös Euroopan parlamentti keskusteli voimakkaaseen sävyyn Turkin jäsenyydestä viime viikon kuluessa. Sosialistiryhmä syytti konservatiiveja Turkin syrjimisestä, koska se on islamilainen ja kaukainen maa. Parlamentti lykkäsi viime viikolla konservatiivien johdolla EU:n ja Turkin välisen tulliunionin laajentamisesta uusiin jäsenmaihin koskevaa äänestystä. Neuvotteluprosessin aloittamisen vaikeutuminen aivan loppusuoralla aikaansai huomattavaa liikehdintää myös Turkissa. Nationalistinen MHP-puolue keräsi yli 50 000 mielenosoittajaa Ankaran keskustaan vastustamaan Turkin liittymistä Euroopan Unioniin. Myös tavallisten kadunmiesten käsitykset EU:sta ovat viimeisten mielipidetiedusteluiden mukaan huomattavasti heikentyneet. Turkkilaiset kokevat tulevansa nöyryytetyiksi EU:n taholta ja ovat alkaneet pohtia, mikä on lopullinen syy Euroopan turkkilaispelon takana.

Kuten olen aikaisemminkin tässä blogissa todennut, on Turkin tiellä Euroopan Unioniin useita esteitä. Sen on luonnollisesti tunnustettava Kyproksen itsenäisyys sekä panostettava EU:n lainsäädännön tosiasialliseen implementointiin ja toteuttamiseen. Ehdoton ja kategorinen ovien sulkeminen islamilaisen Turkin jäsenyyspyrkimyksiltä, joka tosiasiallisesti toimii useiden konservatiivipoliitikkojen kauniiden puheiden takaisena motiivina, tuhoaa mahdollisuudet vaikuttaa Turkin ihmisoikeustilanteen kehittymiseen. Toive jäsenyydestä on saanut turkkilaisen yhteiskunnan suuntautumaan kohti maallista valtaa ja parantamaan yhteiskunnallisia olojaan. Perillä maa ei ole, mutta matkalla. Jotta matkan jatkamisessa olisi minkäänlaista mieltä, tarvitaan toive perille pääsystä.

Mikäli Eurooppa kääntää selkänsä Turkille, ovat yllä olevan kuvan kaltaiset mielenosoitukset arkipäivää. Uskonnollisten ja kansallismielisten puolueiden kannatus tulisi hyvin todennäköisesti lisääntymään rajusti länsimielisten puolueiden lupausten pettäessä, ja maa alkaisi hakea ystäviä ja liittolaisia erityisesti arabi- ja islamilaisesta maailmasta. EU menettäisi paitsi laajan markkina-alueen ja voimakkaan jäsenvaltion, myös tärkeimpänä kaikista mahdollisuutensa luoda jotain ainutlaatuista, tasa-arvoista yhteisöä ja siltaa islamilaisen ja kristillisen kulttuuripiirin välille. Vastuullisten, Euroopan ja Lähi-idän tulevaisuudesta huolissaan olevien poliitikkojen on kyettävä katsomaan ahdasmielisten ennakkoluulojensa ja vieraskammoisuutensa ylitse kohti niitä välittömiä vaikeuksia suurempia hyötyjä, jota Eurooppaan sitoutunut ja eurooppalaisessa yhteisössä mukana oleva Turkki tuo mukanaan. Jäsenyysehdot täyttäessään se on hyväksyttävä EU:n täysjäseneksi.

Hyvät aikomukset, huonot lopputulokset

SONK isännöi kuluneena viikonloppuna ruotsalaisen sisarjärjestönsä Socialdemokratiska Studentförbundet SSF:n liittohallitusta, joka oli käymässä Helsingissä. Vierailu oli osa järjestöjemme välistä kahdenvälistä yhteistyötä, jossa pyritään oppimaan toisiltamme uutta sekä luomaan kontakteja ja verkostoja Pohjanlahden yli. Vierailun aikana käytiin useita keskusteluita eri aiheisiin liittyen ja eräs mielenkiintoisimmista liittyi seksin ostoon ja sen kriminalisointiin.

Ruotsissa seksipalveluiden ostaminen on kielletty ja Suomessa vastaavansisältöistä lakiehdotusta odotellaan saapuvaksi lähiaikoina. Oletettavaa on, että se tulee pääosiltaan muistuttamaan Ruotsin mallia. Asia tullee herättämään runsaasti keskustelua, jota käytiin laajalti jo viime vuoden aikana, jolloin rikoslakia viimeksi tarkasteltiin ihmiskaupan näkökulmasta. Tavoitteena oli tuolloin parantaa viranomaisten valmiuksia nopeasti kasvaneen ihmiskaupan patoamiseksi.

Kysymys prostituutiosta ja seksipalveluiden ostosta on useimmiten ensisilmäystä monimutkaisempi. On selvää, että kyse on tällä hetkellä erittäin valitettavasta ilmiöstä, jonka taustalla suurimmat syyt löytyvät köyhyydestä ja naisten epätasa-arvoisesta asemasta. Yksi selvä kannanotto on tuomita seksipalvelujen ostaminen suoralta kädeltä, kategorisesti. Ilotytöt ovat uhreja ja palvelujen käyttäjät hyväksikäyttäjiä. Useimmiten näin onkin, mutta tästä huolimatta ratkaisu on liian yksinkertainen. Se ei ota huomioon ilmiön monimuotoisuutta eikä hyvästä tarkoituksestaan huolimatta ratkaise prostituutioon liittyviä ongelmia, sen syitä eikä auta hädänalaisia ihmisiä.

Seksipalveluiden oston kieltäminen olisi uusi kieltolaki. Kuten sitä, myös tätä lakia pyrittäisiin kiertämään kaikin mahdollisin keinoin. Ilmiön siirtyessä yhä enemmän maan alle, uhrien auttaminen tulee entistä vaikeammaksi. Lain valvominen on yhtä lailla käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Alalla toimivat itsenäiset ja riippumattomat prostituoidut, joita heitäkin vähälukuisesti esiintyy, ajautuvat vaikeuksiin. Heidänkin oikeutensa on keskustelussa muistettava, sillä ihmisoikeuksiin kuuluu päätösvalta suhteessa omaan kehoon. Liian usein naisten suojelemisen puolesta käytetyt puheenvuorot ovatkin käytännössä omien moraalikäsitysten puolesta puhumista. Tällöin ollaan eksytty kauas alkuperäisestä tavoitteesta, uhrien auttamisesta.

Seksibisnekseen liittyy luonnollisesti laajamittaista riistoa ja tasa-arvo-ongelmia. Paritukseen liittyvät rikokset ovat hirvittäviä, joten niihin olisi puututtava kovalla kädellä. Ongelmaksi muodostuukin se, että kieltämällä seksin ostaminen parittajien asema itse asiassa jopa vahvistuu, sillä ostamisen kriminalisointi ei poista niitä olosuhteita, jotka pakottavat naiset prostituoiduiksi. Prostituutio ei siis tule katoamaan. Rikollisuuskytköstä saattaisi ehkäistä paremmin toiminnan tuominen osaksi järjestäytynyttä yhteiskuntaa kuin sen ajaminen pois valtavirtayhteiskunnan silmistä.

Osmo Soininvaara yritti aikoinaan aloittaa älyllistä keskustelua prostituutiosta (IS 13.1.2003, ei verkossa). Hänet kuitenkin vaiennettiin lähes välittömästi tyrmäävillä kommenteilla lähinnä joidenkin sosialidemokraattien sekä vihreiden taholta. Kielteinen vastaus julkisen vallan valvomiin ilotaloihin on helppo antaa niiden ihmisten, joita asia ei henkilökohtaisesti kosketa. Onkin varsin huomionarvoista, että seksialalla toimivien omat näkemykset poikkeavat usein korkeakoulutettujen ja hyväosaisten kriminalisoijien kannoista huomattavissa määrin (lue koko kannanotto, sekä näkemykset kriminalisoinnin seurauksista).

On oletettavaa, että parhaiten prostituutioon liittyvää rikollisuutta ehkäisisi tilanne, jossa olisi olemassa valvottuja tiloja, joissa prostituutiota voitaisiin omasta vapaasta tahdosta harjoittaa. Nämä tilat olisivat valvottuja, asiakkaita kontrolloitaisiin ja niissä työskentelevät henkilöt olisivat oikeutettuja työllään ansaitsemiinsa varoihin. Näistä he maksaisivat asiaankuuluvat verot ja tätä kautta saisivat oikeuden sosiaaliturvaan. Tämän ns. virallisen piirin ulkopuolella tapahtuvaan harmaaseen toimintaan voitaisiin puuttua kovalla kädellä, sillä näytelmän todelliset roistot ja ihmisten hädän hyväksikäyttäjät, parittajat, tulee saada kuriin. Tämän lisäksi on suunnattava voimavaroja tasa-arvotietoisuuden kasvattamiseen miesten keskuudessa. Tätä kautta kyettäisiin todennäköisesti ostopalveluiden kieltoa paremmin ja vaaralliseen moralismiin sortumatta parantamaan sekä naisten asemaa että torjumaan järjestäytynyttä rikollisuutta.

Liittoutuako ja kenen kanssa?

Suomen sotilaallinen liittoutuminen, tai pikemminkin liittoutumattomuus on nousemassa, kuten odotettua onkin, erääksi keskeiseksi presidentinvaaliteemaksi. Kokoomuksen eduskuntaryhmä pyrki vauhdittamaan Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaa loppukesän kannanotollaan EU:n turvatakuiden puolesta. Porvareita ei näytä enää lainkaan häiritsevän, että myös heidän eduskuntaryhmänsä oli vastustamassa kyseisiä takuita siinä vaiheessa, kun hallitus antoi selontekonsa konventin lopputuloksista sekä valmistautumisesta hallitustenväliseen konferenssiin. Ohessa pieni ote edustaja Jari Vilenin käyttämästä Kokoomuksen ryhmäpuheenvuorosta:

"Konventin esittämän yhteisen puolustuksen osalta kokoomus ei pidä esitykseen kirjattua velvoitetta suotavana, sillä se johtaisi vääjäämättä unionin sisäisiin jakolinjoihin ja lisäksi tämän puolustuksen uskottavuus olisi joka suhteessa kyseenalaista. (ed. Vilen, 3.9. 2003, VNS 2/2003, lähetekeskustelu)"

Mielipiteiden muuttaminen ja kehittyminen on luonnollisesti suotavaa, sillä Erkki Tuomiojan sanoin "vain kuolleet ihmiset eivät muuta mielipiteitään ja yhteiskunta, jossa kukaan ei muuta mieltään, on kuoleva ja kuihtuva yhteiskunta", mutta jonkinlainen älyllinen rehellisyys hallituksen arvostelussakin tulisi muistaa. Oikeiston myöhäisherännäisessä EU-takuuintoilussa lieneekin lähinnä kyse imagonnostatuksesta, Kokoomuksen tulee näyttää presidentinvaalien alla aloitteelliselta ja EU:n turvatakuut ovat kansalaisten silmissä suositumpia kuin NATO-jäsenyys, jota vastustaa mittauksista riippuen jopa kolme neljästä suomalaisesta.

Eurooppalaiset turvatakuut kuulostavat kuitenkin kieltämättä houkuttelevilta. Nykyisellään näitä takuita ei tosiasiallisesti kuitenkaan nimenomaisesti eurooppalaisina olisi, vaan Euroopan sotilaallinen voima nojautuu NATO:n organisaatioon ja joukkoihin. Tätä voidaan pitää useasta syystä ongelmallisena. Ensinnäkin voidaan kyseenalaistaa EU:n ulkopolitiikan uskottavuus ja koko yhteisön autonomia, mikäli se joutuu kovan paikan tullen turvautumaan NATO:n apuun. Toisaalla NATO on menettänyt merkitystään. Sen vahvin jäsenvaltio USA on viime aikoina suosinut pikemminkin ns. ad hoc-koalitioita, joita luonnehtii liittolaisten hankinta kulloisenkin linjan ja toimintamuodon mukaan, ei pitkäaikainen, sääntöihin sidottu yhteistyö. Tätä taustaa vasten EU:n oma, NATOsta erillinen sotilaallinen voima saattaisi luoda uudenlaisia mahdollisuuksia monenkeskisen maailmanjärjestyksen synnylle.

EU:n ei luonnollisestikaan tule pyrkiä rakentamaan minkäänlaista vastavoimaa USA:lle, eikä siitä tule muodostaa muita alueita tai valtioita uhkaavaa sotilasmahtia. Sen on kuitenkin kyettävä olemaan vahva ja uskottava itsenäinen toimija niin omalla alueellaan kuin globaalisti. Eurooppalaiset eivät saa näyttäytyä USA:n voimapolitiikan toteuttajina tai sen jälkien siivoajina, vaan omia ratkaisujaan tarjoavana yhteistyökumppaneina. Tätä kautta myös EU:n vaikutusvalta kasvaa. Tämä on myös Suomen kansallinen etu. Monesti toisteltujen fraasien mukaisesti "uloin puolustuslinjamme sijaitsee ulkomailla". Siellä taistellaan nälkää, köyhyyttä ja kulkutauteja vastaan, vitsauksia, jotka hoitamattomina synnyttävät kasvualustan terrorismille, väkivallalle ja uskonnolliselle fanatismille.

Tilanteessa, jossa NATO muotoutuu sotilasliiton sijasta entistä enemmän transatlanttisten suhteiden ylläpidon foorumiksi, ei Suomellakaan pidä olla mitään periaatteellisia esteitä liittyä kyseiseen liittokuntaan. Paavo Lipponen puhuu "läntisten demokratioiden yhteistyöelimistä", joissa myös Suomen tulee olla mukana. Tähän on helppo yhtyä. Se, onko nykymuotoinen NATO senkaltainen elin, jossa Suomi parhaiten edistää monenkeskisen maailmanjärjestelmän syntyä ja kehittymistä sekä rauhaa ja tasapainoa kansainvälisessä järjestelmässä, on syvemmän keskustelun ja pohdinnan aihe. On hyvä muistaa, että tähänastisen ulkopolitiikkamme suurimmat saavutukset, joihin voidaan lukea mm. ETY-kokous sekä Namibian ja Kosovon rauhanratkaisut syntyivät nimenomaisesti sotilasliittojen ulkopuolisessa Suomessa.

Liikennevalot, Jamaika vai punavihreä jatkokausi?

Saksan vaalit olivat yllätyksiä täynnä. SPD ja liittokansleri Schröder pärjäsivät yli odotusten, kun taas CDU/CSUn menestys ei ollut lainkaan sitä, mitä ennakoitiin. "Hannoverin Macchiavelliksikin" tituleeratun kanslerin uhkapeli onnistui ja äänestäjät antoivat huomattavan vahvan tuen demareille, joiden kannatuksen piti romahtaa joidenkin gallupien mukaan alle 25%:iin. Vaalituloksen yllättävyys oli luettavissa myös Angela Merkelin kasvoilta, jotka olivat monissa valokuvissa rasittuneet, hermostuneet ja pettyneet. Merkel saanee syyttää yllättävästä käänteestä lähinnä porvarien kansalaisten makuun liian rajuja vaatimuksia sekä omaa heikkoa tv-esiintymistään ja vakuuttavuutensa puutetta.

Monet lähteet arvioivat tulevia hallitusneuvotteluita historiallisen vaikeiksi. Vaalien ajan, ja myös niiden jälkeisen ajan kova kielenkäyttö sekä molempien osapuolten osoittama ehdottomuus mm. kanslerikysymyksessä ennakoivat vaikeuksia suuren koalition syntymiselle. Ainoiksi vaihtoehdoiksi tuntuvatkin jäävän vihreiden ja liberaalien sekä toisen suuren puolueen ympärille rakentuvat koalitiot, joita kutsuttaisiin puolueiden tunnusvärien mukaan joko liikennevalokoalitioksi (SPD-liberaalit-vihreät) tai sitten Jamaika-koalitioksi (CDU-liberaalit-vihreät). Kaikki puolueet ovat kieltäytyneet neuvottelemasta lähes 9%:n kannatuksen saavuttaneen vasemmiston kanssa, jonka näkyvimpiin jäseniin kuului entinen SPD-johtaja Oskar LaFontaine. Ymmärrettävyydestään huolimatta tämä saattaa hankaloittaa erityisesti demarien tietä hallitusvaltaan.

Toisaalta on mielenkiintoista pohtia SPD:n ja vihreiden mahdollisuuksia muodostaa Saksaan vähemmistöhallitus esim. vasemmiston tuella. Tämä olisi periaatteessa mahdollista, joskin kovin vaikeaa, eikä poistaisi Saksan liittovaltiojärjestelmän tuomia päätöksentekovaikeuksia. Vasemmistoliiton syntyminen Saksaan oli pitkälti seurausta demarien sisäisestä hajautumisesta aikaisemman punavihreän koalition voimakkaiden reformitoimenpiteiden vuoksi ja on varsin kyseenalaista, että heidän edustajansa suostuisivat antamaan tukensa mitä todennäköisimmin edelleen jatkuville, vaikkakin maltillisemmille, uudistuksille.

Ratkaisijoiksi ja kuninkaantekijöiksi noussevatkin mitä todennäköisimmin liberaalit, mikäli vihreät pysyvät lojaaleina demareille ja punavihreälle koalitiolle. Ensimmäisissä kannanotoissa liberaalien johtohahmoihin kuuluva Wolfgang Gerhardt ehti tuomita liikennevalokoalition toteamalla, "ettei kukaan FDP:ssa halua mennä tällaiseen hallitukseen", mutta toivon mukaan tulevat päivät saavat heidät harkitsemaan näkemystään uudelleen. Liberaaleilla lienee mahdollisuus myös melkoisten verirahojen perintään niin paikkojen kuin ohjelmallisten vaatimusten suhteen, mikäli he Schröderin hallitukseen menisivät. Tämä lienee kaikesta huolimatta kuitenkin parasta, mitä saatavissa on, varsinkin jos uusilta vaaleilta halutaan välttyä ja molemmat kansleriehdokkaat pysyvät asemissaan. Paikalleen pysähtyneestä Saksasta ei hyödy kukaan.

Oi kallis Suomen maatalous

Kukapa ei nauttisi idyllisestä suomalaisesta maaseudusta lainehtivine viljapeltoineen ja sympaattisesti kyljelleen kaatumaisillaan olevine heinälatoineen ja aittoineen, jotka suorastaan kutsuvat vanhoista Suomi-filmeistä tuttuihin intiimeihin kohtaamisiin. Pihoissa uutuuttaan kiiltelevät traktorit ja puimurit odottavat sadonkorjuuta. Tämän idyllin kääntöpuolena ovat kuitenkin eteläisen Suomen kaupunkien lähiöiden terveyskeskuksissa jonottavat lapset ja vanhukset, toimeentulotukijonoissa turhautuvat työttömät sekä liian suuret opetusryhmät kasvukunnissa. Maamme rajojen ulkopuolella kulttuurimaisemamme ylläpidosta maksavat syrjäytyneet ja nälkiintyneet afrikkalaiset, joiden paikallisen tuotannon edellytykset on vientituettu eurooppalainen ruoka tuhonnut ja joilla ei tämän vuoksi juuri ole toivoa paremmasta sen paremmin itselleen kuin lapsilleenkaan. Puhe kehitysyhteistyömäärärahojen nostosta on kosmetiikkaa niin kauan kuin EU:n markkinat ovat käytännössä suljetut unionin tuen tason mahdollistaessa maailmanympäryslennon jokaiselle EU:n lehmälle.

Suomalaisen maatalouden ylläpito käy taloudellisesti ja inhimillisesti kalliiksi. Kansalliset tuet syövät arvion mukaan vuonna 2005 hieman yli miljardi euroa. Tämän lisäksi Euroopan Unioni, jonka budjetista kuluu käsittämättömät 40% maatalouden tukemiseen, tukee myös suomalaista maataloustuotantoa 829 miljoonalla eurolla vuodessa. Tämä on suuri raha ottaen huomioon sen, että maataloudesta elantonsa saa enää muutama prosentti työvoimasta. Massiivisista maatalouden tukemiseen käytetyistä euromääristä huolimatta kotimainen ruoka on kallista ja maaseutua vaivaa elinvoiman ehtyminen. Herääkin kysymys, mistä me maksamme ja minkä vuoksi? Kotimainen tuki on veronmaksajien maksamaa kansallista rahaa, joka on tuottamattomaan toimintaan sidottuna nimenomaan poissa asioista kuten kuntien valtionosuudet, joilla voidaan palkata sairaanhoitajia ja opettajia, tai sitten osaamis- ja infrastruktuurihankkeista, joilla voitaisiin tavoitella parantunutta kansainvälistä kilpailukykyä ja vähentää työttömyyttä.

Maalaisliitto on usein profiloitunut kannattamalla mm. työntekijöiden oikeuksien heikentämistä ja valtion osuuden vähentämistä taloudessa. Markkinaehtoisuus ja kansainvälinen kilpailukyky on ollut osa myös Keskustan retoriikkaa. Maataloutta tämä ei kuitenkaan näytä koskevan, vaan tätä minimaalisen pienen väestönosan kannattamatonta elinkeinoa on lähinnä Keskustan toimesta haluttu suojella ja tukea hinnalla millä hyvänsä. On luotu järjestelmä, jossa valtio maksaa riippumatta tuottamisesta tai tuottamatta jättämisestä sekä takaa tuotteen kysynnän. Mikäli teollisuustuotantoa olisi suojeltu tällä tavoin, muutama prosentti väestöstämme polttaisi edelleen tervaa ja haravoisi järvien pohjasta rautaa, toki uusimmilla apuvälineillä varustettuna, muiden maksaessa laskun turhasta työstä.

Maatalouden tukemista perustellaan usein kriisivalmiuden ylläpidolla, kulttuurimaiseman säilyttämisellä ja "perinteisen maalaisen elämänmuodon" suojelemisella. Kriisiaikaisesta omavaraisuudesta puhuminen on puutaheinää ottaen huomioon sen tosiseikan, että useat maatalouden tarvitsemista koneista, samoin kuin niiden polttoaineet ovat tuontitavaraa. Kulttuurimaisemaa voitaneen ylläpitää myös tehotonta viljelyä mielekkäämmällä tavalla ja mitä tulee tähän "perinteiseen maalaiseen elämänmuotoon", ei siihen ole kuulunut yhteiskunnan tuilla vaan omalla työllä eläminen. Maaseudun ihmisten sitominen turpeeseen ja varjeleminen maailman muuttumiselta vähättelee näiden ihmisten kykyä ottaa vastuuta itsestään ja ympäristöstään. Se on onnistunut teollisuuden työntekijöiltä, eivät maanviljelijät ole näitä ihmisiä heikompia tai avuttomampia kohtaamaan haasteita. Tätä varten meillä ovat myös olemassa yhteiskunnalliset tukijärjestelmät kuten aikuiskoulutus ja tuet aloitteleville yrittäjille.

Rakennemuutoksen on vihdoinkin oltava todellisuutta myös maaseudulla. Perheviljelmien aika on ohi ja Suomessa on siirryttävä maatalouteen, joka käsitetään elinkeinoksi muiden elinkeinojen joukossa. Tähän voidaan päästä kolmeen sektoriin perustuvalla maataloudella. Ensimmäinen on suureen tilakokoon perustuva, kotimaiseen kulutukseen suunnattu tehomaatalous. Tämän sektorin tarkoituksena on tuottaa markkinaehdoin mahdollisimman edullista suomalaista ruokaa. Toisen sektorin muodostaa luomutuotanto, joka on selkeä erikoismarkkina. Tuotantokustannukset nousevat huomattaviksi, mutta maailman puhtain elintarvike löytänee ostajia ulkomaita myöten. Tähän linkittyy luontevasti mm. marjojen ja sienien keruu. Kolmas on läheisessä yhteistyössä bio- ja lääketieteen tutkimuslaitosten ja yritysten kanssa toimiva hitech-maatalous, jossa kehitettäisiin mm. terveysvaikutteisia elintarvikkeita. Tämänkaltaisella mallilla voitaisiin todennäköisesti sekä pärjätä kilpailluilla elintarvikemarkkinoilla, pitää kotimainen ruoka tavallisten palkansaajien pöydässä että löytää uusia vientialoja ja säästää huomattava määrä tällä hetkellä tarkoituksettomiin tukiin valuvaa yhteiskunnan rahaa.

Yhteinen vai yksityinen vakuutus?

Julkisessa keskustelussa nousee aika ajoin pinnalle suomalaisen sosiaalivakuutuksen väitetty puutteellisuus ja yksityisvakuutuksen suoma lisäturva. On kuultu esityksiä mm. sosiaaliturvan painopisteen siirtämisestä nykyistä korostuneemmin yksityiselle puolelle siten, että yhä suurempi osa kansalaisista hankkisi sosiaaliturvansa vakuutusmarkkinoilta. Tätä on pidetty mahdollisuutena vähentää valtion menoja. Sosiaaliturvan ja vastuun yksityistämiseen liittyy kuitenkin ongelmia, jotka liittyvät sosiaaliseen koheesioon sekä hyvinvointivaltion legitimiteettiin.

Yksityis- ja sosiaalivakuutus eroavat toisistaan oleellisilta osin samankaltaisesta logiikastaan huolimatta. Yksityistä vakuutusta luonnehtii vapaaehtoisuus sekä etuuksien pohjautuminen suoraan maksuihin. Sosiaalivakuutukselle ominaista on pakollisuus sekä mahdollisuus tulonsiirtoihin sekä maksujen arvon ylittävien tai niistä riippumattomien etuuksien maksuun. Yksityisvakuutuksen yhteiskunnassa yksilö vastaa itsestään, muttei kanna vastuuta muista kansalaisista tai yhteiskunnan kokonaisedusta. Sosiaalivakuutus puolestaan kantaa vastuun kaikista yhteisön jäsenistä. Näin se luo solidaarisuutta ja tasa-arvoa järjestelmään osallistuvien välille ja jonka kautta hyvinvointivaltio hankkii oikeutuksensa kansalaisten silmissä.

Sosiaalivakuutus tuottaa yksilölle hyvinvointia ja turvaa siinä, missä yksityinenkin vakuutus. On oletettavaa, että yhteiskunnan keskimääräinen hyvinvointitaso kohoaa korkeammaksi järjestelmässä, joka nojaa kollektiiviseen vastuuseen ja jota ei luonnehdi voitontavoittelu, vaan sosiaalisen turvallisuuden takaaminen kansalaisille. Kollektiivisen vakuutuksen antama turvallisuus voi myös olla vaikeasti laskettavissa olevaa yhteiskunnallisen vakauden mukanaan tuomaa turvallisuutta. Väestöryhmien hyvinvointierojen kasvaessa sosiaaliturvan yksityistämisen myötä tämä olisi mennyttä.

Sosiaalivakuutuksen keinoin on päästy eroon yksityisten vakuutusmarkkinoiden aikaansaamasta epätasa-arvosta sekä hyväntekeväisyyteen liittyvästä paternalismista. Holhoamisesta syytetty hyvinvointivaltio on nimenomaan vähentänyt selektiiviseen sosiaalipolitiikkaan liittyviä negatiivisia vaikutuksia, jossa toimenpiteet eivät koske kaikkia, vaan ainoastaan heikko-osaisia, johtaen näiden ryhmien leimautumiseen ja kontrolliin. Tätä kautta keskustelu julkisesta ja yksityisestä sosiaaliturvasta palautuu universaalin sosiaalipolitiikan ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruskysymyksiin tasa-arvosta sekä yhteisestä osallisuudesta, ja jonka vuoksi se on tärkeämpi kuin usein arvataan.

Oheinen kirjoitus julkaistu Uutispäivä Demarissa 13.9.2005

Federalismi revisited

Ranskan ja Hollannin kansanäänestystulosten jälkeen EU-uutisointia ovat kriisipuheiden lisäksi hallinneet kauppakiistat liittyen kiinalaisiin tekstiileihin. Tätä taustaa vasten laaja-alainen Eurooppa-visiointi saattaa tuntua turhalta tai utopistiselta. Omasta mielestäni kuitenkin juuri tässä tilanteessa on ensiarvoisen tärkeää pyrkiä tuomaan esille niitä mahdollisuuksia, joita EU oikein toimiessaan voi tarjota nimenomaan niillä alueilla, joiden unohtamisesta tai aliarvioinnista unionia nykyisellään arvostellaan.

Kansalaiset eivät ole kääntäneet selkäänsä EU:lle sinänsä. Suuri osa siitä kritiikistä, mikä perustuslakiluonnosta mm. Ranskassa kohtasi, ei niinkään johtunut tyytymättömyydestä eurooppalaiseen yhteistyöhön sinänsä, vaan siihen, miten integraatio tämän päivän EU:ssa etenee. Monet sikäläiset sosialistit käänsivät selkänsä perustuslaille, joka heidän mielestään olisi johtanut markkinavetoisuuden lisääntymiseen ja demokratian kaventumiseen Euroopan Unionissa. Pohjoismaisesta näkökulmasta on vaikea yhtyä tähän kritiikkiin, mutta perustuslain kaatuminen on joka tapauksessa tosiasia, joka on hyväksyttävä ja ihmisten pelkoja ymmärrettävä.

Pelkoja aiheutti, sosiaalisen alasajon uhan lisäksi demokratiavaje. Voidaan kuitenkin kysyä, mistä johtuu poliittisen päätöksenteon tilan kapeneminen? Kansallinen hyvinvointivaltio, menestystarinamme, on muutoksen tilassa. Tämän päivän maailmassa kansallinen suvereniteetti, ja sen myötä kansalliset hyvinvointijärjestelmät, ovat törmänneet rajoihinsa. Monet keskeiset yhteiskunnalliset ongelmat eivät enää rajoitu valtioiden sisäpuolelle. Globalisaatio ohentaa kansallisvaltion täysivaltaisuutta, erityisenä esimerkkinä voidaan esille ottaa kansainväliset pääomaliikkeet, jotka ovat kasvaneet yli kansallisvaltioiden kontrollin aiheuttaen merkittävän valtatasapainon siirtymän demokraattisesti valituilta päätöksentekijöiltä monikansallisten yritysten omistajille. Valtioiden tulee, vaikutusmahdollisuutensa turvatakseen, jakaa valtaansa ylikansallisen tahon kanssa, tahon, joka toimii samalla tasolla mm. markkinavoimien kanssa.

Luopumalla ns. absoluuttisesta vallasta ylikansallisen yhteisön hyväksi valtiot kasvattavat suhteellista valtaansa ja saavat mahdollisuuden vaikuttaa laajoihin, globaaleihin poliittisiin kysymyksiin. Demokraattisten kansallisvaltioiden luovuttaessa toimivaltaansa ja jakaessaan suvereniteettiaan ylikansallisille toimijoille kuten EU, on tärkeää, että kansanvallan periaatteet toteutuvat myös näissä yhteisöissä. Tämän vuoksi tulevaisuuden EU:n tulee rakentua täysimääräisen poliittisen unionin suuntaan. Tulevaisuuden EU:lla tulee olla kaksikamarinen parlamentti, jonka ylempi kamari edustaa jäsenvaltioita ja alempi kansalaisia. Komissiosta tulee muodostaa Euroopan Unionin hallitus, jonka kokoonpanon tulee heijastaa Euroopan parlamentin vaalien tulosta. Kansalliset parlamentit osallistuvat päätöksentekoon ylemmän kamarin kautta. Kaikki EU:n hallitukselta tuleva lainsäädäntö tulee hyväksyä molemmissa kamareissa. EU:n tulee toimia vain niillä alueilla ja niissä määrin, joilla jäsenvaltiot ovat antaneet sille toimivaltaa.

Liittovaltiomuotoinen päätöksenteko onkin nähtävä ennen kaikkea pienten valtioiden tukena ja turvana, niin EU:n sisällä kuin maailmassa ylipäätään. Vain tällä tavalla maat kuten Suomi voivat pyrkiä vaikuttamaan olosuhteisiinsa, yksin olemme siihen liian pieniä ja voimattomia. Federaali EU ei tarjoa hyvinvointipalveluita tai päätä suomalaisen sosiaaliturvan muodosta, tähän toimintaan sopii jatkossakin parhaiten kansallinen taso. Sen sijaan se tarjoaisi meille sen poliittisen tilan, jonka piirissä voisimme tätä päättämisen vapauttamme käyttää, nykyisin joudumme liian usein vain sopeutumaan. Nykymaailmassa kansallinen suvereniteetti on illuusio. Tämä olisi syytä tunnustaa ja keskittää huomio sinne, missä hyvinvointivaltiota ensisijaisesti puolustetaan ja kehitetään, kansainväliselle tasolle.

Ajattele itsesi demariksi

Image-lehti julkaisi viime numerossaan (7/05) presidenttiehdokas Sauli Niinistön haastattelun. Haastattelusta löytyy ilahduttava yksityiskohta, joka paljastaa, että porvarin on sittenkin mahdollista parantaa tapansa ja Niinistö tietää siihen jopa keinot.

Toimittaja: "Aiemmasta oikeistojohtajasta Harri Holkerista on tullut miltei sosialidemokraatti hänen vietettyään muutaman vuoden brittein saarilla. Myös Ilaskivi on vanhoilla päivillään alkanut lepsuuntua. Kuinka voimme olla varmoja, ettei sinulle ole käynyt samoin Luxemburgissa?"

Niinistö: " -- En mä usko, että kummallakaan on tapahtunut mitään radikaalia kääntymistä sosialidemokraatiksi, mutta voi olla, että jos vetäytyy sellaisesta kiihkeästä keskiöstä syrjään, se jättää enemmän tilaa ajatella."

Niinistön oman ajattelun, Kokoomusnuorista ja Ville Itälästä puhumattakaan, toivoisi myös alkavan. Ehkä siinä vaiheessa näkisimme myös heiltä aitoa huolta yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, köyhien maiden asemasta, sosiaalisesta turvallisuudesta sekä kestävästä kehityksestä. Toivoa on olemassa!

Ohessa myös Demarinuorten tiedote aiheesta.

Uskonnollista verotusta?

Demarinuorten puheenjohtaja, toveri Petteri Oksa kirjoittaa blogissaan kirkollisverotuksesta. Ajattelin tarttua Petterin keskustelunaloitteeseen esittelemällä omia ajatuksiani aiheen tiimoilta.
Kirkollisveroa, kuten tunnettua, perustellaan usein kirkon hoitamilla tehtävillä ja sen tarjoamilla palveluilla. Tämä ei kuitenkaan juurikaan vakuuta, erityisesti kun pohditaan kirkon oikeutta yhteisöveron tuottoon. Kirkko ei hautaa tai tarjoa sielunhoitoa yrityksille tai järjestöille. Aikana, jolloin erityisesti yritysten maksamia veroja pyritään kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä alentamaan kauttaaltaan, kirkon oikeus näiden verojen tuottoon joutuu yhä erikoisempaan valoon. Kyseinen oikeus on mielestäni kulttuurihistoriallinen jäänne, joka tulisi poistaa mahdollisimman nopeasti.

Uskonnolliset yhdyskunnat ovat kolmannen sektorin toimijoita siinä, missä järjestöt ja yhdistyksetkin. Ne ovat osa elävää kansalaisyhteiskuntaa ja niiden tekemällä työllä on valtaisaa yhteiskunnallista merkitystä. Kirkko tekee avustustyötä, tarjoaa tärkeitä palveluita ja, ennen kaikkea, seurakunnat tarjoavat lukuisille jäsenilleen yhteisöllisyyden kokemuksia ja mielekkäitä osallistumisen väyliä. Monikulttuuristuvassa Suomessa evankelis-luterilainen kirkko on kuitenkin vain uskontokunta muiden joukossa. Tämän vuoksi sitä ei pidä kohdella erikoistapauksena, muista uskontokunnista erillisenä.

Mielestäni meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko siirtyä myös Petterin ehdottamaan malliin, jossa kirkko ja muut uskonnolliset yhdyskunnat toimivat samoilla säännöillä kuin muutkin yhdistykset, toisin sanoen ne rahoittavat toimintansa jäsenmaksuilla ja mahdollisilla valtion myöntämillä toiminta-avustuksilla tai sitten muuttaa verotusjärjestelmää eri uskontokuntia tasa-arvoisesti kohtelevaksi. Tällä tarkoitan mallia, jossa valtio keräisi henkilöverotuksen yhteydessä tietyn kokoista "elämänkatsomuksellista" veroa kaikilta kansalaisilta, joka sitten jaettaisiin kaikkien Suomessa toimivien rekisteröityjen uskontokuntien kesken niiden jäsenmäärien mukaisesti. Ne henkilöt, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta ovat ainakin epäsuorasti niiden toiminnallaan aikaansaaman "yhteisen hyvän" piirissä, maksaisivat samaa veroa, joka kanavoitaisiin järjestötyöhön. Tässä voitaisiin kokeilla myös suoran kansalaisosallistumisen lisäämistä, esimerkiksi mahdollistaa tämän verotuoton kohdentumisen määrittely, ts. kansalainen voisi valita, tukeeko hän "elämänkatsomusverollaan" vaikkapa raittiustyötä, vapaaehtoista maanpuolustustyötä vaiko kenties ympäristöjärjestöjä.

Opiskelijoiden ja ay-liikkeen yhteistyötä lisättävä

Ylioppilasliikkeessä on aivan liian kauan suhtauduttu ylenkatseella työmarkkinakeskusjärjestöihin ja ammattiliittoihin. Tämä elitismi on koitunut ennen kaikkea opiskelijoiden omaksi vahingoksi. Monin paikoin opiskelijoiden tavoitteet ovat yhteneväiset erityisesti matalapalkkaisten palvelualojen työntekijöitä edustavien liittojen kanssa, jonka vuoksi nämä liitot tulisi saada tehokkaaseen yhteistyöhön opiskelijoiden edunvalvontajärjestöjen kanssa. Tämä koskee erityisesti työtä opintojen aikaisen, opiskeltavaan alaan liittymättömän, toimeentulon vuoksi tehdyn työn vähentämiseksi sekä opiskelijoiden hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Opiskelijat tekevät korostuneesti palvelualojen työtä esim. kausityöntekijöinä, myyjinä tai vuokratyöläisinä. Nämä ovat töitä, joita harva tekee pysyvästi, vaan lähinnä opintotuen riittämättömyyden vuoksi. Samalla Suomessa on valtava määrä ihmisiä, joiden mahdollisuudet työllistyä muualle kuin tämänkaltaisiin työpaikkoihin on pieni. Opiskelijat kilpailevat näistä työpaikoista heidän kanssaan. Näille ihmisille kyseiset työpaikat olisivat tärkeitä sekä toimeentulon että työpaikan suoman sosiaalisen yhteisön vuoksi. Samaan aikaan opiskelijoiden muodostama joustava työvoimareservi heikentää palvelualoilla vakinaisesti työskentelevien työntekijöiden työmarkkina-asemaa ja osaltaan pitää alojen palkkatasoa ja työehtoja heikkoina.

Yhteistyö ay-liikkeen kanssa on keskeistä, jotta opintotukea voidaan tulevaisuudessa kehittää vastaamaan todellista kustannuskehitystä. Tämän myötä tapahtuva opiskelijoiden siirtyminen palvelualojen suorittavista töistä opintojensa pariin nopeuttaisi opintoja, avaisi työpaikkoja tällä hetkellä työttöminä oleville kansalaisille sekä todennäköisesti johtaisi määräaikaisuuksien vähenemiseen, palkkatason nousuun sekä työehtojen paranemiseen palvelualoilla. Tämä loisi omalta osaltaan pohjaa kotimaisen ostovoiman kasvulle sekä valtion menojen pienentymiselle. Liitot on saatava ymmärtämään yhteistyön järkevyys myös omasta näkökulmastaan, tässä opiskelijoiden tulee olla aloitteellisia.

Samalla, kun pitemmän ajan tavoitteena yhteistyön saralla tulee olla opintososiaalisen järjestelmän kehittäminen toimeentulon vuoksi tehdyn työn vähentämiseksi, tulee lyhyemmällä aikavälillä panostaa opiskelijoiden hyvinvointiin myös työpaikoillaan. Usein opiskelijoiden stressi ja uupumus johtuvat vaikeudesta yhdistää opinnot, työ sekä osalla opiskelijoista myös perhe. Liitot ovat luonnollinen yhteistyökumppani pyrittäessä vähentämään opiskelijoiden työperäisiä ongelmia sekä epäreilua kohtelua työpaikoilla. Tämän vuoksi opiskelijoille tulee tarjota entistä enemmän tietoa myös opintoihin liittymättömien työpaikkojen työehdoista ja heille kuuluvista oikeuksista.

Oheinen kirjoitus julkaistu Jyväskylän ylioppilaslehdessä 9/05, Tampereen ylioppilaslehti Aviisissa 9/05, Oulun ylioppilaslehdessä 9/05, Turun ylioppilaslehdessä 11/05 ja Lapin ylioppilaslehdessä 9/05.

Ihmisarvo ja eutanasia

Terri Schiavo oli nainen, jonka tapaus tullee muuttamaan länsimaista todellisuutta suhteessa ihmiselämän käsittämiseen ja arviointiin. Kyseessä oli aivokuolleeksi julistettu potilas, jonka elämä tietoisena yksilönä päättyi lääkärien mukaan helmikuussa 1990. 15 vuotta myöhemmin hän kuoli ravintoletkujen poistamisen jälkeen pitkien oikeusprosessien ja valtaisan mediahuomion saattelemana. Yhdysvaltain poliittinen johto sotkeutui eutanasiana pitämäänsä menettelyyn usein eri tavoin, mm. hyväksymällä lain, joka salli silloisen Floridan kuvernöörin määrätä ravintoletku uudelleen asennettavaksi, kun se ensimmäisen kerran poistettiin. Tämä laki kumottiin myöhemmin perustuslain vastaisena.

Schiavon tapaus näytti, että myös uskonnollisesti konservatiivisessa USA:ssa yhä suurempi osa kansalaisista pitää keinotekoista elämän ylläpitoa ihmisarvoa alentavana, varsinkin, mikäli sitä verrataan tuskattomaan ja arvokkaalla tavalla toteutettuun armokuolemaan. Euroopassa on jo nyt edetty pidemmälle, laillistettu eutanasia on olemassaolevaa todellisuutta Hollannissa ja Belgiassa, joiden laki sallii eutanasian tilanteissa, jossa potilas on sitä toistuvasti pyytänyt tai häneltä on olemassa kirjallinen pyyntö koomaa edeltäneeltä ajalta. Tähän suuntaan myös Suomessa tulee edetä. Uskonnollisten piirien vastarinnan murentuminen sekä aktiivisen kansalaisyhteiskunnan herääminen tämän kysymyksen ympärille helpottanee eutanasian laajempaa ja nopeampaa hyväksymistä myös muissa maissa.

Teknologia tulee myös osaltaan muuttamaan käsitystämme ihmiselämästä. Hienostuneemmat tekniset apuvälineet parantavat lääketieteen mahdollisuuksia tulkita aivokuolleessa tilassa olevien ihmisten tilaa ja toipumisen todennäköisyyttä. Omaisille on tärkeää saada varmuus siitä, että vaikka keho on teknisesti ottaen edelleen elossa, heidän rakastamansa ihminen on peruuttamattomasti poissa. Tässä tilanteessa he myöskin mitä todennäköisimmin ovat valmiimpia hyväksymään esimerkiksi ravintoletkujen poiston, tai muut aktiivisen eutanasian keinot. Tämän lisäksi väestön ikääntymisen myötä poliittinen paine eutanasian laillistamiseen tulee kasvamaan yhä suuremman väestönosan keskittyessä pohtimaan elämänsä viimeisiä vuosia -ja sen päättymistä.

Ihmisenä olemisen tunnusmerkiksi tulee nostaa ennemminkin persoonallisuus ja tietoisuus omasta itsestä kuin ihmiskehon biologinen olemassaolo sellaisenaan. Tämän hyväksyminen muokkaa myös käsityksiä siitä, milloin ja miten ihmiselämä päättyy. Vaikka elämä muodollisesti alkaakin munasolun hedelmöittymisestä ja päättyy kehon kuolemaan, vaatii ihmisyys jonkin tason tietoisuuden kehittymistä, joka ei ala hedelmöittymishetkellä ja jonka perusteella voimme antaa ihmisille myös oikeuden valita elämänsä päättämisen ajankohta heidän niin toivoessaan. Tämä tekee abortista ja eutanasiasta lopullisesti hyväksyttyjä osia yhteiskuntaamme, ja toivon mukaan päättää myös kristillisten piirien niitä kohtaan tunteman, omasta mielestäni perusteettoman epäluulon ja vastustuksen.