Nainen saa lapsen!

Eurovaalien suurelle yleisölle tuntematon yllätyskomeetta, vahvojen kummisetien ja -tätien parlamenttiin auttama Keskustan Riikka Manner kertoi pari päivää sitten raskaudestaan ja kautensa alkuun sijoittuvasta äitiyslomasta. Tämä on aiheuttanut onnittelujen lisäksi kritiikkiä ja kysymyksiä siitä miksei ehdokas kertonut raskaudestaan kampanjansa aikana. Mannerin kohtaama ilmiö ei ole uusi, ja viimeaikaista mielipideilmaston kehittymistä seuratessa ei valitettavasti ilmeisesti edes poistumassa.

Manner toimi vaaleissa kuten lähes kuka tahansa nuori nainen joutuu edelleen toimimaan pyrkiessään johonkin tehtävään raskaana ollessaan. Mikäli asia on mahdollista salata, se salataan. Helsingin Sanomien haastattelussa Manner ihmettelee miksi raskaudesta olisi pitänyt kertoa. Hän kuitenkin takuuvarmasti tietää syyn kertomattomuuteen varsin hyvin. Hän olisi tuskin tullut valituksi mikäli asia olisi ollut tiedossa. Tätä voi joku halutessaan pitää äänestäjien huijaamisena, mutta paljon enemmän kyseinen asia kertoo edelleen yleisestä konservatiivisesta perhekäsityksestä sekä naisten ja miesten epäsuhtaisesta kohtelusta.

Poliittisessa toiminnassa nuoret naiset joilla on lapsia, kohtaavat kysymyksen siitä miten he aikovat yhdistää perheen ja vaativan luottamustoimen. Tähän törmäsivät varmasti niin Pilvi Torsti, Johanna Sumuvuori, Petra Paasilinna kuin monet muut. Kuinka moni kysyi samaa asiaa eurovaalien yhteydessä vaikkapa Ukko Metsolalta, jolla on kaksi pientä poikaa, tai Alexander Stubbilta jonka poika oli kaksikuukautinen hänen aloittaessaan europarlamentaarikkona -ja siis syntyi keskelle kampanjaruuhkaa? Tai kuten Tapio Laakso osuvasti kysyy, milloin syysvauvan perheeseensä saava valtionvarainministeri Katainen ilmoittaa erostaan. Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipideosastolla juristi ja äiti Riikka Uusitalo vaatii Mannerilta juuri tätä.

Myös poliitikoilla on oikeus yksityiselämään ja vapaiden pitoon -aivan kuten muillakin ihmisillä. Samaten Mannerin tapauksessa lapsella on myös paikalla oleva isä, jota ei kuitenkaan jostain syystä näytetä pitävän kykenevänä hoitamaan parin yhteistä lasta vaimon mitä ilmeisimmin keskittyessä vapaidensa jälkeen parlamenttityöhön. Miksei?

Muuttuuko mikään?

Kun finanssikriisi puhkesi, todettiin monissa suunnissa kapitalismin nykyisessä muodossaan olevan tiensä päässä, sääntelemättömien markkinoiden ajan ohi sekä ennen muuta todellisuudesta irtautuneen bisneseliitin ylettömien etujen historiaa. Muun muassa Britanniassa usea pankki kaatui joko kokonaisuudessaan tai osin valtion syliin. Kansallistamisia oli määrä seurata tiukka kontrolli ja rahoitusmarkkinoiden aito uudistaminen. Tai niin ainakin oli puhetta.

Mutta muuttuiko mikään, tai muuttuuko, ainakaan tarpeeksi? Bonuskulttuuri voidaan ottaa esimerkiksi. Vaikka bonusten osuus katastrofin kokonaisuudessa ei olekaan mitenkään erityisen suuri, on kyse sinällään tärkeästä ohjausmekanismista. Sitä tehdään mitä mitataan. Mikäli tavoitteena, toisin sanoen bonusten määrittäjänä, on tiettyyn hetkeen sidottu merkittävä kurssinousu, määrää tämä kaikkea muuta toimintaa, pitkäjännitteisyyden kustannuksella, riskejä kaihtamatta.

Bonusten maksamisessa ei sinällään ole mitään vikaa. Hyvin tehdystä työstä tulee voi ja tulee palkita, eivätkä ihmiset nykyisellään ole sen ahneempia kuin ennenkään. Kuten Robert Reich kirjassaan Supercapitalism toteaa, bonuskulttuurissa ja uusien rahoitustuotteiden kehittelyssä kyse oli ennen muuta mahdollisuuksien avautumisesta ja niiden hyödyntämisestä. Sinällään toki voisi toivoa että työt tehtäisiin hyvin joka tapauksessa (usein erittäin hyvää) palkkaakin vastaan kuten tavallisilta työntekijöiltä odotetaan, tai sitten bonusten tulisi koskea koko henkilökuntaa.

Brittiläinen esimerkki muutoksen mahdollisuudesta on varoittava. Liberaalidemokraattinen parlamentin jäsen Vince Cable kuvaa laajassa artikkelissaan New Statesmanissa brittiläisten pankkien ja niiden johdon jatkavan toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Veronmaksajien rahoilla pelastetut pankit maksavat kyseisiä varoja ulos valtaisina bonuksina, siitä huolimatta että kriisi saattaa edelleen pahentua. Tämä johtuu ennen muuta maan poliittisen johdon epäonnistumisesta kulttuurin muuttamisessa. Koska pankit ovat käytännössä valtion omistuksessa, kyse on ennen muuta poliittisen tahdon puutteesta. Ei siis siitä etteikö voitaisi tehdä, vaan siitä ettei haluta. Varsinkin kun jopa USA:ssa bonuksiin puututtiin niiden pankkien kohdalla jotka valtio pelasti.

Pankkien ja yhteiskunnan kohdalla on tapahtumassa vanha, ennen pankkeja koskenut viisaus jonka mukaan mikäli sinulla on velkaa pankillesi tuhat euroa eikä sinulla ole rahaa, sinulla on ongelma. Jos taas olet velkaa pankillesi tuhat miljoonaa euroa eikä sinulla ole rahaa, pankillasi on ongelma. Pankit ovat kasvaneet erittäin voimakkaiksi, ja kykenevät jopa tällaisessa tilanteessa sanelemaan ehtoja hallitusten toiminnalle -there is no alternative -puhe toimii edelleen.

Cable ehdottaa artikkelissaan useita toimia tilanteen parantamiseksi. Liian suuret pankit, jotka ovat hänen sanojensa mukaan "too big to fail" tulisi joko ottaa aidosti selvään valtion hallintaan, tai sitten pilkkoa riskien vähentämiseksi. Toinen mahdollisuus olisi valtion takuiden ulottaminen vain talletustoimintaan, investointipankkien ollessa täysin kilpailullisia. Miksi veronmaksajien tulisi toimia takaajina usein varsin spekulatiivisissa, ja kuten kriisi on osoittanut, todellisuutta vastaamattomissa sijoituksissa joiden riskit ovat valtaisat?

Kaikkia ehdotuksia alleviivaa keskeinen periaate: mikäli pankit haluavat tukea veronmaksajien rahoista, niiden on suostuttava veronmaksajien edustajien vaatimuksiin. Ja on myös odotettava että veronmaksajien edustajat muistavat keitä edustavat. Tilanne, jossa voitot ovat aina yksityisiä ja tappiot yhteisiä tulee vain ja ainoastaan lisäämään riskinottoa ja spekulaatiota. Tilaisuus toimia olisi nyt, mutta muuttuuko mikään aidosti?

Hieman aihetta sivuten viime syksyltä: Olli Koski ja omia ajatuksia.

Kesäkirjoja

Kesä mahdollistaa jälleen lukuharrastuksen, ja monia hyviä niteitä on tarttunut haaviin. Pyhän Venäjän palveluksessa on Vladimir Sorokinin huikea dystopia 2020-luvun Venäjästä. Tulevaisuuden Venäjä on äärikansallismielisen ideologian ja propagandan kyllästämä, ulkomaailmasta eristäytynyt, naapureitaan energiansaannin katkaisemisella uhkaileva johtajavaltainen yhteiskunta.

Tsaaria palvelevat erikoisjoukot, opritšnikat, joita myös Iivana Julmalla oli käytettävissään. Romaani kuvaa opritšnikka Komjagan päivää jonka aikana rangaistaan armotta valtion vihollisia, syöstään suosiosta pudonneita kuolemaan ja päivä päätetään veljeskunnan yhteisiin orgioihin. Pyhän Venäjän palveluksessa tarjoaa valtaisan määrän viitteitä paitsi Venäjän historiaan ja kirjallisuuteen, myös päivänpolitiikkaan. Ei siis liene sattumaa, että Sorokin kuuluu Putin-nuorten vainoamiin kirjailijoihin.

SDP:n entisen puheenjohtajan ja pääministeri Paavo Lipposen teos Järki voittaa käsittelee laajalti suomalaista identiteettiä sekä lähihistoriaa. Lisäksi hän käsittelee laajalti sivistyksen käsitettä, sen sisältöä sekä pohtii sivistyneen ihmisen määritelmää. Lipponen korostaa sosialidemokraattien ja erityisesti Väinö Tannerin merkitystä suomalaisen demokratian ja itsenäisyyden turvaamisessa.

Kun teos julkaistiin, huomio kiinnittyi lähinnä Lipposen julkaisemaan intellektuellilistaan sekä kirjalliseen hyökkäyksiin Erkki Tuomiojaa ja Heikki Patomäkeä vastaan. Kyseisen, varsin lyhyen osion olemassaololle on, ottaen huomioon kirjan yleisen teeman, kieltämättä vaikea löytää erityisiä perusteita. Sen sijaan kyseiseen kirjan osaan sisältyvä pohdinta diktaattoreita tai epädemokraattisia menetelmiä kannattaneista intellektuelleista olisi elitismiin ja aatteelliseen fundamentalismiin taipuville lukemisen arvoista materiaalia.

Poliittista luettavaa tarjoaa myös Arja Alhon tuore pamfletti Kovan tuulen varoitus. Alho kertoo 120-sivuisessa kompaktissa tekstissään omia näkemyksiään vasemmiston alamäen syistä sekä Lipposen hallitusten päätöksenteosta. Alho kuvaa eduskuntaryhmän sekä keskeisten ministerienkin syrjäytymistä päätöksenteosta ja keskustelusta sekä vallan keskittymistä selkeän poliittisen linjan omaavalle valtionvarainministeriön virkamiehistölle. Lisäksi hän kuvaa poliittisia pettymyksiä liittyen erityisesti vähempiosaisten aseman parantamiseen. Alhon mukaan SDP:n vaalitappion takana oli uskottavuuden menetys sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon takaajana.

Pamfletin tulevaisuusorientoitunutta antia on pätevä hegemonia-analyysi sekä avaukset endogeenisen kasvun teorian laajamittaisemman soveltamisen suuntaan. Alho seurailee Tuomiojan linjauksia liittyen poliittisen onnistumisen mittaamiseen, hänen mukaansa sosialidemokraattien tulisi arvioida menestystään poliittisessa työssä hallitusaikanaan sen perusteella miten heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tilanne ja suhteellinen asema yhteiskunnassa kehittyy. Samalla hän asettuu kannattamaan merkittävää suoran demokratian lisäämistä niin yhteiskunnassa yleensä kuin puolueissakin.

Politiikan kielen ja käsitteiden kannalta keskeinen teos on amerikkalaisen kognitiotieteen professori George Lakoffin teos Whose Freedom? The Battle over America's most important idea. Lakoff kiinnittää huomiota vapauden käsitteeseen sekä kamppailua sen sisällöstä. Vapaus on keskeinen arvo amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa sen määritellessä hyvin vahvasti amerikkalaista kansallista identiteettiä.

Lakoffin mukaan Yhdysvaltojen oikeisto on pitkään tietoisesti ja ohjelmallisesti pyrkinyt täyttämään vapauden käsitettä omalla sisällöllään ja osin onnistunut syrjäyttämään progressiivisen käsityksen vapaudesta. Lakoff käy perusteellisesti läpi vapauden käsitteen yhteistä sisältöä sekä kiistanalaisia tulkintoja. Hänen mukaansa erilaisia vapauskäsityksiä voidaan valaista perhemetaforan kautta (jota tukee amerikkalainen käsitys kansakunnasta perheenä), jossa vasemmistolainen, tai amerikkalaisessa kielenkäytössä progressiivinen käsitys vertautuu empatiaa korostavaan hoivaavaan perhemalliin konservatiivisen oikeiston vapauden vertautuessa vahvan isän malliin jossa keskeistä on selkeät moraalisäännöt sekä auktoriteetti. Kirja sisältää perusteellisen kuvauksen eri tavoista ymmärtää vapaus sekä käsittää riskien aiheutuminen ja olemassaolo.

Kirja päättyy Lakoffin omiin näkemyksiin siitä miten edistyksellinen liike voi jälleen pyrkiä jälleen ottamaan haltuunsa vapauden käsitteen sekä käymään kamppailua sen sisällöstä. Hänen mukaansa omia poliittisia tavoitteita on arvioitava nimenomaan ihmisten vapauden ja autonomian lisäämisen näkökulmasta. Every issue is a freedom issue. Tämä ei voi onnistua, elleivät perustavanlaatuiset kehykset ja ideologiset linjat ole paikallaan. Mainostoimistoilla ei voi onnistua ellei periaatetyötä ole tehty. Lakoff myös puolustaa tietynlaista populismia sellaisessa muodossa jonka avulla pyritään luomaan tunneyhteyttä ihmisiin. Pelkkä rationaalinen argumentointi ei auta. Traagisinta mitä hänen mukaansa voisi tapahtua olisi radikaalien tavoitteiden hylkääminen. Suurin osa ihmisistä saattaa kannattaa edistyksellisiä arvoja joissain kysymyksissä -ja puolestaan konservatiivisia joissain muissa. Silloin keskeistä on kyetä politisoimaan asetelma oikeiden asioiden ympärille -omista arvoista luopumatta.

Karumpaa luettavaa tarjoaa puolestaan italialaisen tutkija-toimittaja-kirjailija Roberto Savianon Italiassa bestselleriksi noussut Gomorra, joka kuvaa dokumenttiromaanin omaisesti Napolin alueen mafian toimintaa. Saviano käy piinallisen yksityiskohtaisesti läpi mafian soluttautumista kaikkeen taloudelliseen ja poliittiseen toimintaan, väkivallan ja toivottomuuden kehien syntymistä sekä yksittäisten ihmisten toivottomilta tuntuvien vastarintayritysten päättymistä usein joko kuolemaan tai unohdukseen.

Etelä-Italian lohduton köyhyys sekä siirtolaisten virta mahdollistaa toivottomien nuorten värväämisen camorran riveihin "sotilaiksi". Nämä lapsisotilaat saavat mafian kautta taskurahaa ja arvonantoa. Kun muodollinen yhteiskunta ei samaan aikaan kykene tarjoamaan heille juuri mitään, riittää mafian riveihin tulijoita -siitä huolimatta että varsinaiset hyödyt kerääntyvät harvoille ja valituille. Rikosbisnes on aidosti globaalia ulottuen Kiinasta Albanian kautta Latinalaiseen Amerikkaan. Kouriintuntuvimpia esimerkkejä ovat kertomukset valtaisasta jätebisneksestä jonka puitteissa vaarallisia jätteitä käytetään mm. lannoitteina, rakennusmateriaalien joukossa tai sitten vain hylätään luontoon.

Arhinmäen aika

Vasemmistoliiton eurovaalikatastrofi nopeutti jo tiedossa ollutta muutosta puoluejohdossa. Martti Korhonen luopui ja pitkäaikainen perintöprinssi Paavo Arhinmäki valittiin Vasemmistoliiton uudeksi puheenjohtajaksi. Yllättävää valinnassa oli oikeastaan vain vastaehdokas Merja Kyllösen saama varsin suuri äänimäärä, siitä huolimatta että hänen aikomuksistaan edes asettua ehdolle puoluejohtoon ei ollut vielä hetki sitten mitään käsitystä.

Vasemmistoliitto on kauan nojannut vaalikannatuksessaan erittäin ikääntyneeseen perusäänestäjäkuntaansa. Nuorempiakin äänestäjiä ja kannattajia on olemassa, mutta aktiivi-ikäisiä vasemmistoliittolaisia todella vähän. Arhinmäen haastetta lisää se, että hänen valintansa, vaikkakin oli kauan tiedossa, on ehkä muita johtajavaihdoksia enemmän selkeä katkos menneeseen. Sukupolvien kuilu graffiteista, maahanmuuttajamyönteisyydestä, kansalaistottelemattomuudesta ja henkilökohtaisen poliittisuudesta perinteisiin duunaritaustaisiin entisiin SKDL-aktiiveihin on melkoinen ja sen silloittaminen valtava työ joka ei ole toistaiseksi ottanut onnistuakseen. Ja kun tämä tulisi samalla yhdistää niiden nuorten, erityisesti miesten, tavoittamiseen jotka nyt valitsevat kannattaa perussuomalaisia tai sitten olla täysin välinpitämättömiä koko politiikkaa kohtaan, riittää tehtävää.

Voiko Arhinmäki onnistua? Linjapuhe ei tarjonnut mitään uutta. Vaatimus ansioturvan sisältävästä perustulosta on sekin keksitty aikoja sitten. Ay-kumppanuus olisi varmasti toivottavaa, joskin Metallin vasemmistoliittolaiset tekivät juuri erään suurimmista karhunpalveluksista ay-liikkeen vaikutusvallalle Suomessa pitkään aikaan kaatamalla jäsenäänestystuloksen vastaisesti TEAM-hankkeen. Näkemys siitä, että Vasemmistoliitosta muodostuisi se vahva ay-liikkeen tavoitteita tukeva poliittinen voima voi toki olla tavoite, mutta kuulostaa varsin epärealistiselta. Puheen perusteella Arhinmäki ei näytä laskevan SDP:tä ay-liikettä ymmärtäväksi vasemmistopuolueeksi. Tämä taas jatkaa jo vuosia epäonnistunutta linjaa käydä kampanjaa erityisesti demareita vastaan.

Mutta mahdollisuuksiakin on. Hieman vasemmistopopulistisille "äijille" vaikuttaa taas olevan tietynlaista poliittista kysyntää. Samalla Arhinmäki tarjoaa erään harvinaisen samaistumiskohteen, politiikassa jo menestyneen, katu-uskottavan nuorehkon vasemmistolaisen miehen. Samalla hän saattaa kelvata myös erityisesti vihreisiin valuneille, varsin radikaaleille nuorehkoille ihmisille kaupungeissa. Vihreät ovat toistaiseksi onnistuneet säilyttämään kannattajiensa joukossa kasvonsa siitä huolimatta että heidän vahtivuorollaan on mm. säädetty Lex Nokia tai että heidän työministerikaudellaan nuorisotyöttömyys räjähti käsiin. Hyvä imago auttaa pitkälle. Arhinmäen Vasemmistoliitto, mikäli onnistuu myös uusimaan muita kasvojaan, saattaa kuitenkin miellyttää jossain vaiheessa radikaalimpia nykymenoon tympiintyviä. Tätä tukee hänen luonteva ja aito yhteytensä ei-perinteisempiin kansalaisjärjestöihin.

Arhinmäen kompastuskiveksi saattaa koitua puolueen perinteisempi siipi, joka tosin hupenee, mutta joka edelleen muodostaa eduskuntaryhmän ehdottoman enemmistön. Esimakua mahdollisesta ongelmasta saatiin viime vuoden lopulla. Kysymys kuuluu, ovatko nämä kaksi linjaa yhdistettävissä? Mahdotonta sen ei pitäisi olla. Martti Korhonen yritti ja epäonnistui. Yrittääkö Arhinmäki, vai ottaako hän riskin lähtemällä tavoittelemaan nimenomaan uusia kannattajia luottaen siihen että perinteiset äänestäjät pysyvät mukana? Mitään merkittävää menetettäväähän hänellä tai hänen puolueellaan ei toisaalta enää ole.

Valintoja on joka tapauksessa tehtävä. Arhinmäki katsoi itse Vasemmistoliiton pyrkivän hankkivan kannattajia joka suunnasta. Äänet toki kelpaavat tulevat ne mistä hyvänsä, mutta jonkinlaisen selkeän suunnan löytäminen -tai mielellään jo valmiiksi ajateltuna esiin nostaminen- nopeasti valinnan jälkeen olisi erittäin tarpeen. Mikäli merkittäviä uudistuksia halutaan tehdä -ovat ne sitten millaisia tahansa, poliittisia tai järjestöllisiä- ne on järkevää tehdä nopeasti valinnan tapahduttua. Ellei tätä kyetä tekemään, voi suuri lupaus paremmasta tulevaisuudesta raueta pian eikä nuori puoluejohtaja saa nopeasti kasvavassa paineessa montaa mahdollisuutta.

Virkkeitä vaalirahoista

Yhteiskunnallinen toiminta katkeaa Suomessa yleisesti juhannukseen, mutta tänä vuonna vaalirahoituskeskustelu pitää vireyttä ainakin hetken normaalia korkeammalla tasolla. Ja syystä.

On päivänselvää, että Suomen pääministeri valehtelee tietoisesti ja harkiten. Puolueen johtaja tietää takuuvarmasti keitä on tavannut ja missä merkeissä. Tätä tosiasiaa vain vahvistaa muistin palautuminen matkan varrella. Tipoittain tihkuva tieto, uusimpana käänne jonka mukaan Vanhanen olisi itse ollut mukana valitsemassa jopa tuensaajia, vain vahvistaa jo varmaksi tiedettyä. Kysymys kuuluu: miten tällainen henkilö voi jatkaa maan korkeimpiin kuuluvassa asemassa kun emme sentään elä Valko-Venäjällä?

Oppositio ja media voivat grillata pääministeriä mielensä mukaan, mutta tällä ei välttämättä ole merkitystä. Vanhanen ja hänen asemansa on hallituskumppaneiden, erityisesti Kokoomuksen, varassa. Edellisen keskustalaisen pääministerin Anneli Jäätteenmäen kaatoi aikoinaan koalitiopartneri SDP, joka ei halunnut tehdä yhteistyötä kyseenalaisia keinoja käyttäneen pääministerin kanssa. Nykyisessä hallituspohjassa tämänkaltaiset kysymykset eivät näytä häiritsevän menoa. Edes vihreistä ei ole veneen keikuttajiksi vaikka Sinnemäeltä olisi voinut odottaa jotain sanottavaa aiheesta.

Enemmän kuin solidaarisuudesta Vanhasta kohtaan kyse on kuitenkin peliteoreettisesta asetelmasta. Kokoomus haluaa antaa Keskustan upota sekoilevan puoluejohtonsa mukana. Tämänpäiväiset gallupit, joihin koko vaalirahacase ei ole ehtinyt edes vaikuttaa, osoittavat Keskustan olevan SDP:n eurovaalituloksesta johtuvasta alamäestä huolimatta kannatukseltaan selkeä kolmonen. Kokoomus laskee varmasti oikein Vanhasen ja Korhosen toiminnan ja jatkuvan läsnäolon vähentävän Keskustan mahdollisuuksia nousta takaisin kisaan suurimman puolueen asemasta. Mikäli Keskusta vaihtaisi johtoa, voisi toipuminen olla mahdollinen. Toistaiseksi julkisuuden kannalta tarpeellista eroa Keskustaan onkin tyydytty tekemään kakkosketjun voimin.

Kokoomus ottaa kuitenkin myös riskin. Mikäli hallituksen poliittinen johtaja on selkeästi kyvytön hoitamaan tehtäviään ja menettää lopullisesti kansalaisten ja muiden poliittisten toimijoiden luottamuksen, ei tämä voi olla säteilemättä koko hallitukseen, ainakin sen keskeisimpiin toimijoihin. Vastuuta, joka myös Kokoomukselle aiheessa kuuluu, ei voi loputtomiin pakoilla. Myös laajempi kysymys, eli koko rahoitusskandaali lisää ihmisten epäluottamusta politiikkaan yleensä, eikä yksikään suurista puolueista hyödy millään tavalla niin kauan kun keskusteluissa voidaan kysyä niiden oman rahoituksen perään -ja tämä aivan siitä riippumatta onko niissä epäilyksiä herättäviä kytköksiä vai ei.

Comeback

Bloginpito on niin allekirjoittaneelta kuin monelta muulta jäänyt viime kuukausina vähemmälle. Valitettava ilmiö, joka liittynee osaltaan keskustelun ja erityisesti yleisen verkko-olemisen siirtymisestä "kevyeen sosiaaliseen mediaan" kuten Facebookiin. Toisin sanoen ikuisesti jatkuva jankutus "sisältöjen" korvautumisesta hömpällä saa jatkoa nyt myös omaehtoisen verkkosisältöjen tuotannon puolella. Nyt vika ei kuitenkaan ole muissa vaan ihan itsessä.

Blogi on ollut itselleni tärkeä kanava omien ajatusten ymmärrettäväksi saattamiseen, testaamiseen, muistiin merkitsemiseen ja ennen muuta kehittämiseen. Nyt kun pariin-kolmeen viikkoon ei ole saanut ajatuksia siirrettyä "paperille", tuntuu kuin olisi jäänyt ajastaan jälkeen. Kirjoittamiseen tottuu ja sen laiminlyöminen harmittaa ja jopa haittaa omaa ajattelua. Ja toki jossain määrin tulee surtua hyväksi ja käydyksi osoittautuneen alustan laiminlyöntiä.

Nyt loman alettua ja varsin tekniseen suorittamiseen suuntautuneen viimeaikaisen työnteon korvautuessa ajalla joka toivon mukaan kasvattaa ihmisenä vähintään kahta henkilöä sekä sallii pitkästä aikaa keskittymisen myös johonkin henkisempään, blogikirjoittelu saa taas vauhtia. Aiheistahan ei ole puutetta, ei päivänpoliittisen tilanteen osalta, eikä syvemmän ideologisen keskustelun tai aikalaisanalyysin puolella. Eurovaalituloksen taustat, Iran ja vaalirahakysymys nousevat ensimmäisinä mieleen.

Muutamia lukemisen arvoisia juttuja näin kesähelteillä ovat mm:

• Pilvi Torstin blogissa laadukasta keskustelua sosialidemokraattien tulevaisuuden haasteista
• Jarkko Tontti nuijii lapsuuden klassikkoa upean provosoivasti
• GSDn blogin vaalianalyysi

Eurovaaleista eteenpäin

Vaalit veivät eurovaalien viimeisiltä metreiltä kirjoitusaikaa ja tämän päivän mediakattaus tarjoaa paljon hyvää materiaalia vaalituloksen analysointiin. Eurooppalaisella tasolla oikeisto menestyi hyvin sosialistien jäädessä muutamassa maassa, erityisesti Ranskassa, tapahtuneiden merkittävien pudotusten vuoksi entistä selkeämmin toiseksi suurimmaksi ryhmäksi. Suomen tulos oli suurten puolueiden tappio sekä perussuomalaisten rökälevoitto. Vasemmistoliitto menetti europarlamentaarikkonsa ja vihreät nostivat oman paikkamääränsä kahteen.

Mitä tapahtui? Olisi helppo sanoa että eurovaalit noudattelivat kunnallisvaalien trendejä. Poikkeavuuksiakin kuitenkin löytyy. Näistä merkittävin on Kokoomuksen putoaminen kolmeen paikkaan. Perussuomalaisaalto osui näissä vaaleissa myös Kokoomukseen vaikka Kai Pöntisellä pyrittiinkin vuotoa paikkaamaan. Samaten talouden nopeasti heikkenevä tila kanavoitui jos nyt ei suoranaisena kritiikkinä kokoomuslaista taloudenhoitoa kohtaan, kuitenkin mahdollisesti jonkinlaisena passiivisuutena sekä sinisen "hypen" laantumisena. Hymyt alkoivat hyytyä. Myös Vatasen älyttömät ilmastonmuutoslausunnot siirsivät joitakuita sinivihreitä äänestäjiä vihreille.

Vihreiden menestys jatkaa puolueen hyvää trendiä ja näyttää miten vahva asema vihreillä suomalaisissa kaupungeissa on. Tämä antaa paljon ajateltavaa erityisesti demareille. Eräs seikka kannattaa kuitenkin muistaa. Vaikka vihreästä vaalivoitosta, luonnollisesti, nyt puhutaan "käänteentekevänä", ehkä kuitenkin eräs seikka selittää tulosta enemmän kuin mikään muu ja se on äärimmäisen hyvä lista. Kaksi entistä puolueen puheenjohtajaa joista toinen väistyvä ministeri alueelta jolta ei ollut muita raskaan sarjan ehdokkaita, istuva MEP sekä näkyviä kansanedustajia. Mikäli tuolla listalla ei kahta paikkaa olisi tullut, oltaisiin pikemminkin voitu puhua vihreän aallon jäämisestä ikuiseksi lupaukseksi. Mikäli Suomen piraattipuolue olisi ehtinyt eurovaaleihin, olisi potista lohjennut myös ääniä. Nyt niin ei käynyt.

Timo Soinin valtaisa äänimäärä kertoo ihmisten turhautumisesta politiikkaan ja luottamuksen rapautumiseen. Soinilta ei ole kuultu ainuttakaan avausta, ei minkäänlaisia ehdotuksia lainsäädännön parantamiseksi ja kaikki asioita vähääkään seuraavat tietävät että hänen merkityksensä parlamenttityössä tulee olemaan olematon. Soini käy parlamentissa kaksi vuotta näkyvää mediakampanjaa ja lehdistö painaa hänen sutkautuksiaan hänen kokemistaan "EU:n älyttömyyksistä". Huomionarvoinen seikka on Jussi Halla-ahon suositteleman Sampo Terhon nousu Soinin varamieheksi ohi mm. kansanedustaja Virtasen. Terhon äänimäärä oli odotettua pienempi, mutta riittävä. Nuori koulutettu mies perussuomalaisten listalta Euroopan parlamentissa saattaa olla merkittävä päänavaus koulutetummassa kentässä. Tämä alkaa näkyä nopeasti erityisesti Kokoomuksen kannattajissa joissa on paljon tätä ryhmää.

Suomalaisen vasemmiston tulos oli murheellinen. Vasemmistoliiton kuihtuminen marginaalipuolueeksi sai tuntuvaa vauhtia ainoan edustajan pudotessa. Toisaalta tulos antaa tulevalle puheenjohtajalle täysin vapaan mandaatin toimia. Arhinmäellä on vain voitettavaa ja puoluekokous tulee mitä todennäköisimmin antamaan uudelle johdolle vapaat kädet toimia. Peruskannattajien menettämistä vasurien ei tarvitse pelätä. Heitä ei enää juurikaan ole jäljellä.

Myös SDP otti takkiinsa. Perusongelmat ovat edelleen jäljellä. Erkki Tuomioja vaatii kotisivuillaan paneutumista tavoitteiden syvempään määrittelyyn. Tämä pitää paikkansa. Sosialidemokraattien fokus vaalikamppailussa oli työllisyydessä ja talouspolitiikassa. SDP pyrki osoittamaan talouspolitiikan suunnanmuutoksen tarpeen niin kotimaassa kuin Euroopassa. Resepti ei vain toiminut vaaleissa, joissa asiakysymyksiin keskittynyt poliittinen jännite jäi syntymättä ja jossa agenda määrittyi -taantumasta huolimatta- ennen kaikkea kulttuuristen ja identiteettiin liittyvien kysymysten mukaan sosioekonomisen tasa-arvon kysymysten sijasta. Ongelmaksi muodostui myös se, että vaaleissa menivät autuaasti sekaisin Suomen ja EU:n poliittiset kysymykset. Kuvitteellinen "Suomen etu" sopii kyllä agraaripuolueelle, muttei välttämättä uusia kannattajia kaipaavalle maltilliselle vasemmistopuolueelle.

Politiikan asialistan muuttuminen ja sen vaikutus puolueiden kannatukseen on kysymys joka on erityisen keskeinen tulevaisuuden ymmärtämiselle (aiheesta mielenkiintoisesti mm. Martti Tulenheimo). Keskeisiä trendejä ovat epävarmuus nopean muutoksen maailmassa, identiteettien moninaistuminen ja yksilökeskeisyys, jota ei pidä nähdä negatiivisena kehityskulkuna. Päinvastoin, juuri hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkot, yhdessä sosiaalisen luottamuksen kanssa, ovat mahdollistaneet yksilöllisen elämän entistä useammalle ihmiselle. Riskien hallintaa voidaan harjoittaa joko yksilöiden omasta toimesta markkinaperiaatteella, tai sitten voidaan pyrkiä lisäämään kaikkien vapautta yhteiskunnan toimin. Keskeinen jakolinja, johon linkittyvät myös kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, syntyy tälle akselille -vapausteemojen varaan.

Kyetäkseen jälleen menestymään SDP:n tulee rakentaa tuleva ohjelmansa syvästi määriteltyjen arvotavoitteiden varaan joiden tulisi olla laaja-alainen tasa-arvo sekä jokaiselle kuuluva vapaus. Tästä voidaan johtaa kestäviä konkreettisia linjoja yhteiskuntapolitiikkaan - linjaukset rakennetaan ja perustellaan sen varassa miten ne toteuttavat ja edistävät määriteltyjä arvoja. Kyse on viestin kestävyydestä -ja aitoudesta. Hyvätkin avaukset jäävät päiväperhoiksi, mikäli niitä ei määrätietoisesti toisteta, syvennetä, jalkauteta ja pidetä hengissä. Pieniä pallonriistoja -tai menetyksiä- medioissa voi saavuttaa joka päivä, mutta pelin painopisteen muutos on kestävyyslaji.

Loppusuora

Aktiivinen ennakkoäänestys on käynnissä, josta on syytä olla iloinen. Saattaa kuitenkin käydä niin, että myös nämä eurovaalit jatkavat trendiä jossa ennakkoäänien osuus kaikista äänistä lisääntyy eikä sinällään positiivisista vilkkausuutisista voi vielä tehdä johtopäätöstä sen suhteen että lopullinen äänestysprosentti paranisi.

Eurovaaleista piti tulla Timo Soinin näytöstä, mutta mitä tapahtuikaan? Soini on edelleen takuuvarma äänikuningas, mutta muutoin mies on miltei kadonnut julkisuudesta. Sen sijaan viime päivinä huomiota ovat keränneet Kokoomuksen ehdokkaat ja Keskustan kampanja. Kai Pöntisen sosiaalipummi-maahanmuuttajamainonta, Ari Vatasen ilmastonmuutoslausunnot sekä Eija-Riitta Korholan käsittämätön asiantuntemattomuus liittyen työaikadirektiiviin levisivät nopeasti verkossa ja uutisissa heti ilmestyttyään.

Onko Pöntinen sattumaa? Kokoomus irtisanoutui näyttävästi rasistisena pitämästään mainonnasta, mutta Pöntisen mielipiteet tiedettiin jo ennalta. Voisiko pikemminkin olla niin, että Kokoomus on tarkoituksella nostanut listalleen henkilön joka pystyy keräämään nopeasti vahvistuneen maahanmuuttokriittisen liikkeen ääniä joita Halla-ahon ehdokkuuden torppaamisen jälkeen on paljon liikkeellä ja jotka eivät hevillä anna Soinille hänen temppuaan anteeksi? En väitä, mutta kysyn. Nyt Kokoomus hakee voittoa molemmissa suunnissa - sillä, että maahanmuuttajavastaiset piirit eivät pidä Kataisen ulostulosta ei ole mitään merkitystä niin kauan kun he haluavat osoittaa tukensa Pöntiselle äänestämällä häntä. Aiheesta kirjoittaa osuvasti myös vihreiden puoluesihteeri.

YLEn viimeisin gallup antaa mielenkiintoisia lukuja. Nousussa ovat Kokoomus ja Keskusta, joista ensimmäisen ehdokkaiden joukossa on Pöntisen kaltainen hahmo, jälkimmäisen kampanjan nojatessa vahvasti kuvitteellisen "Suomen edun" ajamiseen sekä haikailuun menneestä maailmasta. Mitään totuuspohjaa suhteessa Euroopan parlamentin toimivaltaan tai toimintatapohin ei tällaisessa kampanjoinnissa ole, mutta tätä ei pidetä ongelmallisena niin kauan kuin suuri osa äänestäjistä uskoo moisen "kansallisen edun" olevan olemassa. Impivaaralla on tämän gallupin pohjalta vetoa.

Tuleva viikko kuitenkin ratkaisee. Kokoomuksen neljä paikkaa näyttävät ehdokkaiden kompuroinnista huolimatta suhteellisen varmoilta, SDP ja Keskusta kamppailevat kolmesta paikasta, jälkimmäisen yhden paikan menetys on kuitenkin uusilla paremmilla luvuilla lähes varma. Vihreillä on vahvan listansa, jonka keskeinen vahvistaja Tarja Cronberg pääsee katastrofaalisen ministerikautensa synneistä aivan liian helpolla, ansiosta mahdollisuus kahteen paikkaan, kuten myös PS-KD -vaaliliitolla. Vasemmistoliitto on kysymysmerkki. Kun räyhäävät EU-skeptikot mallia Seppänen ovat poissa, riittääkö kannattajia nostamaan vasurit yli 6% rajan jolla paikka varmistuu? Vastaus saattaa olla kielteinen, nyt kun unionia voi vastustaa tykimmin muiden listojen kautta.

Eroja Euroopasta

Eurovaalikeskusteluissa kaivataan eroja ja sisältöjä. Onkin harmillista, ainakin joidenkin puolueiden kannalta, etteivät eurooppalaiset erot näy erityisen hyvin kansallisessa julkisuudessa. Eroja kuitenkin on, kuten Kokoomuksen ehdokas Ari Vatanenkin osoittaa pitämällä ilmastonmuutosta turhana puheena.

Euroopan parlamentissa eräs viime aikojen merkille pantavista päätöksistä koski direktiiviehdotusta liittyen raskaana olevien naisten ja vastasynnyttäneiden turvallisuuden ja terveyden parantamista. Kyseessä oli minimilainsäädäntö, jota täydennetään suosituksin. Komissio esitti äitiysvapaan pituudeksi 18 viikkoa, parlamentin raportoijana toiminut Edite Estrela (sd.) teki muutosesityksen jolla pituus olisi lisätty 20 viikkoon.

Tähän asti ei mitään ihmeellistä. Mutta. Kokoomuksen europarlamenttiryhmä teki kyseiseen esitykseen muutosehdotuksen, jolla äitiysvapaan kestoksi olisi lähtökohtaisesti määritelty 16 viikkoa. Suomessa taso on tällä hetkellä 17,5 viikkoa, useissa jäsenmaissa 18. Estrelan muutosehdotuksiin kuului myös pykälämuutos, jonka mukaan parlamentti olisi vaatinut jäsenmailta toimia 2 viikon automaattisen isyysvapaan tai jaetun äitiysvapaan toteuttamiseksi työntekijöille joiden elämänkumppani on saanut lapsen. Tällä tavoiteltiin työelämän ja vanhemmuuden tasa-arvon lisäämistä. Myöskään tätä eivät eurooppalaiset kokoomuslaiset olleet valmiita hyväksymään.

Sosialidemokraatit vaativat äänestystä lakipaketista, mutta parlamentin oikeisto onnistui saamaan kasaan riittävän määrän ääniä palauttaakseen esityksen valiokuntaan. Lopputulos: asia ei toistaiseksi edennyt. Rintamalinjat olivat kuitenkin selkeät. Vapaan pidennyksiä sekä työmarkkinoiden tasa-arvon lisäämiseen tähtääviä toimia kannattivat sosialidemokraatit ja vastustivat oikeistolaiset. Muut ryhmät ovat tässä keskustelussa statisteja.

Vastaavia esimerkkejä riittää, ja vaikkei Suomessa aiheesta liikoja puhuta, niillä on todellista merkitystä. Kuten Kokoomus itse kuntavaalikampanjassaan viimeksi totesi, teot ovat kauneinta puhetta. Pitää paikkansa. Siksi puoluevalintoja tehtäessä onkin syytä tarkastella tekoja, ei puheita.

Kevätkirjoja

Parhaita syitä odottaa kesää ja lomaa on se, että silloin, mahdollisesti, saattaisi riittää aikaa lueskeluun. Vauva saattaa muuttaa suunnitelmia näiltä osin tänä kesänä, mutta jää nähtäväksi kun vanhempainvapaat alkavat juhannuksen jälkeen. Kevään kirjasato on jäänyt omalta kohdalta ohueksi, mutta muutamia huomionarvoisia niteitä on ehtinyt lueskella.

Nathan Englanderin teos Erikoistapausten ministeriö sijoittuu Argentiinan nk. likaisen sodan aikaan. Vuosina 1976-1982 Argentiinassa valtaa piti sotilasjuntta, jonka vallankäyttöön kuului olennaisena osana väestön järjestelmällinen terrorisointi sieppauksia ja kidutusta käyttäen. Likaisen sodan aikana katosi jäljettömiin arvioiden mukaan jopa 30 000 ihmistä, useimmiten nuoria.

Englanderin romaani kuvaa pienen juutalaisperheen sisäisiä ristiriitoja, erityisesti isän ja pojan välisiä kamppailuja, jotka katkeavat pojan sieppaukseen hänen ilmaisemiensa radikaalien mielipiteiden vuoksi. Sieppauksesta ja katoamisesta lähtee liikkeelle toinen tarina, kamppailu kafkamaista byrokratiaa vastaan. Äiti ei hyväksy poikansa kohtaloa, vaan odottaa häntä palaavaksi kotiin. Isä alistuu vaimonsa tahtoon ja odottaa, vaikka tietää ettei poika enää koskaan palaa. Tänä päivänä Buenos Airesin Plaza de Mayoa kiertävät kadonneiden äidit vaatien tietoja rakkaistaan joita ei enää koskaan nähty.

Kadonneen kotimaan ja identiteetin kohtaloa kuvaa puolestaan Jana Hensel, jonka dokumenttiromaani Zonenkinder - eilisen aatteen lapset kertoo DDR:ssä syntyneistä nuorista joiden lapsuuden maa katosi. Itä- ja Länsi-Saksa eivät yhdistyneet, vaan Länsi-Saksa nielaisi Itä-Saksan. Samalla kaikesta siitä joka kuului itäsaksalaiseen tapaan kasvaa aikuiseksi tuli arvotonta ja naurettavaa -tai vähintään irrelevanttia uudessa tilanteessa. Aikuiset vanhenivat hetkessä, tulivat tarpeettomiksi, nuorten maailma muuttui täysin toiseksi kuin heidän vanhempiensa.

Joululahjaksi saatu Sofi Oksasen Puhdistus ehti maata hyllyssä puoli vuotta ennen kuin siihen sai tartuttua. Heti aloittamisen jälkeen harmitti ettei ollut aloittanut lukemaan teosta jo aiemmin. Poliittisesta vainosta, vallasta ja sen väärinkäytöstä, rakkaudesta, traagisesta historiasta ja petoksesta kertova romaani tekee taitavia leikkauksia nykypäivän uuteen sortoon ja orjuuteen joka on vain muuttanut muotoaan. Kaiken kruunaa Oksasen upean kaunis kieli ja karmiva tarina, joka pitää otteessaan viimeiseen riviin asti. Ehdoton lukuelämys, joka kannattaa kokea ellei ole jo ehtinyt suosikkiteosta selata.

Asiapuolelta kannattaa ehdottomasti mainita Työväen sivistysliiton TSL:n erinomainen ja ajankohtainen artikkelikirja Kurssin muutos: kestävään kasvuun ja hyvinvointiin. Laaja teos kattaa 17 artikkelia Suomen johtavilta sosiaali- ja taloustieteilijöiltä ulottuen hyvinvointivaltion oikeutuksesta ja taloudellisesta kestävyydestä verotuksen kehittämisratkaisuihin sekä eriarvoistumiskehitykseen köyhyyden ja terveyspolitiikan näkökulmista päättyen keskeiseen kysymykseen yhteiskunnallisesta hegemoniakamppailusta.

Heikki Taimion toimittama teos sisältää vakuuttavaa argumentaatiota sekä paljon taustoittavaa ja vakuuttavaa tutkimustietoa liittyen tapahtuneeseen eriytymiskehitykseen sekä sen ei-toivottaviin seurauksiin tarjoten samalla myös rakentavia ja hyvin perusteltuja vaihtoehtoja. Sosiaalisesti oikeudenmukaisempi politiikka on mahdollista, kannattavaa ja se voidaan perustaa koville faktoille sekä kansalaisten arvoille. TSL:n teoksen pitäisi kulua jokaisen hyvinvointivaltion tulevaisuudesta kiinnostuneen käsissä.

Turkki Unioniin

Kun EU viimeksi laajentui, on useassa yhteydessä todettu erityisesti Romanian ja Bulgarian saaneen jäsenyyden liian aikaisin. Yhteiskunnallinen kehitys laahaa monessa suhteessa edelleen perässä ja jäsenyyden saavuttamisen jälkeen edistys monessa suhteessa pysähtyi. Tätä taustaa sekä unionin omia ongelmia sopimustensa voimaansaattamisen osalta vasten ei ole ihme, että keskustelut laajentumisesta ovat jääneet taaemmas. Laajentumisesta olisi kuitenkin syytä näissäkin vaaleissa keskustella.

Balkanin alueen vakauden kannalta EU-jäsenyys tilanteessa, jossa maiden yhteiskunnalliset olot pikku hiljaa vakiintuvat, on erittäin tavoiteltavaa. EU saattaisi olla se voima, joka lopettaa vuosisataiset konfliktit alueella, vähintään se kannustaa pyrkimään kohti oikeusvaltiota. On hyvä kysymys olisiko Serbiassa tapahtunut niitä muutoksia joita siellä on tapahtunut, ellei unionijäsenyyden ja yhteistyön mahdollisuus näkyisi horisontissa? EU on lupaus paremmasta elämästä, turvallisuudesta sekä taloudellisesta menestyksestä. 

Balkanin osalta Turkin kysymys on keskeinen. USA:n uuden presidentin Barack Obaman vierailu Turkkiin jäi Suomessa verrattain vähälle huomiolle vaikka hän otti vierailullaan erittäin näkyvästi kantaa Turkin EU-jäsenyyden puolesta. Obaman kanta sai osakseen välittömästi vastarintaa erityisesti Ranskasta, mutta myös Saksasta. Suomalaisista europarlamentaarikoista erityisen näkyvästi Turkin jäsenyyttä on vastustanut Kokoomuksen Ville Itälä. 

Mitä Turkin jäsenyydestä tulisi ajatella? On selvää, ettei Turkki ole nykyisellään valmis EU:n jäseneksi. Naisten ja toisinajattelijoiden oikeuksissa on parantamisen varaa, kurdien asema on edelleen heikko ja Kyproksen kysymys on ratkaisematta. Kaikkiin kysymyksiin on saatava selvyyttä ja selkeää edistystä ennen kuin jäsenyys voi olla mahdollinen. Siitä huolimatta typerintä mitä EU voisi tässä tilanteessa tehdä olisi sulkea ovet Turkin jäsenyydeltä. 

Syitä Turkin EU-oven pitämiseen avoimena sekä jatkuvan edistymisen ylläpitoon on lukuisia. Yhdet syyt ovat strategisia. Georgian sota osoittaa Kaukasuksen alueen olevan erinomaisen keskeinen Euroopan turvallisuuden kannalta. Turkki on alueellinen suurvalta, jolla on merkitystä myös Iranin ja Irakin suhteen. Vaihtoehtoiset energiankuljetusreitit mm. kaasun suhteen Eurooppaan kulkevat pääosin Turkin kautta.  On mielenkiintoista kuulla miten naapuruuspolitiikkaa tai energiaturvallisuutta aiotaan edistää mikäli turkkilaiset pidetään näkyvästi porttien ulkopuolella. 

On olemassa myös muita, monin tavoin tärkeämpiä syitä. EU-jäsenyyden houkuttelevuus on paras kannustin Turkille jatkaa reformeja. Samalla Turkki voisi merkittävin osin maallistuneena yhteiskuntana ehkä luomaan positiivista esimerkkiä islamilaiseen maailmaan tavasta jolla länteen voi integroitua. Puhe siitä, ettei Turkki ole Eurooppaa on melko historiatonta ottaen huomioon sen miten Turkki on ollut läsnä Balkanin alueella vuosisatoja ja miten koko alue on ollut erittäin keskeinen osa antiikin eurooppalaista sivilisaatiota. 

Yhden asian Turkin jäsenyystoiveiden kategorinen hylkääminen tekisi kuitenkin selväksi yli miljardille muslimille ympäri maailmaa. Te ette kelpaa, ettei milloinkaan ettekä missään tilanteessa. Voidaankin kysyä, halutaanko tällainen viesti todella heille antaa?

Paniikkia, komisario Palmu

Suomalaisen politiikan kevättä kohti EU-vaaleja on kannatusmittausten osalta värittänyt ennen muuta Keskustan kannatuksen romahtaminen yhdessä jatkuvasti epäsuositummaksi käyvän pääministerin uskottavuuden rapautumisen kanssa. Viimeisimmässä YLEn julkaisemassa mittauksessa Keskustan kannatus on enää 18,6%, jo kolme prosenttiyksikköä kannatustaan hitaasti kasvattavan SDP:n jäljessä ja todella kaukana Kokoomuksesta.

Jos kyseiset luvut toteutuisivat vaalikannatuksessa joka tosin EU-vaaleissa on epätodennäköistä, Keskusta olisi lähellä menettää puolet EU-parlamenttipaikoistaan. Samalla puolueväen kestokyky mitä todennäköisimmin loppuisi ainakin puoluesihteeri Korhoseen ja mahdollisesti myös puolueen puheenjohtajaan. Tilannetta ei ainakaan paranna käsittämätön Urho Kekkos- ja pekkarointikampanja. Aitovierille ja jo kuopatuksi luullulle YYA-kaudelle haikaillaan täyttä vauhtia ja voisi kuvitella viimeistenkin nuorten ja liberaalisti ajattelevien hylkäävän Keskustan.

Kun vapaa pudotus uhkaa, on näkyvyyttä revittävä mistä tahansa ja huomio pyrittävä suuntaamaan johonkin muuhun kuin puolueen surkeaan tilaan. Ensin Jarmo Korhonen yritti vaalirahakeskustelulla. Keskustan uskottavuus kyseisessä aiheessa on kuitenkin melkoisen hataralla pohjalla. Sukarin vaalirahoitus, jota kaavalinjauksilla kiitettiin, kun ropisi korostuneesti keskustapoliitikkojen laariin. Pääministeri Vanhanen ilmoitti tuolloin olevansa "tietämätön" vaalirahojensa alkuperästä, perintöprinsessa Lehtomäki jätti ilmoitukset tekemättä ja niin edelleen ja niin edelleen.

Seuraava yritys oli omien kannattajien mobilisoimisyritys epäilemällä hallituskumppania selän takana vehkeilystä ja sinipunahallituksen rakentamisyrityksistä. Tätä temppua yrittivät sekä Korhonen että alue- ja kuntaministeri Kiviniemi. Keskustalle tiedoksi, että tappiollisten viime eduskuntavaalien alla demarit puhuivat paljon mahdollisesta porvarihallituksesta. Ja mitä tapahtui? Ihmiset alkoivat itse asiassa kiinnostua aiheesta. Mitä tulee Kiviniemen näkemyksiin valtiontaloudesta, olisi hyvä muistuttaa että juuri hän on vastuussa viime vuoden älyttömimpiin kuuluvista ulostuloista liittyen kuntatalouden tilaan ja että Keskustan vaatimuksesta valtio heittää 500 miljoonaa euroa vuodessa taivaan tuuliin ruuan alv:n laskun myötä. Tästähän puhuvat muutkin kuin demarit.

Vappupaniikin osalta epätoivon korkein aste oli ehkä kuitenkin yritys siirtää huomio eurovaaleissa muhivasta tappiosta seuraaviin vaaleihin. Korhosen ajatuspaja sylki ilmoille myös Anneli Jäätteenmäen presidenttiehdokkuuden. Tämä olikin operaatioista siinä mielessä onnistunein, että se nousi vappu-uutisoinnin kärjeksi ohi työllisyydestä puhuneiden vasemmistojohtajien. Jäätteenmäki on varmasti todennäköinen ehdokas, mutta ajoitus pikemminkin söi hänen ehdokkuutensa uskottavuutta. Nyt lanseeraus tehtiin paniikinomaisesti julkisuudenhakumielessä, ei huolellisesti pohjaten. Ei paras alku kampanjalle.

Summa summarum, ei hyvältä näytä. Murheellisinta koko kuviossa Keskustan kannalta on se, että kun Matti Vanhanen on julkisesti ilmoittanut aikovansa istua valtioneuvoston linnassa pääministerin ominaisuudessa vielä vuonna 2015, ei vaihtoakaan voi ilman hirvittävää pyykinpesua kovin helposti tehdä. Ja keneen vaihtaisi? Lehtomäki alkaa olla ryvettynyt ja vuoroaan odottaessaan kulunut, Kiviniemi kävelevä katastrofi väärästä vaalipiiristä ja realistiset miesvaihtoehdot urhoutta.fi -kaudelta. Mutta ehkä joku on. Lyön pullollisen pohjalaista valkoviiniä vetoa, että 2011 tappiovaalien jälkeen historian tunkiolle siivottavan Vanhasen korvaa hän.

Eurooppalaiset vaalit

Suomessa EU-vaalit kehystyvät edelleen liikaa kansallisiksi vaaleiksi. Aidosti kyse on kuitenkin eurooppalaisista vaaleista ja eurooppalaisista linjanvedoista. "Kansallisen edun" kysymyksiä Euroopan parlamentin käsittelemistä kysymyksistä on vain pieni osa ja, toisin kuin monet vähemmän aktiivisesti politiikkaa seuraavat vieläkin kuvittelevat, ratkaisevaa merkitystä on nimenomaan poliittisella ryhmällä ja puolueella, ei kansallisuudella.

Yleiseurooppalaisen poliittisen julkisuuden puutetta pyrkii omalla panoksellaan korvaamaan puolueiden vaali- ja muihin ohjelmiin pohjautuva EU Profiler -vaalikone, jossa vastataan 30 väittämään ja jonka puitteissa voi omia näkemyksiään verrata paitsi omiin kansallisiin puolueisiin myös muihin eurooppalaisiin puolueisiin. Profilerin puitteissa puolueet asemoituvat sosioekonomisella oikeisto-vasemmisto-akselille sekä eurooppalaista yhteistyötä kannattaviin ja vastustaviin puolueisiin.

Suomalainen puoluejako kyseisissä kysymyksissä ohjelmien perusteella osoittaa sosialidemokraattien ja vihreiden olevan varsin lähellä toisiaan, eikä Kokoomuskaan ole kaukana. Ohjelmien perusteella Keskusta sijoittuu Kokoomuksesta oikealle selkeästi sulkeutuneempaa Eurooppaa tavoittelevaksi, leimallisen EU-vastaisemmassa todellisuudessa liikkuvat, kuten odotettua, Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset.

Kun tarkastelua laajennetaan eurooppalaiselle tasolle, ilmiö osin toistuu. Maltillisesti vasemmistolaista yhteiskuntapolitiikkaa ja ylikansallisten rakenteiden vahvistamista ajavat nimenomaan sosialidemokraatit sekä muutamat sosiaaliliberaalit ja vihreät puolueet. Mielenkiintoinen havainto on, että EU Profilerin mukaan suuri osa eurooppalaisista vihreistä puolueista sijoittuu äärivasemmistoon. Tällaisia puolueita ovat mm. saksankielisen Euroopan ja Ranskan vihreät. Täysin vastakkaisesta kulmasta löytyvät oikeistokonservatiiviset ja populistiset puolueet sekä osa Kokoomuksen verrokkiryhmästä.

Ergo: Suomessa äänestettäessä EU:ta ja maltillisia vasemmistolaisia arvoja kannattavien luulisi löytävän puolueensa joko SDP:stä tai vihreistä. Merkittäviä eroja kansallisella tasolla merkittävissä EU-kysymyksissä ei ole. Tässä vaiheessa valintaa rationaalisen äänestäjän luulisi katsovan äänensä vaikutusvaltaa. Euroopan parlamentissa on tällä hetkellä kaksi merkittävää ryhmää, konservatiivien oikeistoryhmä, jolla on 285 parlamentaarikkoa sekä sosialidemokraattinen ryhmä, jolla on 215 parlamentaarikkoa. Vihreitä nyt kautensa päättävässä Euroopan parlamentissa on 42.

Ensimmäiset ennusteet tulevan parlamentin koosta osoittavat kaventuvia eroja sosialidemokraattien ja oikeistokonservatiivien välillä (ks. myös Simon Hixin haastattelu). Vihreille ennustetaan aiempaa heikompaa tulosta, osasyynä talous- ja työllisyyskysymysten painottuminen joiden hoidossa vihreiltä puuttuu uskottavuus, sekä ympäristöteemojen valtavirtaistumisen myös muiden puolueiden agendaksi. Mikäli vihreät putoavat kuudenneksi suurimmaksi ryhmäksi kuten tutkimukset antaisivat ymmärtää, vähenee heidän vaikutusvaltansa entisestään.

Tätä taustaa vasten, mikäli Euroopan parlamentin vaaleissa todella haluaa vaikuttaa Euroopan suuntaan, vaikuttavin valinta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ympäristön ja ylikansallisen demokratian puolesta löytynee SDP:n listalta. Vaikuttamisestahan näissä vaaleissa on kuitenkin kysymys. Tiivistetymmässä muodossa vaikuttavan valinnan merkityksestä kertoo myös Pilvi Torsti.

Yhteistyössä vai miten se nyt oli?

Kun yksityisiä hyvinvointipalveluita halutaan laajentaa, perustellaan tätä usein valinnanvapauden lisäämisellä, julkisen sektorin kuormituksen vähentämisellä ja muulla mukavalla. Lisäksi aina muistetaan todeta, etteivät yksityiset palvelut oikeastaan kilpaile vaan mukavasti täydentävät yhteistä palvelutarjontaa. Yhteistyöstähän on kysymys.

Mainitun mantran yhteydessä unohtuu usein, että yksityinen palvelutuotanto on liiketoimintaa jolle tarpeellista on mainonta, markkinointi ja voitonteko. Ja mikäpä olisikaan parempaa mainosta kuin pyrkiä tosiasioista tai seurauksista välittämättä leimaamaan de facto kilpaileva julkinen palvelu huonoksi ja heikoksi. Edellä kuvatulla tavalla toimii mm. yksityinen neuvola (kyllä, yksityisiä neuvoloitakin on) Onnenpotku, joka perustaa markkinointinsa julkisen sektorin palveluiden mollaamiseen.

Paitsi, että neuvolapalveluiden kohdalla erityisen perusteeton julkisten palveluiden leimaaminen on mautonta ja halpahintaista markkinointia, se on myös hyvä esimerkki siitä, miten luottamusta yhteisiin palveluihin ja sitä kautta myös veronmaksuun kannattaa liikevoiton toivossa rapauttaa. Tämänkaltaisen touhun yhteiskunnallisesta mielekkyydestä voi sitten ollakin montaa mieltä. Erityisen irvokkaaksi tilanteen tekee se, että vau.fi -palvelun, jonka sivuilla yksityisen neuvolan autuutta julkiseen verrattuna hehkutetaan, esitettä jaetaan missäpä muualla kuin Helsingin kunnallisissa neuvoloissa.

Ellei yhteistyöstä tule mitään ja kyse on kilpailullisista markkinoista joilla tuli on vapaa, on julkisen sektorin syytä ottaa yksityisen markkinan keinot käyttöön. Esiin voidaan kaivaa ehdotus parin vuoden takaa. Veronmaksun hyvistä puolista voisi entistä enemmän kertoa ihmisille myös markkinoinnin keinoin. Kiitos kunnallinen neuvola, meidän kohdallamme olet tehnyt upeaa työtä.

Viikonlopun veromanifesti

Verotus on valtion ydintä. Verotuksen tavoitteena on paitsi kerätä tarvittavat resurssit yhteiskunnassa julkisesti järjestettävälle toiminnalle, myös, mahdollisesti, tulojen uudelleenjako ja sitä kautta mahdollisuuksien luominen kansalaisille. Molemmat ovat toki yhteydessä toisiinsa, ja mitä korostuneemmin arvokysymyksiä.

Suomea pidetään korkean verotuksen maana, mutta monessa suhteessa se ei sitä edes ole. Osin näköharhaa ylläpitää sosiaaliturvamalli, jossa vaikkapa lapsilisät maksetaan tukena eikä verovähennyksenä. Lopputulos perheen tai julkisen sektorin kokonaismenon kannalta on identtinen, mutta toisessa tilanteessa verotuksen osuus kansantalouden potista nousee, toisessa pienenee. Verokauneuskilpailuihin kannattaakin suhtautua varauksella.

Suomalainen veroaste ei ole liian korkea, sen sijaan rakenteessa olisi paljonkin parannettavaa. Myös aina keskusteluttavia kevennyksiä voitaisiin kohdentaa toisin. Jokin aika sitten mm. Jaakko Kiander esitti, että veronkevennykset työtuloihin, mikäli ne halutaan hallitusohjelman mukaisessa laajuudessa tehdä, voitaisiin kohdistaa siten, että kaikki saisivat euromääräisesti yhtä suuren helpotuksen. Tämän tyyppinen järjestely poistaisi tehokkaasti viimeisiä kannustinloukkuja ja toimisi varsin dynaamisesti kohdistuessaan sinne, missä euro menee mitä todennäköisimmin kotimaiseen kiertoon.

Rakenteellisempiakin muutoksia voitaisiin toki tehdä. Suurin ongelma suomalaisessa verojärjestelmässä on pääomatulo- ja ansiotuloverojen välinen ero, joka kannustaa niitä joilla mahdollisuus on, muuntamaan ansiotulojaan pääomatuloiksi. Monesti käy niin, että verotus itse asiassa kevenee mitä ylemmäs tulodesiileissä kivutaan. Tätä tuskin kukaan voi pitää oikeudenmukaisena tai tarkoituksenmukaisena. Veronkierto on veronkiertoa. Eräs ratkaisu voisi olla pääomatuloveron ainakin osittainen siirtäminen progression piiriin ja yleinen korotus. Samalla myös ylimpiä ansiotuloveroasteita voitaisiin mahdollisesti pudottaa. Nyrkkisääntönä voisi pitää tilannetta jossa kukaan ei koskaan maksa lisäeurostaan puolikasta enempää veroja. Tämä vähentäisi tehokkaasti epäselvyyttä ja motiivia verosuunnitteluun.

Perintöveroa pitää aina puolustaa. Varallisuuden keskittyminen harvojen ja valittujen käsiin luo epätasa-arvoista yhteiskuntaa. Syntyperä ei saisi estää ketään tavoittelemasta hyvää elämää, mutta ei saisi myöskään antaa kohtuuttomia erioikeuksiakaan. Suomessa voitaisiin myös hankkiutua eroon kirjavista vähennyksistä. Ruuan alv:n alentaminen on kaikilla mittareilla typerä päätös ja se tulisi perua. Samaten asuntolainojen korkojen vähennysoikeus valuu asuntojen hintoihin ja jättää vuokra-asujat vaille vastaavaa tukea. Veroedut kohdistuvat vain niille joilla on merkittävästi verotettavaa tuloa ja ovat siten lähtökohtaisesti usein epätasa-arvoistavia. Yksinkertaisempaa olisi poistaa mahdollisimman monia vähennyksiä tilkiten näin veropohjaa, jonka jälkeen voidaan tarkastella mahdollisuuksia alentaa kantoja yleensä.

Kuntaverotus on asia erikseen. Sosialidemokraattienkin keskuudessa asiasta on erilaisia mielipiteitä. Osa vaatii kunnille merkittävämpää osuutta verotuloista, osa taas haluaisi pikemminkin valtiollistaa tiettyjä tehtäviä ja myös veronperintää. Oma, täysin subjektiivinen mielipiteeni on se, ettei ole juurikaan perusteita sille että kunnat perivät suhdanneherkkää yhteisöveroa. Yhteisövero yhdessä tiettyjen raskaiden palveluiden kanssa tulisi siirtää leveämmille hartioille. Sen sijaan kiinteistöverotuottoja voitaisiin helposti nostaa sallimalla korkeammat kiinteistöveroprosentit sekä nostamalla alarajoja. Tämä antaisi, paikallisdemokratian niin halutessa, kunnille mahdollisuuden verottaa omaisuuksia jotka eivät vaihda vaalipiiriä.

Journalismia odotellessa

Journalismikritiikin vuosikirja 2009 tarjoaa mielenkiintoista luettavaa poliittisesta journalismista kiinnostuneille. Tutkija Mari K. Niemi kirjoittaa artikkelissaan (alk. s. 36) SDP:n puheenjohtajakiertueesta sekä sen saamasta mediajulkisuudesta. Niemi kuvaa hyvin sitä miten asiakysymykset ohitettiin säännönmukaisesti ja toimittajien ja toimitusten huomio kiinnittyi joko kiertueen mollaamiseen koska toivottua "jännitystä" ei syntynytkään tai sitten täysin merkityksettömiin imago- tai tyylikysymyksiin.

Artikkeli ja sitä kommentoivat näkökulmat tarjoavat varsin masentavan näkymän suomalaisen poliittisen journalismin tilaan. Oivallisista poikkeuksista huolimatta päälinja vaikuttaa olevan, että mikäli puolue x ei tarjoa räiskettä, tähtiä ja veretseisauttavia kaksintaisteluita, vaan keskittyy sisältökeskusteluun, on tuomio nopea ja täydellinen. Tämä ei voi kiinnostaa ketään eikä ketään yritetä aiheesta saada kiinnostumaan tai pakottaa ketään ryhdistäytymään. Koko toimintaa leimaa laiskuus ja ylenkatse. Toimittajan tehtävä on tulla viihdytetyksi, ja mikäli hänen työtään eivät puolueet hänen puolestaan tee, jää hänen tehtäväkseen kirjoittaa aiheesta mahdollisimman ilkeästi.

Niemen artikkelista käy hyvin ilmi myös nk. vakavaa lehdistöä vaivaava keltatauti. Uutisaiheet poimitaan siltä pohjalta mistä saadaan helposti keskustelunaihe, ei sen mukaan mikä on aidosti tärkeää. Teoriassa tämä myönnetään ongelmalliseksi mutta käytännön vaikusta tällä ongelmallisuudella ei ole. Taloudelliselta kannalta tämä on varmasti lyhyellä jänteellä lehtien kannalta järkevää, mutta entä pitkällä aikavälillä? Mitä tapahtuu koko yhteiskunnalliselle keskustelulle, ja sitä kautta yhteiskunnalle, mikäli kaikki tiedonvälitys keskittyy vain ja ainoastaan "pane se kuseen" -mentaliteetille ja lyhytaikaiselle voiton maksimoinnille?

Mitä sitten olisi tehtävä? Jotenkin sitä haluaisi uskoa ja kuvitella sellaisen maailman, jossa yhdistyisivät politiikan tekijöiden ja siitä kertojien/raportoijien/tutkijoiden sekä kansalaisten yhteiset edut sekä terve keskinäinen kunnioitus. Jossa poliittinen journalismi eläisi ihanteidensa mukaisesti ja haastaisi poliitikkoja sisältökeskusteluun, pakottaen myös politiikan tekijät puhumaan nimenomaan politiikan sisällöstä. Imagot painottuvat vain niin kauan kun vain niiden kautta on mahdollisuus päästä puhumaan yleensä mistään. Poliitikot tulee pitää varpaillaan ja heitä tulee grillata, mutta oikeista syistä.

Toinen kysymys liittyen sisältökeskusteluun liittyy asenteeseen jolla sitä käydään. Muotia on todeta, kuten Taneli Heikkakin jälleen kerran Niemen artikkelia kommentoidessaan tekee, ettei puolueilla ole mitään sanottavaa. On aivan totta että enemmän ja paremminkin voidaan sanoa, ja totta on sekin ettei SDP:n pj-kiertue sisältökeskustelunsa tasolla häikäissyt. Mutta mitä tapahtuu kun jotain yritetään sanoa? No eipä mitään koska joko a) ammattitaito, b) viitsiminen, c) poliittiset mielipiteet tai d) ansaintalogiikka ei mahdollista vaikkapa hallituksen ja opposition elvytyspakettiesitysten käsittelyä rinnan ja jutun tekemistä tästä. Konsensuskriitikko Heikka voisi toimitusesimiehenä tukea tällaista poliittista journalismia. Mutta: paljon puhetta, ei mitään tekoja, ellei asenteellisten mutu-pamflettien kirjoittelua sellaiseksi lasketa.

Uuden idean, tai avauksen tekeminen suomalaisessa viestintäilmastossa on myös usein sama kuin lähteä etulinjaan ilman kypärää. Kuinka monta poliittista avausta on tehnyt "Suomen paras oppositiopoliitikko" Timo Soini? Ei ainuttakaan. "Hampaaton" pääoppositiopuolue on sen sijaan esittänyt yhtä sun toista vaihtoehtobudjeteista oman elvytyspaketin kautta vaihtoehtoiseen yliopistolakiesitykseen, vain kuullakseen ettei SDP:llä ole mitään sanottavaa ja että kyllä demareilla on vaikeaa kun ei vaan ihmiset huomaa näitä esityksiä. Soini menestyy nimenomaan pyörittämällä tyhjää myllyä. Ehkä hän onkin nähnyt ettei suomalaisen median kanssa tekemisissä olevan kannata asioihin keskittyä.

Kela-korvauksista

Suomessa voi olla vaikea keskustella rakenteista. Pohdiskelu terveydenhuoltojärjestelmän eriarvoistumisesta ja mahdollisista vastalääkkeistä Kela-korvausjärjestelmän tarkoituksenmukaisuuden uudelleenarvioinnin pohjalta sai Kokoomuksen innokkaat juoksupojat raiteiltaan. Keskustelun on kuitenkin syytä jatkua, mutta mahdollisesti hieman laajemman ohjelman pohjalta.

THL:n julkaisemassa sosiaali- ja terveydenhuoltoalan aikakauslehti Tessossa on kansliapäällikkö Kari Välimäen varsin laadukasta pohdintaa terveydenhuollon tulevaisuudesta. Päinvastoin kuin toisten maksamasta ohituskaistastaan huolestuneet Turun Sanomien "journalistit", Välimäki kiinnittää huomiota kaksikanavaisen järjestelmän ongelmakohtiin. Välimäen mukaan mm. OECD:n usein kritisoima monikanavarahoitus aiheuttaa byrokratiaa ja on monessa suhteessa läpinäkymätön. OECD:n kritiikki on lähinnä osunut myös järjestelmän eriarvoistavaan vaikutukseen.

Yksinkertaisuudessaan kysehän on siitä, että yksityisen hoidon tuki de facto kulkeutuu parempiosaisten terveydenhuollon tukemiseen. Teoriassa sitä on toki mahdollista saada itse kunkin, mutta myös subventoituina yksityissektorin hinnat jäävät niin korkeiksi että käytännössä yksityisen hoidon käyttö vaatii hyvää tulotasoa. Toisin sanoen jokainen veroja maksava tukee omalta osaltaan yksityistä elinkeinoa, jota hyödyntävät suurin osin ne joilla olisi siihen varaa myös ilman tukia. Samaan aikaan julkinen, kaikille tarkoitettu palvelujärjestelmä kärsii resurssipulasta.

Ainahan voitaisiin ajatella, että subventiota lisättäisiin ja yksityinen hoito nousisi kaikin tavoin julkisen rinnalle, vaihtoehdoksi jokaiselle. Toisaalta ajatus on kaunis. Ongelma on kuitenkin siinä, että mikäli julkisen sektorin piikki aukeaa entistä laajemmalle subventoimiselle, kustannusten kasvulle ei näy rajaa. Terveydenhuollon ollessa valtion maksamaa liiketoimintaa erityisesti tuottajalta, mutta myös yksittäiseltä asiakkaalta katoaa täysin intressi hillitä kustannusten kasvua. Päinvastoin, mitä enemmän kustannuksia, sen parempi ja muhkeammat voitot harvalukuisten omistajien taskuihin. Olisikin mielenkiintoista tietää kuinka paljon porvaripuolueet saavat yksityisiltä terveyspalveluiden tuottajilta vaalirahaa, heidän politiikkansa kun tietää yksityisen terveydenhuollon omistajille lihavia vuosia.

On varmasti olemassa tietty osa ihmisiä jotka siirtyisivät julkisten palveluiden käyttäjiksi korvausten loppuessa. Samalla ehkä osa yksityisen sektorin lääkäreistä suuntautuisi takaisin julkiselle sektorille potilaiden vähentyessä. Merkittävä osa yksityisen sektorin asiakkaista kuitenkin käyttäisi todennäköisesti edelleen yksityisiä palveluita koska heillä olisi siihen varaa. Mikäänhän ei myöskään estä ottamasta omilla rahoillaan yksityisiä vakuutuksia.

Kela-korvausten poistaminen ei yksin tietenkään riitä terveydenhuolto-ohjelmaksi, vaan sen tulisi olla osa pakettia jossa pyritään säännönmukaisesti parantamaan nimenomaan yhteistä järjestelmää. Tähän liittyy myös lääkäreiden suoritteiden parempi seuranta sekä tuntuva lisäpanostus nimenomaan julkiseen terveydenhuoltoon. Myöskään priorisointikeskustelua ei voida välttää.

Lopulta kyse on luottamuksesta. Hyvinvointivaltiossa yhteiset verorahoitteiset palvelut tulee järjestää siten, että kaikki voivat luottaa saavansa hyvää palvelua silloin kun sille on tarve. On väärin, mikäli korkeiden verojen jälkeenkin ihmiset joutuvat edelleen turvautumaan yksityisiin vakuutuksiin. Verorahoilleen tulee saada vastinetta, eikä niitä ole tuhlattavaksi asti. Tuhlausta on rahoittaa ohituskaistoja heille jotka eivät kyseisiä tukia tarvitse tai kylvää yhteiseen terveydenhuoltoon tarkoitettuja varoja sijoittajien voittoihin usein suomalaisen verotuksen tavoittamattomiin.

Isännän ääni

Timo Soini vastasi lauantain uutisesta eurovaalien suhteen. "Suoraselkäinen kansanmies" käänsi takkinsa toisen kerran päättäen lähteä ehdokkaaksi ja tällä kertaa ottaa myös paikan vastaan. Toki vain palatakseen hieman yli vuoden kuluttua takaisin eduskuntaan. 

Soini perusteli ehdokkuuttaan totutulla uholla ja rehvakkuudella, mutta todellinen syy taisi olla pelko. Perussuomalaiset ovat olleet yhden miehen puolue, jossa Soini on käytellyt ehdottoman isännän ääntä ja kyseessä vaikuttaa olevan selkeä linjanveto ja viesti sen suhteen että näin on jatkossakin. Ilmiö, jonka seuraus eilinen esitys on alkoi syntyä hieman ennen viime eduskuntavaaleja, jolloin verkossa jo muutamia vuosia aktiivisina toimineet ja hyvin verkostoituneet monikulttuurikriitikot löysivät puolueen. 

Suomalainen avoimen kansallismielinen ja erityisesti islam-kriittinen liike on kärsinyt pitkään johtajaongelmasta sekä uskottavan kanavan puitteesta. Kukaan ei ota vakavasti Olavi Mäenpäätä tai Väinö Kuismaa, molemmat antoivat koko ajattelusta ja samalla ihmisistä suorastaan säälittävän kuvan. Vasta Jussi Halla-ahon esiinnousu Scripta-bloginsa myötä antoi liikkeelle henkisen johtajan jota ei suoraan naurettaisi ulos keskusteluista. Ymmärrys Halla-ahon merkityksestä mobilisoi hänen ympärilleen suomalaisessa politiikassa harvinaisen henkilökultin joka oli aktiivisten verkkokeskustelijoiden nähtävissä jo paljon ennen kuin Helsingin Sanomat hänestä uutisoi. 

Useat yritykset perustaa kansallismielinen ja maahanmuuttovastainen puolue ovat jääneet Suomessa lähinnä edellä mainituista syistä yrityksiksi. Perussuomalaiset sen sijaan tarjosivat toimivan, jo puoluekarttaan tukevasti asettuneen liikkeen jonka puitteissa oli myös ymmärtämystä maahanmuuttovastaisille teemoille. Alkuun Soini ja Halla-ahon vanavedessä mukaan tulleet hyötyivät toisistaan merkittävästi. Soini nosti sisällöllisesti tyhjillä mutta retorisesti nerokkailla puheillaan ja kirjoituksillaan puolueen yleistä profiilia samalla kun nouseva ja kärjistyvä monikulttuurikriittisyys kanavoitui nimenomaan perussuomalaisiin. Yhden miehen puolueessa kahden kärjen nousu on kuitenkin vaikea paikka, ja jossain vaiheessa linjavalinta on tehtävä.

Perussuomalaisten kahdesta siivestä on kirjoiteltu aiemminkin. Yllättävää oli kuitenkin ehkä vain kaiken nopeus. Oli selvää, että selkeästi erilaisella agendalla ja erilaisilla kärjillä varustettujen ryhmien mittelö puolueen suunnasta tulisi jossain vaiheessa esiin. Se, että näin kävi jo eurovaalien alla, oli yllätys. Soinin ratkaisu kertoo kahdesta asiasta. Siitä, että hän haluaa katkaista Halla-ahon ja hänen kannattajiensa mahdollisuudet nousta merkittäväksi linjaavaksi voimaksi puolueen sisällä heti alkuunsa, ja että kyseessä oli jo nyt niin merkittävä painostusvoima, että hänen piti sitoa kyseiseen ratkaisuun oma painoarvonsa ja panoksensa.

Seuraavat siirrot ovat mielenkiintoisia. Mitä tapahtuu maahanmuuttokriittiselle äänelle? Lupaava alku perussuomalaisten piirissä sai selkeän kolhun. Onko tarvetta järjestäytyä uudelleen, oman johtajan alle? Toinen kysymys on kestääkö Soinin julkisuuskuva? Jo eilisessä tiedotustilaisuudessa nähtiin parhaasta terästään jäävä puoluejohtaja. Kun muut keräävät varmuutta ja selkeyttävät linjaansa, menettääkö Soini sitä? Tempoilu, poukkoilu ja opportunismi eivät jää näkymättä ikuisesti vaikka ne kuinka verhoaisi EU-vastaiseen uhoon. 

Osakekauppa oli verolle pantava

Finanssikriisi, joka on sittemmin levinnyt erittäin mittavaksi reaalitalouden kriisiksi koko maailmassa, on monella tapaa osoittanut nykymuotoisen kapitalismin kestämättömyyden. Monet kansalaisjärjestöt ja tutkijat ennustivat kehityskulut jo kauan sitten. Puolueet sen sijaan ovat olleet hitaampia tulemaan sinuiksi uuden tilanteen kanssa ja konkreettiset esitykset tilanteen ja pelin sääntöjen muuttamiseksi ovat olleet vähissä.

Jokin aika sitten Saksan sosialidemokraattiset ministerit ottivat esiin osakekaupan verottamisen. Ajatus ei ole uusi eikä maailmoja mullistava, mutta silti kannatettava. Suomessa SDP on aika ajoin pitänyt pörssiveroa vaihtoehtobudjeteissaan esillä, mutta ajatus ei ole jäänyt elämään. Pääomatuloja verotuksessaan suosivassa maassa voisi kuitenkin olla tarvetta miettiä verotuksen entistä selkeämpää ulottamista myös varakkaampiin henkilöihin joita suurin osa osakekauppaa tekevistä henkilöistä on.

Saksalaisten ajatusta on kuitenkin syytä kehittää. Voisiko olla mahdollista, että keinottelun ehkäisemiseksi ja pitkäaikaisen investoinnin kannustamiseksi vero voisi laskea sen mukaan mitä kauemmin arvopaperia pitää hallussaan? Samaten voisi olla aiheellista ulottaa vero kaikkiin kauppoihin, ei vain niihin jotka ylittävät jonkin kynnysarvon. Käytännössä rajojen asettaminen mahdollistaa veron kiertämisen.

Veroa on vastustettu sillä periaatteella, että se rankaisee sijoittamista (mikäpä vero ei rankaisisi jotain) ja että se johtaisi kaupan siirtymiseen muualle. Tässä yhteydessä kuitenkin unohdetaan, että sisällöllisesti täysin vastaava vero, stamp duty, tosin suuruudeltaan vain 0,5%, on paraikaa käytössä Isossa-Britanniassa Lontoon pörssissä, joka on yksi maailman ehdottomista finanssikeskuksista. Vero tuotti vuonna 2005 Ison-Britannian valtionkassaan 3 miljardia puntaa.

Veron tarkoituksena ei luonnollisesti olisi vaikeuttaa kaupantekoa tai investointeja, vaan ohjata niitä pitkäjänteisempiin kohteisiin, hillitä spekulaatiota sekä kerätä varoja julkiselle vallalle. Elvytyspolitiikan rahoittamiseen tulee kaikkien osallistua. Pienenä ensimmäisenä askeleena kohti rahamaailman lisääntynyttä vastuunkantoa tulisi kyseinen vero ottaa käyttöön.

Puolue 2.0

Seuraaviin eduskuntavaaleihin on aikaa melkein tasan kaksi vuotta. Kun SDP:n oppositiokausi alkoi, oli tarkoituksena uudistaa puoluetta rankalla kädellä. Ensimmäinen puoli vuotta kului komeasti Antti Kalliomäen vaalianalyysiryhmän työssä, seuraavat taas puoluekokousvalmisteluissa. Tuloksena perslihasten kulumista, kuulemisia, iso kasa paperia erinäisten uudistusohjelmien muodossa sekä kokonaisuudessaan uusi puoluejohto joka joutui melko suoriltaan kuntavaalitaistoon. Näiden vaalien tuloksena oli tappio äänimäärissä, mutta toisaalta eduskuntavaaleihin verrattuna nousu kakkospuolueeksi Keskustan ohi. Puoluetoiminnan uudistamisessa ja tulevaisuuden rakentamisessa on kyse kuitenkin paljon enemmästä kuin vaaleista.

Mitä menestyksellinen puolue tarvitsee 2010-luvulla? Moni hakee oppia rapakon takaa Barack Obaman äärimmäisen onnistuneesta kampanjasta. Toki kyse oli poliittisesta tilanteesta. Oikeiston pitkä valtakausi oli tuhonnut USA:n talouden ja ajanut maan vaikeasti voitettavaan ja epämääräiseen sotaan. 85% amerikkalaisista koki mielipidetiedusteluissa maansa olevan matkalla väärään suuntaan ja eräässä seminaarissa johon osallistuin jopa eräs republikaani totesi: "I still don't understand who those people in that 15% were." Avainsanat liittyivät kuitenkin jopa asetelmaa enemmän arvolähtöiseen viestiin, pitkän linjan päämäärätietoiseen strategiaan ja luottamukseen.

Puoluetoiminnan tulevaisuus on ennen muuta avoimuudessa ja vaikutusvallan antamisessa. Harva uusi ihminen tulee enää vain kannattamaan muiden tekemiä päätöksiä. Päätöksentekoon pitää voida ottaa osaa myös puoluekokousten välillä. Tästä syystä erilaiset suorat vaikuttamismahdollisuudet, jotka täydentävät sinällään monessa suhteessa toimivaa edustuksellista järjestelmää ovat tulevaisuutta. Kun ihmisiä pyydetään jäseniksi on pystyttävä vastaamaan kysymykseen mihin minä sitten voin vaikuttaa? Vaikutusvallan jakamisessa on aina vallankäyttäjien kannalta riski. Mutta riski on pieni verrattuna valtaisiin mahdollisuuksiin. Kun koko puoluelaitoksen tehtävä on emansipoida ja valtaistaa ihmisiä, on koko riskikeskustelu varsin erikoinen. Avoimelle puolueelle ei itse asiassa ole vaihtoehtoja, mikäli puolue haluaa jatkaa olemassaoloaan.

Toinen kysymys koskee yhdessäoloa. Ihmiset tulevat vaikuttamaan, mutta mikä saa heidät jäämään? Vaikuttamisen kokemukset, kyllä, mutta myös sosiaalinen yhteisö, hyvä meininki. Paikallistoiminta sopii kunnallispolitiikasta kiinnostuneille, mutta pienillä paikkakunnilla porukka voi jäädä pieneksi, ja isommillakin pienet, toisistaan ja toistensa tekemisistä tietämättömät ryhmät voivat jäädä vaille todellista vaikutusvaltaa tai aidosti vaikuttavia tai eteenpäinvieviä keskusteluita. Tarvitaan siis lisää yhteisiä kokemuksia, verkostoitumista ja asioiden käsittelyä siten, että entistä useampi voisi ottaa niihin osaa. Tulevaisuusfoorumit olivat hyvä alku, jotain vastaavaa temaattisten aiheiden osalta pitäisi järjestää säännöllisemmin.

Puolue, joka lopettaa tai vähentää koulutustoimintaa tekee hitaan itsemurhan. Aikana, jolloin tietoa tulvii joka tuutista ja joka näennäisestä puolueettomuudestaan huolimatta kovin usein heijastaa tiettyjä arvolatauksia tai ennakko-oletuksia (kuten tieto aina), tarvitaan arvolähtöisiä valmiuksia tulkita ja jäsentää todellisuutta. Ihmisille on annettava välineitä toimia politiikassa ja lukea poliittisesti. Tätä kautta myös politiikan -ja sitä kautta maailman- muuttaminen, tai jopa pelastaminen voi tulla mahdolliseksi.

Informaatiotulvassa kriittisen luentakyvyn lisäksi ihmiskontakti on tärkeä. Avoimuus ja aito vaikuttamismahdollisuus antaa syitä liittyä puolueisiin ylipäänsä. Suosittelussa mikään ei voita omaa ystävää. Onkin kysyttävä, kuinka kiinnostavaa lopulta kenenkään mielestä on se mitä puoluetta kannattaa BB-voittaja tai uimahyppääjä? Mielenkiintoisempaa voisi olla miksi oma ystävä on valinnut tietyn puolueen, tai naapuri, tai työtoveri. Puolue, joka onnistuu olemaan jäsentensä ja aktiiviensa kautta läsnä ihmisten jokapäiväisessä elämässä, voittaa. Jotta jäsenet voisivat -ja ennen kaikkea haluaisivat- tätä tehdä, on puolueen oltava aidosti avoin, jakaa tietoa jäsenilleen eikä varjella informaatiota kuin pyhäinjäännöstä.

Demarien kohdalla kohtalonkysymys kiteytyy myös identiteettiin. Viime vuoden vappumerkki on SDP:n uusi logo. Kun pikkutakin rinnassa on punainen neliö, mitä arvolatauksia siihen sisältyy? Onko viesti selkeä? Ruiskukat ovat kunnianhimoisia menestyjiä, maapallot eettisiä kuluttajia ja ympäristön tilasta huolestuneita. Mitä punaneliöt ovat? Tasa-arvoon uskovat varmasti. Mutta millaiseen? Hyvinvointivaltiota kannattavat. Mutta millaista, ja mitä se tarkoittaa globalisaation aikana? Vaikka näihin kysymyksiin löytyisikin vastaus, ja vielä hyvä sellainen, puoluekokouksen aloitevastauskirjan sivulta 633, ei siitä ole välttämättä iloa elleivät siitä edes omat ihmiset tiedä.

Yhteenvetona, identiteettinsä kirkastanut SDP, joka syventää politiikkaansa, kertoo siitä toimivalla tavalla niin jäsenilleen kuin kansalaisille, pyytää aktiivisia ihmisiä mukaan tavalla joka osoittaa puolueen haluavan luottaa ihmisiin ja joka ymmärtää olevansa yhtä kuin nämä ihmiset, voi antaa suunnan, menestyä ja voittaa myös vaaleja. Pikavoittoja ei ole vaikka hallitus pukkaisi uunista ulos millaista kuonaa hyvänsä. Homman täytyy toimia aidon oikeasti, eikä se toimi ylhäältä alas. Hyviä ituja on nyt olemassa, ja niillä on mahdollisuus kantaa hedelmää vaaleihin mennessä. Paljon on kuitenkin ihmisistä itsestään kiinni. Kaksi vuotta on vähän, mutta tarpeeksi.