sunnuntaina, joulukuuta 27, 2009
Samaa sukua - samaa maata
maanantaina, joulukuuta 14, 2009
Syyssatoa
lauantaina, marraskuuta 28, 2009
Miksi pääomatuloja pitäisi verottaa enemmän?
torstaina, marraskuuta 12, 2009
Liettuan tie on meidän tiemme?
sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009
Eriytyvät peruskoulut ja eriarvoisuus
Peruskoulu on viime vuosina kuulunut ihailluimpiin menestystarinoihimme. Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Kautta historiansa peruskoulu on saanut vastata kritiikkiin, joka liittyy erityisesti oletettuun "tasapäistämiseen". Vasta OECD:n Pisa-arvioinnit, jotka nostivat suomalaisen peruskoulun maailman ehdottomaan eliittiin, katkaisivat, ainakin väliaikaisesti, siivet ideologiselta arvostelulta.
Suomalainen peruskoulu toimii monessa suhteessa hyvin, mutta kohtaa samalla uusia haasteita. Uhat nousevat yhteiskunnan yleisestä eriarvoistumiskehityksestä. Koulujen kannalta erityinen uhka on alueellinen eriarvoistuminen sekä periytyvä sosiaalinen syrjäytyminen. Hyvinvointivaltion rakennuskauden ilmiö, alueellisten erojen väheneminen, pysähtyi lamaan, jonka jälkeen erot ovat lisääntyneet nopeasti. Tämä näkyy koulujen oppimistuloksissa.
Epätasa-arvoinen kehitys on nähtävissä erityisesti suurissa kaupungeissa. Tutkimus on osoittanut selkeitä yhteyksiä peruskoulujen oppimistulosten ja kaupungin aluerakenteen välillä. Heikkoja tuloksia saavutettiin alueilla, joita luonnehti työttömyys, korkea sosiaalisen asuntotuotannon määrä, aikuisväestön matala koulutustaso sekä korkea maahanmuuttajien osuus. Vähentynyt sosiaalisen sekoittamisen politiikka ja epätasainen sosioekonominen kehitys ovat kärjistäneet nopeasti kaupunkien sisäisiä alueellisia eroja.
Taantuvilla alueilla ja niillä sijaitsevilla kouluilla on uhka vajota monista eurooppalaisista metropoleista tuttuun alaspäin vievään kehään, joissa alue alkaa slummiutua varakkaampien etsiytyessä muualle. Kantaväestön poismuutto vaikeuttaa myös alueelle jäävien tai ajautuvien maahanmuuttajien integroitumista. Pois muuttaminen tai syntyneiden koulutusmarkkinoiden hyödyntäminen on vaihtoehto vain paremmin toimeentuleville perheille.
Pisa-tulokset osoittavat, että valikoituminen hyödyttää valikoiduiksi tulevia vähemmän kuin mitä se vahingoittaa valikoitumatta jääviä, aiheuttaa koulujen eriytyminen näin paitsi kokonaisyhteiskunnallista haittaa, myös selkeitä ongelmia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja koulutuksellisen tasa-arvon näkökulmasta. Erityisen valitettavaa epätasa-arvoistuminen on, kun sen uhreiksi jäävät lapset.
Paitsi koulutuksellista eriarvoistumista ja epätasaisempia lähtökohtia elämään, alueellinen eriytyminen ja eriarvoistuminen uhkaavat koko hyvinvointivaltion legitimiteettiä ja kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta. Vaikka yhteiskunta samaan aikaan moninaistuu erityisesti etnisesti sekä identiteettien osalta, eri sosioekonomisista ryhmistä tulevat nuoret kohtaavat toisiaan arkipäivässä entistä harvemmin. Tämä vähentää vertaisuuden kokemuksia ja keskinäistä ymmärtämystä.
Kehityssuunta on käännettävissä, mutta se vaatii tasa-arvopoliittista käännettä koko suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Kaavoitus, jossa kiinnitetään uudelleen huomiota sosiaalisen sekoittamisen tavoitteeseen, koulupiirijakojen tarkastelu siten, että oppilaat edustaisivat mahdollisimman laajaa sosioekonomista kirjoa sekä monien hyviä käytäntöjä luoneiden hankkeiden vakinaistaminen osaksi koulujen jokapäiväistä toimintaa olisivat hyvä alku.
Kolumni julkaistu sd. viikkolehdissä 6.11.2009
maanantaina, lokakuuta 12, 2009
Mahdollisuuksien sosiaalipolitiikkaan
Sosialidemokraattien kannalta kysymys sosiaalipolitiikan suunnasta on tärkeä. Sosiaalipolitiikalla tavoitellaan ihmisarvoista elämää kaikille kansalaisille, työllisyyden ylläpitoa sekä ennen kaikkea tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Mahdollisuuksien käsite yhdessä luottamuksen kanssa tuleekin ottaa agendamme kärkeen.
Sosiaalipolitiikkaan vaikuttavia tekijöitä ovat mm. globalisaatio, erojen lisääntyminen sekä palvelujärjestelmän eriytyminen. Ikääntyminen luo reunaehdon vaikka tulevat ikäihmiset ovat monessa suhteessa terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin aiemmat polvet. Lisäksi on huomioitava ihmisten individualistisempi elämänkatsomus.
Sosiaalisen eheyden väheneminen vaikeuttaa kaikkia koskevien ratkaisujen läpivientiä. Erot kasvavat kahteen suuntaan. Tulonjaon yläpäässä irrotaan omaan todellisuuteen eläen pääomatuloilla. Toisessa päässä taas havaitaan periytyvää syrjäytyneisyyttä, köyhyyttä ja huonoa terveyttä. Suurelta osin tämä desiili käytännössä unohtuu vaikka puheissa eläisikin.
Väliin jää suuri keskiryhmä. Heistä riippuu hyvinvointivaltion kannatus, legitimiteetti ja olemassaolo. Tämä on riippuvaista luottamuksesta jota julkisten järjestelmien heikentyminen rapauttaa. Kysytään mistä me maksamme ja miksi. Tämä lisää kannatusta yksityisille ratkaisuille ja veronkevennyksille -miksi maksaa jostain, jonka päälle joutuu kuitenkin järjestämään lisäturvan? Kun nimenomaan palvelut luovat merkittävissä määrin mahdollisuuksia ja elämän eväitä kaikille, on tasa-arvon kannalta ongelmallista mikäli ne jakaantuvat "a- ja b-luokan kansalaisten" palveluihin. Terveydenhuollossa näin on jo käynyt. Silloin palvelut alkavat tuottaa ja uusintaa eriarvoisuutta sen poistamisen sijasta.
Emme voi pakottaa ihmisiä pysymään yhteisissä rakenteissa, vaihtoehtoja pitää olla. Mutta kenenkään ei tule joutua turvautumaan yksityiseen siksi, ettei luota julkisiin palveluihin. Ihmisten on voitava kokea, että yhteinen turva on laadukasta ja saatavilla. Laaturemontista ei selvitä ilman taloudellisia panostuksia. Korkea menotaso ei toki ole mittari, vaan vaikuttavuus, mutta myös lisäresurssointiin tulee olla mahdollisuus.
Myös käsiteremontti on tarpeen. Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatusta järjestelmälle voidaan parantaa, tulee puhua myös myönteisistä elämänmuutoksista. Solidaarisuus heikompia kohtaan on keskeistä, mutta sen lisäksi sosiaalipolitiikalla tulee luoda myönteisten siirtymien mahdollisuuksia. Tasa-arvoisesti kaikille näitä voidaan taata yhteisessä järjestelmässä. Kun samoja palveluita käyttävät kaikki, säilyy kiinnostus laadun takaamiseen. Suhteessa eniten hyötyvät heikoimmat.
Kun sosiaalipolitiikka kehystetään yhteiseksi asiaksi, joka takaa mahdollisuuksia jokaiselle, on sillä mahdollista puhutella myös vapauksistaan tietoisia ja kiinnostuneita kansalaisia. Sosiaalipolitiikan tarkoitukseksi nousee tuolloin ennen muuta vapauden lisääminen.
Kolumni julkaistu sd-viikkolehdissä 9.10.2009
lauantaina, lokakuuta 10, 2009
Eihän puhuta epäkohdista
maanantaina, syyskuuta 28, 2009
Vaalirahoitus ja puoluetuki
Kysymys ehdokasrahoituksesta on vaalien kannalta keskeisempi, mutta miettiä voidaan myös puoluetuen uudistamista. Malli, jossa puolueiden rahoitus tulisi lähinnä puoluetuesta ja jäsenmaksuista kohtaa vastustusta lähinnä siksi, että sen katsottaisiin suosivan jo olemassa olevia poliittisia ryhmiä ja estävän uusien tulijoiden nousun. Huoli on sinällään nykytilanteeseen nähden hieman näennäinen sillä uudet tulijat eivät nauti merkittävästä yksityisestä tai puoluetuesta nykyäänkään. Pointti "kentälle pääsystä" ja sen vaikeudesta on silti oleellinen.
Pienten puolueiden ja demokratian kannalta keskeisten uusien pelaajien elämän helpottamiseksi puoluetukea voitaisiin kehittää. Puoluerekisteriin merkitty puolue voisi saada omaan toimintaansa tietynlaisen perustuen riippumatta siitä onko kyseinen puolue eduskunnassa vaiko ei. Tämän vastineeksi tarvittavien kannattajakorttien määrää voitaisiin ehkä nostaa jotta nähtäisiin kyseisen liikkeen vastaavan niin suurta sosiaalista tilausta että sen julkinen tukeminen olisi perusteltua. Varsinainen puoluetuki voisi määräytyä edelleen kansanedustajamäärän mukaan, mutta esimerkiksi siten, että ensimmäisestä kansanedustajasta saatu tuki olisi suurempi kuin toisesta ja niin edelleen. Tämä tasoittaisi taloudellisia eroja.
Parannusta voidaan hakea myös vähentämällä kustannuksia. Monissa eurooppalaisissa maissa puolueet saavat vaalien alla käyttöönsä maksutonta tv-aikaa esitelläkseen tavoitteitaan. Tässä yhteydessä puolueita voitaisiin kohdella tasa-arvoisesti, yhtä paljon kaikille. Sama voisi koskea julkisten, maksuttomien mainospaikkojen määrää, joita voisi lisätä. Tällainen toiminta ei maksaisi kenellekään juuri mitään, ei myöskään veronmaksajille, mutta se mahdollistaisi paremman tiedonvälityksen, sanoman näkyvyyden myös vähävaraisille tai pienille yhteiskunnallisille liikkeille sekä vähentäisi rahoituksen hankinnan tarvetta ylipäätään.
Loogista olisi, mikäli vaali- ja puoluerahoituksen suitsimista täydennettäisiin vaalijärjestelmäuudistuksella listavaalin suuntaan. Listavaaliin perustuva järjestelmä, jossa on mahdollista äänestää myös henkilöä ja nostaa häntä listan sisällä on käytössä esimerkiksi Ruotsissa. Tällöin ehdokasrahoituksen tarve käytännössä lakkaisi, mahdollisuudet korruptioon yksittäisten ehdokkaiden ja edustajien kohdalla pienenisivät huomattavasti ja politiikan puitteissa keskusteltaisiin ennen muuta asioista, ei henkilöistä.
lauantaina, syyskuuta 12, 2009
Loppukesän lukemisia
Romaani kertoo Tangerin katujen elämän toivottomuudesta, työttömyydestä ja turhuudesta. Tämä saa kunnianhimoisen nuoren miehen, Azelin, pyrkimään keinoja kaihtamatta Espanjaan. Lähdöstä ja Espanjasta haaveilevat myös hänen siskonsa Kenza, jonka sulhanen hukkui mereen ja nuori tyttö katkaraputehtaassa, josta kertova osuus on kirjan koskettavimpia. Azel ja Kenza pääsevät Espanjaan, mutta unelmat eivät kuitenkaan toteudu. Eurooppa ei ole paratiisi ja erityisesti Azelille täynnä nöyryytystä, ulkopuolelle ajautumista ja lopulta kuolemaa. Henkilöiden kohtaloiden kautta avautuu näköala moniin keskeisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ihmissalakuljetuksesta ja ihmisarvon vähäisyydestä aina islamismin kannatuksen kasvuun.
Booker-palkinnon vuonna 2008 voittanut Aravind Adigan White Tiger (joka julkaistaan lähiaikoina myös suomeksi) kuvaa slummeista rikkauksiin nousseen miehen, intialaisen liikemiehen Balram Halwain tarinan kirjeiden muodossa. Kirjeet on osoitettu Kiinan pääministerille, joka saapuu valtiovierailulle Intian it-pääkaupunkiin Bangaloreen.
Kirjan alkuosa on satiiria parhaimmillaan ja kuvaa Intian köyhien traagista elämää "Pimeydessä" hauskoin ja rikkain kielikuvin. Kirjan edetessä hauskuus muuttuu kuitenkin karummaksi kuvaukseksi siitä miten köyhyys ja jatkuvat nöyryytykset muuttavat köyhiä ihmisiä häikäilemättömiksi roistoiksi, Halwain muiden mukana. He eivät niinkään kaipaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta yleensä, vaan etuoikeutettua asemaa myös itselleen. Kun menestystä lopulta tulee, nähdään yhteiskunnan köyhien ongelma nähdäänkin köyhissä ihmisissä itsessään, "häkkiin suljetuissa kanoissa".
Erinomaiset naurut tragikoomisessa paketissa tarjoaa myös John O'Farrellin teos intohimoisen Labour-puolueen kannattajan elämästä poliittisena aktivistina Thatchetin Britanniassa. Things can only get better - eighteen miserable years in the life of a Labour supporter -teos on eräänlainen dokumenttiromaani nuoresta miehestä joka havaitsi Britannian Labour-puolueen olevan henkisen kotinsa juuri silloin kuin puolue ajautui oppositioon 18 vuodeksi vuosina 1979-1997.
O'Farrell kuvaa ratkiriemukkaasti Labour-puolueen ja laajemman englantilaisen vasemmiston haasteita jotka eivät välttämättä erityisen paljon poikkea tämän päivän suomalaisen vasemmiston haasteista. Jännite arvopuolueen ja työväenpuolueen välillä on arkipäivää rakennustyömaalla jossa ihaillut aidot työväenluokan edustajat ihailevat ja kannattavat avoimesti konservatiivien Thatcheria. "I was the one with the posh voice pathetically arguing liberal social policies while all the working-class people were arguing for the abolition of trade unions and unemployment benefit.... It was the strength which appealed to the builders I worked with. They didn't say they voted Conservative, they said they voted for Maggie."
Oman ideologisen kasvutarinan ja puolueen toistuvien, äärimmäisen hauskalla tavalla kuvattujen epäonnistumisten joukossa O'Farrell kuvaa myös englantilaista yhteiskuntaa ja sen luokkaeroja jotka ovat sosioekonomisisten erojen lisäksi yhtä lailla ja korostuneemminkin kulttuurisia. Kirjan parhaimmistoon kuuluvat myös ajoittain tekstissä kulkevat pohdinnat siitä miksi O'Farrellista tuli Labour-puolueen kannattaja, sosialidemokraatti, ja mikä on modernin sosialidemokraattisen liikkeen tehtävä. Kirja päättyy Labourin valtaisaan vaalivoittoon 1997, jolloin pääministeriksi nousi Tony Blair.
Vasemmiston nykytilasta Euroopassa kirjoittaa filosofisempaan sävyyn myös ranskalainen filosofi ja sikäläisen vasemmiston intellektuaalinen tähti Bernard-Henri Levy, joka ehti muutama kuukausi sitten todeta Ranskan sosialistisen puolueen olevan nykymuodossaan "kuollut". Levy kritisoi teoksessaan Left in dark times - a stand against the new barbarism vasemmistoa liberalismin ja Israelin liiallisesta arvostelusta sekä liiallisesta ymmärtäväisyydestä islamismin "vihreää fasismia" kohtaan.
Levyn teos on selkeästi kirjoitettu kommentiksi ranskalaiseen keskusteluun, sen verran vahvasti hän linkittää vasemmiston ongelmat nimenomaan sellaisen vasemmiston symboliikkaan ja puhetapoihin jollaista esimerkiksi Suomessa ei ole vuosiin ollut enää olemassa. Hänen mukaansa vanhat neljä "refleksiä" tulisi elvyttää, nämä ovat antisemitismin hylkääminen, antitotalitarianismi vuoden 1968 hengessä, antifasismi sekä antikolonialismi. Samalla on hylättävä ajatus jonkinlaisesta "lopullisesta päämäärästä" ja vallankumouksen toivottavuudesta -teologisen politiikan aika on ohi.
Levyn mukaan ideologisen uudistumisen keskeisin sisältö on vapauden ja tasa-arvon yhdistämisessä. Samalla vasemmiston on Euroopassa selkeästi sitouduttava sekularistisen yhteiskunnan periaatteisiin. Tässä yhteydessä Levy keskustelee mielenkiintoisesti suvaitsevaisuuden käsitteestä ja vaatii, uskonnollisen tasa-arvon nimissä, kaikkien uskontojen pitämistä selkeästi erossa valtiollisesta päätöksenteosta. Ihmisoikeuksia ei voida loukata minkään uskonnon nimissä.
Pitkästä aikaa parhaimpiin ja ennen kaikkea selkeimpiin ajankohtaisiin taloutta ja talouspolitiikkaa käsitteleviin teoksiin kuuluu puolestaan Clintonin hallituksen työministeri Robert Reichin teos Supercapitalism - The Battle For Democracy in the Age of Big Business. Reichin keskeinen väite on, että kapitalismi on muuttunut demokraattisesta kapitalismista nk. superkapitalismiksi ja vaikka tämä on tarkoittanut monessa suhteessa taloudellisia voittoja ja valinnanvapauden lisääntymistä niin kuluttajien kuin investoijien näkökulmasta, se on samalla tarkoittanut demokratian merkittävää kaventumista. Yksittäiset ihmiset voittavat kuluttajina, mutta häviävät kansalaisina, ja samalla valta siirtyy demokraattisilta elimiltä yksittäisille pääoman omistajille.
Superkapitalismiin siirtyminen on Reichin mukaan osin poliittisten päätösten tulosta, mutta hänen mukaansa muutos alkoi jo selkeästi ennen Reaganin-Thatcherin aikaa jota usein pidetään uusliberalismin voittokulun alkuna. Demokraattisen kapitalismin "kulta-ajasta", jota luonnehtivat kasvun valtiovetoisuus, neuvottelu ja sopiminen, vakaus, tuottojen jako ja suurtuotannon edut siirryttiin erityisesti teknologian kehittyessä ja deregulaation edetessä jo 70-luvulle tultaessa kohti superkapitalismia. Superkapitalismin ajan yritystoiminnalle ominaista ovat kiristynyt kilpailu, matalammat hinnat ja koon merkityksen väheneminen markkinoillepääsyssä.
Mielenkiintoinen on Reichin huomio siitä, ettei suuri yrityskoko enää tarkoita kuluttajahinnan asettumista korkealle vaan kiristysruuvia nimenomaan suhteessa omiin alihankkijoihin. Superkapitalismia pitää vauhdissa kuluttaja, joka lyhyellä tähtäimellä hyötyy halvemmista hinnoista -ja investoija jolle oleellista on vain yrityksen tuotto. Samalla yleisempää etua tavoittelevat kollektiiviset toimijat kuten ammattiyhdistysliike jäävät hankalaan tilanteeseen -niiden omat jäsenet toimivat kuluttajaroolissaan usein vastoin ay-liikkeen tavoitteita.
Edelliseen liittyen Reich tekee kirjassa erinomaisen analyysin yritysten yhteiskuntavastuusta jota hän pitää merkittävissä määrin tyhjänä puheena. Yritykset eivät toimi sosiaalisesti vastuullisella tavalla, se ei ole niiden tehtävä eikä niiltä tule sitä edellyttää. Yhteiskuntavastuun vaatiminen on poliitikkojen harjoittamaa vastuun pakoilua. Politiikan tehtävänä on määrittää säännöt joiden puitteissa yritykset toimivat.
Oleellista on myös havaita, ettei superkapitalismissa ole kysymys "oikeasta" tai "väärästä". Eri rooleissaan ihmiset sekä hyötyvät että kokevat haittaa kapitalismin muutoksesta -ja joka omalta osaltaan vaikeuttaa muutosta jonka monet kuitenkin kokevat tarpeelliseksi. Osasyy on myös se, että markkinoiden kyky vastata yksilöllisiin tarpeisiin on erittäin hyvä, mutta ne instituutiot, jotka ovat perinteisesti kanavoineet ihmisten näkökulmia kansalaisina ovat heikentyneet. Superkapitalismi on myös työntynyt politiikkaan puolue- ja vaalirahoituksen muodossa. Tämä vaikuttaa korostuneesti politiikan asialistaan jossa päähuomion saavat lähinnä yritysten keskinäisiin kiistoihin liittyvät kysymykset -eivät niinkään kansalaisten murheiden aiheet.
Kirjan päätösluvussa Reich vaatii ennen muuta demokratian vahvistamista. Keskeinen kysymys on ymmärtää etteivät yritykset ole ihmisiä vaan juridisia olentoja. Yritysten inhimillistäminen politiikassa ja julkisessa keskustelussa on merkittävä ongelma, jonka vuoksi politiikassa aletaan puhua "yritysten oikeuksista". Yrityksille ei kuulu muita vastuita kuin lain noudattaminen, eikä niille myöskään kuulu erityisiä oikeuksia. Osana yhteiskunnallista uudistusohjelmaa valtion roolia taloudessa tulee vahvistaa, perustutkimukseen panostaa ja ennen muuta investoida ihmisiin. Demokratian tehtävä on saavuttaa niitä asioita yhteiskuntana joita emme voi saavuttaa yksilöinä markkinoilla. Siksi demokratiaa on suojeltava ja vahvistettava.
perjantaina, syyskuuta 11, 2009
Vielä veroista
sunnuntaina, elokuuta 30, 2009
Välttävä kuusi miinus
Ruoan hinta on viime aikoina noussut Suomessa huomattavasti verrokkimaita nopeammin. Tätä voidaan selittää tulevan alv-alennuksen etukäteisellä siirtymisellä kauppojen katteisiin. Alv-ale on jo maksettu. Keskusta perustelee pakkomiellettään köyhyyden vähentämisellä, mutta alv-alesta nauttivat kaikki, myös he, jotka eivät vähävaraisuudesta kärsi. Samalla, mitä kalliimpia elintarvikkeita ostat, sitä suuremman verohelpotuksen saat. Jos Keskusta olisi aidosti huolissaan vähävaraisista eikä kauppiaiden taseista olisivat nyt hiekkaan valuvat 500 miljoonaa lievittäneet köyhyyttä paljon alv-alea tehokkaammin köyhimmille suoraan suunnattuina.
Välillisten verojen yleistä korottamista ymmärretään laajalti niissä piireissä joissa toivotaan kulutuksen kireämpää verotusta ympäristön säästämiseksi. Suhdanteet huomioon ottaen ajankohta ei välttämättä kuitenkaan ole paras mahdollinen tämäntapaiseen korotukseen. Aiheesta kirjoitettiin työllisyysnäkökulmasta hiljattain mielenkiintoisesti mm.Talouselämässä. Samalla on huomioitava, että alv-korotus on muodoltaan regressiivinen, eli kohdistuu korostuneesti pienempituloisiin. Kun samalla omaisuuksien tai pääomatulojen verotus ei kiristy, ollaan Suomessa jälleen monta askelta lähempänä de facto tasaveroa, linja joka toistuu budjetista toiseen.
Taannoin valtionvarainministeri Katainen kehui budjettiensa elvyttävyyttä ja tyrmäsi opposition vaatimukset populistisiksi. Useat ekonomistit arvostelevat elvytyspolitiikkaa nyttemmin kuitenkin liian vaatimattomaksi ja liian nopeasti lopetetuksi. Aktia-pankin Timo Tyrväinen toteaa YLEn haastattelussa seuraavaa: "Valitettavasti hallituksen suurin virhe tapahtui jo liki vuosi sitten. Elvytykseen lähdettiin liian hitaasti ja liian pienin panoksin." Kuulostaa kovasti samalta kuin opposition esittämä kritiikki viime vuonna. Jossain vaiheessahan laman ei pitänyt koskea Suomea lainkaan, myöskään tämä näkemys ei juuri tukea reaalimaailmasta saa. Kaiken huipuksi Suomi ei velkaannu lisätäkseen jo nousuun lähteneen Saksan tapaan investointeja vaan laskeakseen veroja. Tämäntapaisen elvytyksen teho on huonommaksi havaittu.
Esityksessä on toki hyviäkin elementtejä. Kiinteistöveron ylärajan nosto on tervetullut. Samaten pienenä detaljina etsivän nuorisotyön varojen nosto, joskin moni muistaa Kokoomuksen leimanneen vaaleissa koko aktiivisen työvoimapolitiikan "temppuiluksi". Viisastua kuitenkin aina saa. Myös perusvähennyksen nosto on hyvä asia. Kokonaisuutena työllisyydestä ja epätasa-arvosta huolestuneet jäivät jälleen pettyneiden joukkoon.
sunnuntaina, elokuuta 16, 2009
Vaalirahaencore
Vasemmiston osalta merkittävä tukija on ammattiyhdistysliike. Tässä ei liene mitään uutta tai yllättävää. Eräät kommentaattorit ovat olleet sitä mieltä, etteivät liitot saisi ohjata taloudellista tukeaan korostuneesti vasemmistopuolueille koska jäsenistö kannattaa myös muita puolueita. Tämä on useimpien vaalien kohdalla varmasti totta.
Liitoissa järjestetään kuitenkin myös omia vaaleja, joissa valitaan liiton johdosta vastaavat henkilöt. Otetaan esimerkiksi Metalli, jonka viime vaaleissa vuonna 2008 sosialidemokraatit saivat yli 60% kannatuksen. Myös Keskusta osallistui vaaleihin omalla listallaan, saaden 0,7% kannatuksen. Äänestysprosentti oli 48,9, eli selkeästi parempi kuin vaikkapa eurovaaleissa. Kysymys kuuluukin, kannattavatko he, jotka vaativat jäsendemokratian ohittamista tällaisissa kysymyksissä, myös vaikkapa eduskuntavaalien korvaamista mielipidekyselyillä?
Kuten todettua, verovähennysoikeus jäsenmaksujen suhteen koskee vastaavalla tavalla työnantajajärjestöjä joilta tukea valuu suurissa määrin oikeistopuolueille. Mitä taas tulee yritysrahoitukseen, niin jotkut ovat kyselleet mitä eroa on vaikkapa Sammon tuessa verrattuna Tradeka-yhtymään? Tradeka-yhtymä on luonteeltaan osuuskunta, jossa siinäkin on vaalit. Joissa vaaleissa sosialidemokraatit saivat viimeksi 55,9% kannatuksen. Sammossa valtiolla on tuntuva omistus ja valtion omistamme me kaikki joiden puoluesympatiat tai niiden puute on mitattu valtiollisissa vaaleissa. Ja kyllä niissä taidettiin äänestää muitakin kuin Kokoomusta.
Puolueiden rahoittajien laatu kertoo myös siitä millaiset organisaatiot ja ihmiset, ihmisistähän organisaatiot koostuvat, keitäkin tukevat. Ammattijärjestöt, joihin kuuluu työikäisten suomalaisten enemmistö ja jotka lienevät työelämäkysymysten parhaita asiantuntijoita, ovat tukeneet korostuneesti sosialidemokraatteja. Yksittäiset varakkaat henkilöt sekä työnantajaleiri puolestaan ylikorostuneesti oikeistoa. Kaikki nämä tahot ovat varmasti tukeneet liikkeitä, joiden katsovat ajavan parhaiten itselleen tärkeitä kysymyksiä.
Kysymys rahoituksen moraalisuudesta koskee myös sitä miksi tukea annetaan. On huomattavan eri asia mikäli tuella ostetaan poliittisia toimijoita ottamaan perusarvojensa vastaisia kantoja kuin että halutaan tukea sellaisten kantojen voitolle pääsemistä jotka ovat jo olemassa. Toimittajat tekevät virheen mikäli he kuvittelevat puolueiden tai poliitikkojen olevan mieltä x vain siksi, että heitä on rahoitettu joltain taholta. He saattaisivat olla mieltä x aivan siitä riippumatta saavatko he rahoitusta vastaavalla tavalla ajattelevilta vai ei. Esimerkkinä SDP ajoi työntekijöiden oikeuksien parantamista jo silloin kuin nykymuotoisen ay-liikkeen syntymiseen oli vielä vuosikymmeniä.
Puoluerahoituksen alla kulkee kuitenkin vaalitulosten kannalta huomattavasti merkittävämpi kysymys ja se on kysymys ehdokasrahoituksesta. Samaan aikaan kun puoluerahoitus on ollut otsikoissa, ovat myös europarlamenttiin valitut ja varalle jääneet julkaisseet kampanjoidensa hintoja. Erot eri ehdokkaiden välillä ovat valtavia. Keskustan ja Kokoomuksen ehdokkaille yli 100 000 euron kampanjat ovat olleet arkipäivää. Kaikille ketkä seuraavat vaaliaikojen lehti-ilmoittelua tämä on ilmiselvää, kannet hohtavat sinisenä. Eduskuntavaaleissa läpimenneiden osalta luvut antavat suuntaa, ilmoitusten perusteella keskimääräinen kokoomuslainen käytti 49 000 euroa, keskustalainen 48 000, sosialidemokraatti 31 000.
Hyvä kysymys kuuluu, voiko rahoituksellista epätasa-arvoisuutta ja kilpavarustelua lopultakaan tehokkaasti hillitä ilman muutoksia vaalijärjestelmään? Olisiko sittenkin aika keskustella lähes kaikissa länsieurooppalaisissa valtioissa käytössä olevasta listavaalista? Tämä käytännössä lopettaisi ehdokasrahoituksen tarpeen -ja sitä kautta söisi tehokkaasti mahdollisen korruption eväät.
tiistaina, elokuuta 04, 2009
Punaviherpohdiskelua
Kalliomäen ajattelussa heijastuu hänen käsityksensä poliittisen asetelman muutoksesta. Kalliomäki johti SDP:n vaalianalyysityöryhmää pieleen menneiden eduskuntavaalien jälkeen. Ryhmässä puhuttiin paljon aitojen poliittisten vaihtoehtojen puutteesta sekä demarien vaikeuksista erottua porvaripuolueista. Tästä raosta ponnistavat mm. perussuomalaiset. Kalliomäen mukaan molemmat suuret oikeistopuolueet ovat sanoutuneet irti niistä perusperiaatteista joita sosialidemokraatit ovat pitäneet tärkeänä, mm. sopimusyhteiskunnasta. Yhteistyö kävi niin kauan kuin näistä periaatteista päästiin yksimielisyyteen. Kalliomäen mukaan näin ei enää ole.
Politiikka on blokkiutumassa useassa maassa, lähimpänä Ruotsissa, jossa tulevissa parlamenttivaaleissa toisistaan mittaa ottavat punavihreä oppositio sekä vallassa oleva porvariallianssi. Sama tilanne, mutta toisin päin on olemassa myös Norjassa jossa sosialidemokraatit hallitsevat vasemmiston ja sikäläisen Keskustan tuella. Blokkipolitiikasta on kyse myös selkeän kaksipuoluejärjestelmän maissa kuten Espanjassa ja ainakin toistaiseksi kahden pääpuolueen Isossa-Britanniassa.
Selkeissä koalitioissa on avoimuutta lisäävä vaikutus. Nykyisessä tilanteessa Suomessa ei milloinkaan voida olla varmoja millaista politiikkaa vaalien jälkeen noudatetaan koska ainoa todella merkityksellinen ohjelma, hallitusohjelma, luodaan vasta vaalien jälkeen. Kukaan ei Suomessa pääse äänestämään hallitusohjelman puolesta. Päinvastoin, sisällölliset vaalit käydään usein varsin yksilölähtöisten ehdokkaiden tavoitteilla sekä puolueiden vaaliohjelmilla joista mikään ei tule sellaisenaan lopulta voimaan. Toisin on mm. edellä mainituissa pohjoismaissa, joissa kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös vaalien jälkeen toteutettavaan politiikkaan hallitusohjelman muodossa. Punavihreän allianssin vaaliohjelma on valmis hallitusohjelma.
Ongelmiakin toki on. Blokit ovat pahimmillaan urauttavia. Puolueet voivat muuttua, kuten ovat muuttuneetkin jolloin blokit eivät välttämättä vastaa todellisuutta entiseen tapaan. Samaten puolueiden linjaukset saattavat olla yhteneväiset monissa asioissa mutta erota merkittävästi joissain merkittävissä kysymyksissä. Norjassa sosialidemokraatit ovat EU-myönteisiä kuten myös oikeiston Kokoomusta vastaava Höyre, mutta puolueet eivät mahdu samaan hallitukseen. Siksi Norjan EU-jäsenyyshakemusta lienee turha odottaa demarien hallituskumppanien ollessa selkeän EU-vastaisia. Lisäksi voidaan kysyä olisiko jatkuva sotatila, jollaista selkeiden blokkien järjestelmässä politiikka usein on, paras mahdollinen tila sellaiselle puolueelle joka selkeästi asettaa tavoitteekseen sopimisen ja konsensuksen?
Onnistuisiko blokkiuttaminen Suomessa, ja kannattaisiko se? SDP:lle kyseisenkaltainen selkeä linjaus merkitsisi parhaimmillaan merkittävää profiilinkorotusta sekä hallitusvaltaan tottuneen puolueen lopullista henkistä vapautumista taktisista pohdinnoista politiikan visiointiin. Pahimmillaan se taas voisi tarkoittaa puolueen ajautumista pitkäaikaiseen paitsioon ja sitä kautta yhteiskunnalliseen marginaaliin, mahdollisuus jonka Kalliomäki myös toteaa. Sosialidemokratian keskeisten tavoitteiden merkittävä toteutuminen Suomessa on kuitenkin perinteisesti liittynyt ennen muuta yhteistyökykyyn, Britanniassa Labour vietti oppositiossa kaikkiaan 18 vuotta vuosina 1979-1997 ennenkuin nousi valtaan.
Lopulta merkityksellisintä on politiikan sisältö. Punavihreän blokin mahdollisuus liittyy selkeästi nykyistä tasa-arvohakuisemman politiikan toteuttamiseen. Tällaiselle löytyy vankka kannatus merkittävässä osassa suomalaisia. Tarja Halosen kaksi kertaa tapahtunut valinta oikeistolaista ehdokasta vastaan osoittaa Suomessa olevan keskustavasemmistolaisen enemmistön mikäli valinnan merkitys kyetään osoittamaan. On vaikea nähdä miten tämä tapahtuisi muutoin kuin selkeillä vaihtoehdoilla. Kalliomäen vaatiman ilmoituksen toteuttaminen asettaisi SDP:n selkeästi tämän muutosvaatimuksen kärkeen.
Kalliomäki ei mainitse avauksessaan odottaako hän sitoutumista porvaripuolueiden vastaiseen rintamaan myös muilta puolueilta. Edellä mainitun demokraattisen ulottuvuuden toteutumisen kannalta tämä olisi kuitenkin keskeistä. On valitettavan vaikea nähdä esimerkiksi liberaalien vihreiden sitoutuvan vasemmiston projektiin -ellei sitten blokkiutumisen paine pakottaisi valitsemaan puolia. Sama kysymys liittyy perussuomalaisiin. Hyväksyttäisiinkö PS hallituskumppaniksi? Vai söisikö selkeä vaihtoehto perussuomalaisten eväät ja työntäisi puolueen takaisin marginaaliin? Joka tapauksessa ilman uskottavaa ja laajaa koalitiota saattaisi toivottu johtajuus ja voittajan vankkurit-ilmiö jäädä vaaleissa syntymättä.
Keskustelua Kalliomäen avauksesta mm.
lauantaina, heinäkuuta 25, 2009
Nainen saa lapsen!
Manner toimi vaaleissa kuten lähes kuka tahansa nuori nainen joutuu edelleen toimimaan pyrkiessään johonkin tehtävään raskaana ollessaan. Mikäli asia on mahdollista salata, se salataan. Helsingin Sanomien haastattelussa Manner ihmettelee miksi raskaudesta olisi pitänyt kertoa. Hän kuitenkin takuuvarmasti tietää syyn kertomattomuuteen varsin hyvin. Hän olisi tuskin tullut valituksi mikäli asia olisi ollut tiedossa. Tätä voi joku halutessaan pitää äänestäjien huijaamisena, mutta paljon enemmän kyseinen asia kertoo edelleen yleisestä konservatiivisesta perhekäsityksestä sekä naisten ja miesten epäsuhtaisesta kohtelusta.
Poliittisessa toiminnassa nuoret naiset joilla on lapsia, kohtaavat kysymyksen siitä miten he aikovat yhdistää perheen ja vaativan luottamustoimen. Tähän törmäsivät varmasti niin Pilvi Torsti, Johanna Sumuvuori, Petra Paasilinna kuin monet muut. Kuinka moni kysyi samaa asiaa eurovaalien yhteydessä vaikkapa Ukko Metsolalta, jolla on kaksi pientä poikaa, tai Alexander Stubbilta jonka poika oli kaksikuukautinen hänen aloittaessaan europarlamentaarikkona -ja siis syntyi keskelle kampanjaruuhkaa? Tai kuten Tapio Laakso osuvasti kysyy, milloin syysvauvan perheeseensä saava valtionvarainministeri Katainen ilmoittaa erostaan. Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipideosastolla juristi ja äiti Riikka Uusitalo vaatii Mannerilta juuri tätä.
Myös poliitikoilla on oikeus yksityiselämään ja vapaiden pitoon -aivan kuten muillakin ihmisillä. Samaten Mannerin tapauksessa lapsella on myös paikalla oleva isä, jota ei kuitenkaan jostain syystä näytetä pitävän kykenevänä hoitamaan parin yhteistä lasta vaimon mitä ilmeisimmin keskittyessä vapaidensa jälkeen parlamenttityöhön. Miksei?