sunnuntai, joulukuuta 27, 2009

Samaa sukua - samaa maata

Pääministeri Vanhasen ilmoitus siirtymisestä sivuun Keskustan puheenjohtajan paikalta ei lopulta yllättänyt liiaksi, suurimmaksi yllätykseksi nousi lähinnä tekosyyn heikkous. Kuten useat pääkirjoituksetkin arvioivat, jalkaleikkauksesta toipuminen on esiin nostettuna syynä melko erikoinen mieheltä joka vielä jokin aika sitten ilmoitti jatkavansa pääministerinä aina vuoteen 2015 asti.

Toistuvien vaalitappioiden, muistinmenetysten ja muiden skandaalien rasittaman Vanhasen poliittinen pääoma on syöty jo pitkän aikaa sitten eikä sinällään hyvistä linjapuheenvuoroista ollut sitä kasvattamaan. Pietarsaaren puoluevaltuustossa pidettyä puhetta kehuttiin ja se oli luontevaa jatkoa aiemmin esitellyille linjauksille, mutta uskottavuutta puheenvuoroille toisi se, että Vanhasen itsensä johtama hallitus toteuttaisi niitä.

Vaikkei välittäisikään tämän päivän sanojen ja tekojen ristiriidasta, putoaa Vanhasen puheilta pohja viimeistään kun hän samaan aikaan liputtaa vähintään puoliavoimesti porvariyhteistyön jatkamisen puolesta. 90-luvun eurooppalaisesta sosialidemokratiasta plagioitu "kolmas tie" vaikuttaakin näin olevan vain vaalivalmisteluihin liittyvä temppu jolla SDP pyritään syrjäyttämään talouspoliittisesta keskustelusta. Näillä eväillä ja kuluneella naamalla Keskusta tuskin kuitenkaan pärjäisi. Hallituspuolueen, erityisesti pääministeripuolueen on vaikea esiintyä opposition edustajana.

Keskustan perintöprinsessa on jo vuosia ollut ympäristöministeri Paula Lehtomäki. Lehtomäki on ilmoittanut tulevissa vaaleissa siirtyvänsä ehdokkaaksi Uudellemaalle. Kansanedustajapaikka on toki varma, mutta saattaa olla että äänivyöry jää haaveeksi. Ympäristöarvojen merkitys korostuu Uudenmaan kaltaisessa vaalipiirissä jossa väestö on nuorehkoa ja koulutettua. Lehtomäkeä on jo pitkään arvosteltu voimakkaasti heikkoudesta ympäristökysymyksissä. Tämän päivän Helsingin Sanomien haastattelussa hän asettaa jälleen ympäristön sekä työn ja toimeentulon toisiaan vastaan. Tämän ajattelutavan soisi jo olevan historiaa.

Ympäristöasiat eivät ole Keskustan leipälaji eivätkä puolueen liepeillä pyörivien rahoittajatahojen mielenkiinnon kohteena. Siksipä nousevan keskustajohtajan huomasivat jo hyvissä ajoin myös vaalirahoittajat. Joukossa on mm. veroparatiisiyhteyksistään tunnettu Helsingin Mekaanikontalo. Lehtomäki oli niiden poliitikkojen joukossa jotka kielsivät tienneensä aiheesta mitään. Pikapuoliin hän kuitenkin joutui ilmoittamaan peräti 40 000 euron tuet. Summa on suurimpia pimitettyjä rahasummia -ja sen on vastaanottanut henkilö joka on ollut itse laatimassa vaalirahoituslakia.

On kovin valitettavaa, että monessa suhteessa Keskustan tulevaisuuden toivo muistuttaa erehdyttävästi edeltäjiään. Kaksi edellistä keskustajohtajaa ovat sotkeutuneet epätotuuksiinsa ja menettäneet nauttimansa luottamuksen -toinen eduskunnassa, toinen nyt julkisen mielipiteen paineessa. Lehtomäestä, jos valituksi tulee, uhkaa tulla uusi lenkki samaan ketjuun.

maanantaina, joulukuuta 14, 2009

Syyssatoa

Syksyn(kin) on täyttänyt uusi työ ja lapsenhoito, mutta kirjoille jää sentään joitain harvoja iltoja. Yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneille ja näiden asioiden advokoinnista innostuneille voi Amazonin aarreaitasta suositella Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin kirjaa The Spirit Level - Why More Equal Societies Almost Always Do Better, josta on versonut mm. kampanjaorganisaatio Equality Trust.

Wilkinson ja Pickett vyöryttävät teoksessaan valtaisan määrän esimerkkejä siitä miten epätasa-arvo näkyy yhteiskunnallisena pahoinvointina niin mielen ja ruumiin terveydessä, koulutuksessa kuin sosiaalisen nousun vaikeutumisena. He osoittavat myös miten tasa-arvo hyödyttää jopa varakkaita ihmisiä. Erityisen mielenkiintoinen on kirjan väkivaltaa koskeva osuus. Wilkinson ja Pickett esittelevät tutkimuksia joiden mukaan väkivallan yleisyyttä perustelee nimenomaan toivottomuuden kokemus sekä siihen liittyvän häpeän välttäminen. Ainoa tapa hankkia kunnioitusta ja asemaa tilanteessa jossa yhteiskunta ei tarjoa muita etenemisen mahdollisuutta on rikollisuus.

Kaksi keskeistä huomiota nousee esiin. Ensinnäkin oleellista ei niinkään ole se miten tasa-arvoon päästään, vaan ennen muuta lopputulema. Ruotsi ja Japani ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia yhteiskuntia. Toista luonnehtii pitkälle edennyt sukupuolten välinen tasa-arvo mm. työelämässä, toista taas ei. Myös maiden verojärjestelmät ovat hyvin erilaisia. Yhteistä on kuitenkin hyvin tasa-arvoinen lopputulema - sekä hyvä menestys vertailuissa. Toinen keskeinen havainto koskee luottamusta ja vertaisuutta. Epätasa-arvo koskee muutakin kuin materiaalista eriarvoisuutta. Syvät kuilut ihmisten välillä heikentävät keskinäistä luottamusta joka puolestaan ruokkii turvattomuutta ja lisää sopimuskustannuksia.

Artemi Troitskin viimeisin suomennettu teos Venäjän viimeinen diversantti kattaa tämän venäläisen toimittajan ja kulttuuripersoonan verkkokirjoituksia edesmenneeltä Diversant Daily -sivustolta vuosilta 2000-2005. Blogikirjoituksista koostuva kokoelma on paikoin hauska, aina provokatiivinen, mutta ennen kaikkea synkän kriittinen Venäjän nykyhallintoa ja yhteiskuntaa kohtaan. Erityisen katkeriksi tekstit muuttuvat kuvattaessa Nord-Ostin teatteri-iskua tai kirjoittajan kritisoidessa venäläistä mentaliteettia joka saa kansalaiset palvomaan voimakkaina valtiomiehinä pahantekijöitä ja rikollisia.

Mielenkiintoisimpia kirjoituksia kokoelmassa on artikkeli liittyen oligarkki, liikemies Mihail Hodorkovskin pidättämiseen. Troitskin mukaan case Hodorkovskissa oli ennen kaikkea kysymys valtion kaikkivoipaisuuden osoittamisesta. Hodorkovski oli toki rikollinen, mutta miksi juuri hänet valittiin rivistä liittyi valtapolitiikkaan ja oligarkeille sekä kansalaisille annettuun viestiin kovuudesta ja vastarinnan mahdottomuudesta. Troitskin mukaan: "Se, että kyse on pelkästä stalinismista ei vaivaa juuri ketään, rutiköyhät eläkeläiset nauttivat jok'ikisestä vanhojen aikojen tuulahduksesta kun taas neukkuelämää elämätön nuoriso ei erota gulagia pr:stä".

Slovenialainen filosofi ja jonkin-sortin-kommunisti Slavoj Zizek vieraili Suomessa viime kuussa keräten Helsingin yliopiston suurimman luentosalin äärimmilleen uteliaita kuulijoita, allekirjoittaneen muiden muassa. Tilaisuudesta tarttui mukaan Kimmo Jylhämön ja Hanna Kuuselan toimittama Politiikkaa, idiootti! Vastakkainasetteluja Zizekin kanssa, joka sisältää otteita Zizekin teksteistä sekä kirjan toimittajien tekemän haastattelun.

Zizek kirjoittaa tarttuvasti post-politiikan ajasta ja politiikan tekemisen tavasta, joka on ajanut vasemmiston ongelmiin kaikkialla Euroopassa. Post-politiikka puhuu vastakkainasettelujen ajan loppumisesta sekä ideologioiden ja arvojen merkityksettömyydestä "asiantuntijuuden" rinnalla. Tällä se pyrkii hänen mukaansa naamioimaan omat ideologiset valtapyrkimyksensä. Zizekin teoksen artikkeleissa esittämät pohdinnat erityisesti autoritäärisestä kiinalaisesta kapitalismista kilpailukykyisenä vaihtoehtona länsimaiselle kapitalismille ovat mielenkiintoisia, samaten analyysi Ranskan maahanmuuttajalähiöiden mellakoista, joiden erityinen tuntomerkki oli se, ettei mitään tunnuksia tai vaatimuksia edes ollut. Hyvä kysymys kuuluu mitä tämä kertoo näiden nuorten suhtautumisesta yhteiskuntaan?

Vastaavankaltaisesta politiikan kriisistä ja syvästä luottamuspulasta on kyse myös eliittien ja kansalaisten vieraantumisessa toisistaan. Zizek pitää Ranskan ja Hollannin ei-ääntä taannoisissa Euroopan perustuslaista käydyissä kansanäänestyksissä merkittävänä ilmiönä, koska se osoitti politiikan ja vaihtoehtojen olevan edelleen olemassa. Hänen mukaansa populismi on nousemassa luokkataistelun korvaavaksi mobilisaatiota tuottavaksi voimaksi. Populismi politisoi asioita -ja siten laventaa demokratiaa, muttei kuitenkaan tarjoa mitään aitoa vaihtoehtoa -tämä olisikin vasemmiston tehtävä. Kriittisyys ilman todellista yhteiskunnallista analyysia tai toivoa ei johda minkäänlaiseen muutokseen. Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieleen myös eräs aiempi analyysi, joka sitoo tämän keskustelun Suomen olosuhteisiin.

Vasemmiston tulevaisuuden suuntaviivojen osalta Zizek peräänkuuluttaa tarvetta uskaltaa jälleen tehdä laajoja, kollektiivisia päätöksiä. Politiikka on hänen mukaansa ei mahdollisuuksien vaan mahdottoman taidetta, tarvetta kuvitella uusia todellisuuksia ja sitä kautta luoda niitä. Teksteissään Zizek etsii kommunismin uutta lähtökohtaa yhteisomaisuuden, commonsien kautta. Tätä uutta, tällä hetkellä yksityistettävää omaisuutta ovat intellektuaalinen omaisuus, tieto, kieli sekä kommunikaation välineet, luonto sekä ihmiskunnan biogeneettinen perintö. Erityinen jännite syntyy ilmiöön jota Zizek kutsuu sosiaaliseksi apartheidiksi, eriarvoisuuden kasvuksi joka erittelee yhteiskuntien sisä- ja ulkopuoliset.

Vähemmälle jääneen romaanitaiteen edustajiin lukeutuu syntymäpäivälahjaksi saatu ja lentomatkan aikana ahmittu Kari Hotakaisen hieno uutuus Ihmisen osa. Kirja on kaunis, traaginen ja haikea kokonaisuus, joka tarjoaa lukuisia tarttumapintoja ajankohtaisesta yhteiskunta-ja työelämäanalyysista perheiden kipupisteisiin ja menetyksen kohtaamiseen.

Ihmisen osassa vanha maailma, jossa asiat olivat konkreettisia korvautuu "kaupallisella maailmalla", jossa suurin sankari, keskivertoa ja tavallisuutta halveksiva menestyjä on aatteettomuuden suuri vauva, jolla on paras kakka. Toiset syrjäytyvät ja menettävät ne ulkoiset tunnukset jota menestyminen edellyttää tuottaen häpeää läheisilleen. Heidän selviytymistään kuvataan tarkasti ja henkilökohtaisesti, heidän omasta näkökulmastaan.

Lopulta Ihmisen osa pohtii nimenomaan selviytymistä. Ja sitä miten ihminen hauraimmillaan, pahimman iskiessä on lopulta täysin riippuvainen muista ihmisistä. Johon hänellä on lupa ja oikeus.

lauantaina, marraskuuta 28, 2009

Miksi pääomatuloja pitäisi verottaa enemmän?

Masentava taloudellinen tilanne ja nopea työttömyyden kasvu ovat herättäneet jopa pääministeri Vanhasen vaatimaan veronkorotuksia rikkaimmille. Vanhaselle tarjoutuukin nopeasti mahdollisuus vastata omaan huutoonsa, koska eduskunnassa on käsiteltävänä SDP:n eduskuntaryhmän tekemä lakiesitys, jossa pääomatulojen verotusta esitetään kiristettäväksi 30%:iin.

Pääomatuloveron kiristäminen olisi monessa mielessä järkevää. Nykyisellään pääomatuloja verotetaan 28% tasaverolla. Pääomatulot keskittyvät erityisesti suurempien tulojen osalta vahvasti tulohaitarin yläpäässä oleville henkilöille. Kun ansiotuloja verotetaan progressiivisesti, ollaan tilanteessa jossa jo 3000 euroa kuussa tienaava keskiverto suomalainen palkansaaja maksaa tuloistaan suuremmalla prosentilla veroja ja pakollisia maksuja kuin suuri osa korkeimpia pääomatuloja saavista.

Pääomatulovero ja ansiotulovero eriytettiin Suomessa edellisen porvarihallituksen aikana vuonna 1993. Tämän vuoden jälkeen alkoi erikoinen ilmiö. Rikkaimpien kansalaisten tulonmuodostus alkoi tuon jälkeen muuttua nopeasti. Kun verouudistuksen aikoihin varakkaimman prosentin tuloista alle 20% oli pääomatuloja, oli tilanne 2007 muuttunut siten, että pääomatuloina otettiin ulos jo reilusti yli puolet tuloista. Käytännössä tämä on johtanut tulohaitarin huipun osalta regressiiviseen verotukseen. Maksukykyisimmät maksavat suhteessa vähemmän veroja.

Pääomatuloveroon liittyy myös tarkoituksetonta uhkakuvien maalailua. Aina kun joku esittää kyseisen veron korottamista, löytyy jostain päivystävä porvari uhkailemaan yritysten maastamuutolla. Pääomatuloveroa eivät kuitenkaan maksa yritykset, vaan sitä maksavat ihmiset. Samalla suomalainen pääomatulovero ei muutoksen jälkeenkään olisi erityisen korkea. Ruotsissa verokanta on jo 30%, Tanskassa kyseinen vero on progressiivinen.

Viimeinen pointti koskee taloudellista tehokkuutta. Finanssikriisin jälkeisessä kansainvälisessä talouspoliittisessa keskustelussa on kiinnitetty entistä enemmän huomiota vääristyneen tulonjaon ja riittämättömän kokonaiskysynnän merkitykseen ongelmien aiheuttajana. Tuloerot ovat kasvaneet merkittävästi jo pitkään. Tulohaitarin vauraimman pään kasaantuva varallisuus kulkeutuu huomattavasti heikommin reaalitaloutta kasvattavaan ja työpaikkoja luovaan kulutukseen kuin laajan keskiryhmän, heikoimmin toimeentulevista puhumattakaan. Nämä pääomat ohjautuivat ennen muuta rahoitusmarkkinoille -kasvuun, jolla ei ollut reaalitaloudellista pohjaa. Tehokkaammalla verotuksella osa näistä varoista voitaisiin ohjata sellaiseen kulutukseen joka stimuloisi nimenomaan reaalitaloutta.

torstaina, marraskuuta 12, 2009

Liettuan tie on meidän tiemme?

Valtionvarainministeri Katainen ilmoitti eilen Kokoomuksen puoluehallituksen yhteydessä budjettileikkauksiin valmistautumisesta. Tämä saattoi tulla yllätyksenä useammalle ministerillekin, viime aikoina useat Keskustan ministerit, mm. Vanhanen ja Hyssälä ovat pyhästi vannoneet ettei hallitus suunnittele leikkaavansa. Tätä mieltä oli vielä vajaa vuosi sitten myös Katainen itse, mutta nyt mielipide näyttää muuttuneen.

Mielenkiintoisempaa kuin itse leikkauslinja oli kuitenkin Kataisen käyttämä malliesimerkki onnistuneesta politiikasta. Hän nosti Suomelle malliksi Viron ja Liettuan, joissa on hänen mukaansa tehty rohkeaa politiikkaa veronkiristysten ja menoleikkausten osalta. Näillä toimenpiteillä on kyseisten maiden talous Kataisen mukaan "pantu kuntoon".

Kun katsotaan mitä esimerkiksi nostetussa Liettuassa on tapahtunut, piirtyy melko erikoinen kuva Kataisen tavoittelemasta reformipolitiikasta. Liettuan, kuten muidenkin Baltian maiden, nopea nousu perustui pitkälti finanssimarkkinoihin ja omaisuusarvojen nousuun. Asuntokuplan olemassaolo oli kauan hyvin ilmeinen. Kun nyt, kiitos mm. USA:n ja Euroopan maiden julkisvetoisen elvytyspolitiikan, sijoitusten arvo on alkanut ainakin väliaikaisesti jälleen nousta, paranevat myös luvut nopeammin kuin muualla. Mitään reaalitaloudellista pohjaa tällaisella nousulla ei kuitenkaan ole.

Liettuan talous on ollut kuluneen vuoden vapaassa pudotuksessa. BKT on pudonnut vuonna 2009 EU:n nopeinta vauhtia, toisella kvartaalilla pudotus vuodentakaiseen lukemaan oli Liettuan tilastokeskuksen mukaan 19,5, tällä kvartaalilla 14,3%. Tätä supistumisen vähenemää kuvataan nyt Liettuan oikeistolaisen pääministerin suulla "nousuna". Samaan aikaan työttömyys, joka jossain vaiheessa oli painunut alle viiteen prosenttiin, on noussut 13,9%:iin. Työttömyys ei ole osoittanut mitään vähenemisen merkkejä, ei vaikka maan väestöstä edelleen n. 10% on siirtynyt ulkomaille, pääosin Isoon-Britanniaan ja Irlantiin.

Katainen kehui erityisesti Liettuan veropolitiikkaa. Mutta mitä maassa on sitten tapahtunut? Liettuassa on käytössä tasavero. Tätä veroa on jatkuvasti pudotettu. Vero, johon kuuluvat myös sosiaaliturvamaksut, oli vuonna 2008 24%. Nyt veroprosentti on 21, josta 15% on veroa ja 6% sotu-maksuja. Tuloveroja on siis laskettu, kuten myös yritysten verotusta. Veropolitiikassa on kuitenkin tehty myös korotuksia. Nämä korotukset on tehty arvonlisäveroon. Alv-tasoa on nostettu 21%:iin ja samalla entiset vähennykset mm. lääkkeiden osalta on poistettu. Huomionarvoista kuitenkin on, että verouudistusten lopputuloksena verotus on muuttunut selkeästi regressiivisempään suuntaan, toisin sanoen rikkaiden verotus suhteessa köyhempiin on keventynyt.

Säästöohjelmien osalta Liettua on lähtenyt palkka-alen tielle. Julkisen sektorin palkkoja on leikattu yksipuolisella ilmoituksella. Opettajat menettivät viisi prosenttia palkastaan, muilta virkamiehiltä on leikattu jopa enemmän. Samalla julkinen sektori on turvautunut merkittäviin irtisanomisiin ja kunta-alalla palkkoja on jätetty maksamatta. Vuoden 2010 budjettiesitys sisältää myös ehdotuksen mm. äitiyspäivärahojen ja eläkkeiden leikkauksesta. Kuten voidaan nähdä, myös nämä toimenpiteet koskevat ennen muuta vähempiosaisia. Samaten kotimaista kysyntää leikkaavat toimet ovat, kuten tilastoista voidaan todeta, myrkkyä työllisyydelle. Tuloeroja ne tosin ovat kasvattaneet.

Mikäli elvytysexit todella toteutettaisiin laajemminkin liettualaisessa muodossa, voidaan aidosti kysyä mitä nyt orastavasta, mahdollisesti edelleen lupaukseksi jäävästä taloudellisesta toipumisesta jäisi jäljelle? Tuskin mitään. Samaten leikkausten kohteet on valittu tavalla joka ei suoranaisesti kuulosta "vastakkainasettelun" lopettamiselta tai "välittämiseltä". Pikemminkin kyseessä on kriisin myötä tapahtuva uudelleenjako.

sunnuntai, marraskuuta 08, 2009

Eriytyvät peruskoulut ja eriarvoisuus

Peruskoulu on viime vuosina kuulunut ihailluimpiin menestystarinoihimme. Aina ei ole kuitenkaan ollut näin. Kautta historiansa peruskoulu on saanut vastata kritiikkiin, joka liittyy erityisesti oletettuun "tasapäistämiseen". Vasta OECD:n Pisa-arvioinnit, jotka nostivat suomalaisen peruskoulun maailman ehdottomaan eliittiin, katkaisivat, ainakin väliaikaisesti, siivet ideologiselta arvostelulta.

Suomalainen peruskoulu toimii monessa suhteessa hyvin, mutta kohtaa samalla uusia haasteita. Uhat nousevat yhteiskunnan yleisestä eriarvoistumiskehityksestä. Koulujen kannalta erityinen uhka on alueellinen eriarvoistuminen sekä periytyvä sosiaalinen syrjäytyminen. Hyvinvointivaltion rakennuskauden ilmiö, alueellisten erojen väheneminen, pysähtyi lamaan, jonka jälkeen erot ovat lisääntyneet nopeasti. Tämä näkyy koulujen oppimistuloksissa.

Epätasa-arvoinen kehitys on nähtävissä erityisesti suurissa kaupungeissa. Tutkimus on osoittanut selkeitä yhteyksiä peruskoulujen oppimistulosten ja kaupungin aluerakenteen välillä. Heikkoja tuloksia saavutettiin alueilla, joita luonnehti työttömyys, korkea sosiaalisen asuntotuotannon määrä, aikuisväestön matala koulutustaso sekä korkea maahanmuuttajien osuus. Vähentynyt sosiaalisen sekoittamisen politiikka ja epätasainen sosioekonominen kehitys ovat kärjistäneet nopeasti kaupunkien sisäisiä alueellisia eroja.

Taantuvilla alueilla ja niillä sijaitsevilla kouluilla on uhka vajota monista eurooppalaisista metropoleista tuttuun alaspäin vievään kehään, joissa alue alkaa slummiutua varakkaampien etsiytyessä muualle. Kantaväestön poismuutto vaikeuttaa myös alueelle jäävien tai ajautuvien maahanmuuttajien integroitumista. Pois muuttaminen tai syntyneiden koulutusmarkkinoiden hyödyntäminen on vaihtoehto vain paremmin toimeentuleville perheille.

Pisa-tulokset osoittavat, että valikoituminen hyödyttää valikoiduiksi tulevia vähemmän kuin mitä se vahingoittaa valikoitumatta jääviä, aiheuttaa koulujen eriytyminen näin paitsi kokonaisyhteiskunnallista haittaa, myös selkeitä ongelmia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja koulutuksellisen tasa-arvon näkökulmasta. Erityisen valitettavaa epätasa-arvoistuminen on, kun sen uhreiksi jäävät lapset.

Paitsi koulutuksellista eriarvoistumista ja epätasaisempia lähtökohtia elämään, alueellinen eriytyminen ja eriarvoistuminen uhkaavat koko hyvinvointivaltion legitimiteettiä ja kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta. Vaikka yhteiskunta samaan aikaan moninaistuu erityisesti etnisesti sekä identiteettien osalta, eri sosioekonomisista ryhmistä tulevat nuoret kohtaavat toisiaan arkipäivässä entistä harvemmin. Tämä vähentää vertaisuuden kokemuksia ja keskinäistä ymmärtämystä.

Kehityssuunta on käännettävissä, mutta se vaatii tasa-arvopoliittista käännettä koko suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa. Kaavoitus, jossa kiinnitetään uudelleen huomiota sosiaalisen sekoittamisen tavoitteeseen, koulupiirijakojen tarkastelu siten, että oppilaat edustaisivat mahdollisimman laajaa sosioekonomista kirjoa sekä monien hyviä käytäntöjä luoneiden hankkeiden vakinaistaminen osaksi koulujen jokapäiväistä toimintaa olisivat hyvä alku.

Kolumni julkaistu sd. viikkolehdissä 6.11.2009

maanantaina, lokakuuta 12, 2009

Mahdollisuuksien sosiaalipolitiikkaan

Eläkekiistan ja Sata-komitean jälkeen on sosiaalipoliittinen keskustelu hiljentynyt. Vaalien alla sosiaalipolitiikka kuitenkin puhuttaa. Keskusta nostanee esiin konservatiivisia perhearvoja, Kokoomus suosii yksityisiä, vihreät perustuloa. Entä SDP?

Sosialidemokraattien kannalta kysymys sosiaalipolitiikan suunnasta on tärkeä. Sosiaalipolitiikalla tavoitellaan ihmisarvoista elämää kaikille kansalaisille, työllisyyden ylläpitoa sekä ennen kaikkea tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Mahdollisuuksien käsite yhdessä luottamuksen kanssa tuleekin ottaa agendamme kärkeen.

Sosiaalipolitiikkaan vaikuttavia tekijöitä ovat mm. globalisaatio, erojen lisääntyminen sekä palvelujärjestelmän eriytyminen. Ikääntyminen luo reunaehdon vaikka tulevat ikäihmiset ovat monessa suhteessa terveempiä ja toimintakykyisempiä kuin aiemmat polvet. Lisäksi on huomioitava ihmisten individualistisempi elämänkatsomus.

Sosiaalisen eheyden väheneminen vaikeuttaa kaikkia koskevien ratkaisujen läpivientiä. Erot kasvavat kahteen suuntaan. Tulonjaon yläpäässä irrotaan omaan todellisuuteen eläen pääomatuloilla. Toisessa päässä taas havaitaan periytyvää syrjäytyneisyyttä, köyhyyttä ja huonoa terveyttä. Suurelta osin tämä desiili käytännössä unohtuu vaikka puheissa eläisikin.

Väliin jää suuri keskiryhmä. Heistä riippuu hyvinvointivaltion kannatus, legitimiteetti ja olemassaolo. Tämä on riippuvaista luottamuksesta jota julkisten järjestelmien heikentyminen rapauttaa. Kysytään mistä me maksamme ja miksi. Tämä lisää kannatusta yksityisille ratkaisuille ja veronkevennyksille -miksi maksaa jostain, jonka päälle joutuu kuitenkin järjestämään lisäturvan? Kun nimenomaan palvelut luovat merkittävissä määrin mahdollisuuksia ja elämän eväitä kaikille, on tasa-arvon kannalta ongelmallista mikäli ne jakaantuvat "a- ja b-luokan kansalaisten" palveluihin. Terveydenhuollossa näin on jo käynyt. Silloin palvelut alkavat tuottaa ja uusintaa eriarvoisuutta sen poistamisen sijasta.

Emme voi pakottaa ihmisiä pysymään yhteisissä rakenteissa, vaihtoehtoja pitää olla. Mutta kenenkään ei tule joutua turvautumaan yksityiseen siksi, ettei luota julkisiin palveluihin. Ihmisten on voitava kokea, että yhteinen turva on laadukasta ja saatavilla. Laaturemontista ei selvitä ilman taloudellisia panostuksia. Korkea menotaso ei toki ole mittari, vaan vaikuttavuus, mutta myös lisäresurssointiin tulee olla mahdollisuus.

Myös käsiteremontti on tarpeen. Jotta työssäkäyvän enemmistön kannatusta järjestelmälle voidaan parantaa, tulee puhua myös myönteisistä elämänmuutoksista. Solidaarisuus heikompia kohtaan on keskeistä, mutta sen lisäksi sosiaalipolitiikalla tulee luoda myönteisten siirtymien mahdollisuuksia. Tasa-arvoisesti kaikille näitä voidaan taata yhteisessä järjestelmässä. Kun samoja palveluita käyttävät kaikki, säilyy kiinnostus laadun takaamiseen. Suhteessa eniten hyötyvät heikoimmat.

Kun sosiaalipolitiikka kehystetään yhteiseksi asiaksi, joka takaa mahdollisuuksia jokaiselle, on sillä mahdollista puhutella myös vapauksistaan tietoisia ja kiinnostuneita kansalaisia. Sosiaalipolitiikan tarkoitukseksi nousee tuolloin ennen muuta vapauden lisääminen.

Kolumni julkaistu sd-viikkolehdissä 9.10.2009

lauantaina, lokakuuta 10, 2009

Eihän puhuta epäkohdista

Suomessa toimii valitettavan harvoja tutkimuslaitoksia, joiden tutkimustulokset nousisivat jatkuvasti julkisuuteen saaden aikaan yhteiskunnallista keskustelua aidosti tärkeistä aiheista. Yksi selkeä poikkeus säännöstä on kuitenkin ollut olemassa ja se oli Sosiaali- ja terveysalan tutkimuskeskus STAKES. Ilman STAKESin panosta erityisesti köyhyyteen ja eriarvoistumiseen liittyvä keskustelu Suomessa olisi huomattavasti vähäisempää ja tieteellisesti hatarammalla pohjalla.

Ei ole ollut salaisuus, ettei STAKESin aktiivinen yhteiskunnallinen rooli ole miellyttänyt kaikkia. Vaalituloksen jälkeen liikkui huhuja STAKESin joutumisesta tulilinjalle ja hallituksen vaihtuminen alkoikin näkyä. Vuoden 2009 alusta Kansanterveyslaitos ja STAKES yhdistettiin ja muodostettiin uusi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Tämä tarkoitti terveystieteellisen tutkimuksen merkittävää vahvistumista laitoksen profiilissa. Uusi johtaja, Pekka Puska tuli Kansanterveyslaitoksesta ja korvasi eläkkeelle jääneen Vappu Taipaleen. Puska on keskustalainen, Taipale sosialidemokraatti.

Profiilinmuutosta entistä vähemmän sosiaalisia rakenteita tarkastelevaksi laitokseksi seurasi syyskuussa ilmoitus yt-neuvotteluista. THL:n henkilöstövähennystavoite on ilmoituksen mukaan 95 henkilötyövuotta. Tämä siitä huolimatta, että vain vuosi sitten STM:n kertoessa laitosten yhdistämisestä luvattiin ettei ketään irtisanota. Lupaukset joutuvatkin nyt varsin erikoiseen valoon.

Miksi henkilöstövähennyksiin joudutaan? Yksi syy on taloudellinen. THL:n rahoitusta on leikattu, koska varoja joudutaan siirtämään entiselle Lääkelaitokselle, nyk. FIMEAlle, jonka alueellistaminen Kuopioon täytti kaikki traagisen farssin ainekset. Lääkelaitoksen nykyinen kiinteistö on vuokralla vuoteen 2019 asti. 37 työntekijää on irtisanoutunut. Oikeuskansleri antoi ministeri Hyssälälle (kesk) aiheesta moitteet. Kysymys kuuluu, missä määrin tämä on vastuullista valtion varojen käyttöä, henkilöstöpolitiikasta puhumattakaan?

Kun katsoo mitä hyvin toimineille tutkimuslaitoksille on tämän hallituksen aikana tapahtunut, voidaan hyvin kysyä oliko tavoitteena sittenkin kiusallisia tutkimustuloksia tuottaneen ja kriittisiä kysymyksiä esittäneen STAKESin alasajo? Alle vuoden kuluttua fuusiosta laitos on rahoitusvaikeuksissa, sen tutkimustoiminta on häiriintynyt ja maksullinen toiminta vähentynyt. Eräs hiljaisten äänestä huolta kantanut instituutio alkaa vaieta itse.

maanantaina, syyskuuta 28, 2009

Vaalirahoitus ja puoluetuki

Vaali- ja puoluerahoituskeskustelussa avautui uusi keskustelunaihe kun SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ehdotti vaalituen kieltämistä paitsi järjestöiltä ja yrityksiltä, myös yksityishenkilöiltä. Myös yksityishenkilöiden tukeen voi liittyä ongelma rahoitusmahdollisuuksien epätasaisuudesta varakkaiden ja köyhien välillä sekä mahdollinen riippuvuusongelma joka voi koskea myös yksityislahjoituksia. Parhaimmillaan yksityislahjoitukset ovat hieno tapa tukea omalta osaltaan demokratian toimintaa, pahimmillaan ne ovat samanlaisia Merisalo-lahjoituksia kuin nyt erilaisten yhdistysten kautta kierrätetyt varat. Jonkinlaiset katot olisivat vähintään toivottavia.

Kysymys ehdokasrahoituksesta on vaalien kannalta keskeisempi, mutta miettiä voidaan myös puoluetuen uudistamista. Malli, jossa puolueiden rahoitus tulisi lähinnä puoluetuesta ja jäsenmaksuista kohtaa vastustusta lähinnä siksi, että sen katsottaisiin suosivan jo olemassa olevia poliittisia ryhmiä ja estävän uusien tulijoiden nousun. Huoli on sinällään nykytilanteeseen nähden hieman näennäinen sillä uudet tulijat eivät nauti merkittävästä yksityisestä tai puoluetuesta nykyäänkään. Pointti "kentälle pääsystä" ja sen vaikeudesta on silti oleellinen.

Pienten puolueiden ja demokratian kannalta keskeisten uusien pelaajien elämän helpottamiseksi puoluetukea voitaisiin kehittää. Puoluerekisteriin merkitty puolue voisi saada omaan toimintaansa tietynlaisen perustuen riippumatta siitä onko kyseinen puolue eduskunnassa vaiko ei. Tämän vastineeksi tarvittavien kannattajakorttien määrää voitaisiin ehkä nostaa jotta nähtäisiin kyseisen liikkeen vastaavan niin suurta sosiaalista tilausta että sen julkinen tukeminen olisi perusteltua. Varsinainen puoluetuki voisi määräytyä edelleen kansanedustajamäärän mukaan, mutta esimerkiksi siten, että ensimmäisestä kansanedustajasta saatu tuki olisi suurempi kuin toisesta ja niin edelleen. Tämä tasoittaisi taloudellisia eroja.

Parannusta voidaan hakea myös vähentämällä kustannuksia. Monissa eurooppalaisissa maissa puolueet saavat vaalien alla käyttöönsä maksutonta tv-aikaa esitelläkseen tavoitteitaan. Tässä yhteydessä puolueita voitaisiin kohdella tasa-arvoisesti, yhtä paljon kaikille. Sama voisi koskea julkisten, maksuttomien mainospaikkojen määrää, joita voisi lisätä. Tällainen toiminta ei maksaisi kenellekään juuri mitään, ei myöskään veronmaksajille, mutta se mahdollistaisi paremman tiedonvälityksen, sanoman näkyvyyden myös vähävaraisille tai pienille yhteiskunnallisille liikkeille sekä vähentäisi rahoituksen hankinnan tarvetta ylipäätään.

Loogista olisi, mikäli vaali- ja puoluerahoituksen suitsimista täydennettäisiin vaalijärjestelmäuudistuksella listavaalin suuntaan. Listavaaliin perustuva järjestelmä, jossa on mahdollista äänestää myös henkilöä ja nostaa häntä listan sisällä on käytössä esimerkiksi Ruotsissa. Tällöin ehdokasrahoituksen tarve käytännössä lakkaisi, mahdollisuudet korruptioon yksittäisten ehdokkaiden ja edustajien kohdalla pienenisivät huomattavasti ja politiikan puitteissa keskusteltaisiin ennen muuta asioista, ei henkilöistä.

lauantaina, syyskuuta 12, 2009

Loppukesän lukemisia

Vanhempainvapaan lomassa on jäänyt aikaa jonkin verran myös lukemiselle. Eräs vaikuttavimpia romaaneja vähään aikaan on Tahar Ben Jellounin Lähtö, joka kertoo marokkolaisen nuoren miehen ja hänen perheensä tarinan. Joka vuosi satoja, ellei tuhansia laittomia siirtolaisia katoaa Välimereen heidän pyrkiessään Eldoradoksi uskomaansa Eurooppaan jonka valot näkyvät omalta rannikolta.

Romaani kertoo Tangerin katujen elämän toivottomuudesta, työttömyydestä ja turhuudesta. Tämä saa kunnianhimoisen nuoren miehen, Azelin, pyrkimään keinoja kaihtamatta Espanjaan. Lähdöstä ja Espanjasta haaveilevat myös hänen siskonsa Kenza, jonka sulhanen hukkui mereen ja nuori tyttö katkaraputehtaassa, josta kertova osuus on kirjan koskettavimpia. Azel ja Kenza pääsevät Espanjaan, mutta unelmat eivät kuitenkaan toteudu. Eurooppa ei ole paratiisi ja erityisesti Azelille täynnä nöyryytystä, ulkopuolelle ajautumista ja lopulta kuolemaa. Henkilöiden kohtaloiden kautta avautuu näköala moniin keskeisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ihmissalakuljetuksesta ja ihmisarvon vähäisyydestä aina islamismin kannatuksen kasvuun.

Booker-palkinnon vuonna 2008 voittanut Aravind Adigan White Tiger (joka julkaistaan lähiaikoina myös suomeksi) kuvaa slummeista rikkauksiin nousseen miehen, intialaisen liikemiehen Balram Halwain tarinan kirjeiden muodossa. Kirjeet on osoitettu Kiinan pääministerille, joka saapuu valtiovierailulle Intian it-pääkaupunkiin Bangaloreen.

Kirjan alkuosa on satiiria parhaimmillaan ja kuvaa Intian köyhien traagista elämää "Pimeydessä" hauskoin ja rikkain kielikuvin. Kirjan edetessä hauskuus muuttuu kuitenkin karummaksi kuvaukseksi siitä miten köyhyys ja jatkuvat nöyryytykset muuttavat köyhiä ihmisiä häikäilemättömiksi roistoiksi, Halwain muiden mukana. He eivät niinkään kaipaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta yleensä, vaan etuoikeutettua asemaa myös itselleen. Kun menestystä lopulta tulee, nähdään yhteiskunnan köyhien ongelma nähdäänkin köyhissä ihmisissä itsessään, "häkkiin suljetuissa kanoissa".

Erinomaiset naurut tragikoomisessa paketissa tarjoaa myös John O'Farrellin teos intohimoisen Labour-puolueen kannattajan elämästä poliittisena aktivistina Thatchetin Britanniassa. Things can only get better - eighteen miserable years in the life of a Labour supporter -teos on eräänlainen dokumenttiromaani nuoresta miehestä joka havaitsi Britannian Labour-puolueen olevan henkisen kotinsa juuri silloin kuin puolue ajautui oppositioon 18 vuodeksi vuosina 1979-1997.

O'Farrell kuvaa ratkiriemukkaasti Labour-puolueen ja laajemman englantilaisen vasemmiston haasteita jotka eivät välttämättä erityisen paljon poikkea tämän päivän suomalaisen vasemmiston haasteista. Jännite arvopuolueen ja työväenpuolueen välillä on arkipäivää rakennustyömaalla jossa ihaillut aidot työväenluokan edustajat ihailevat ja kannattavat avoimesti konservatiivien Thatcheria. "I was the one with the posh voice pathetically arguing liberal social policies while all the working-class people were arguing for the abolition of trade unions and unemployment benefit.... It was the strength which appealed to the builders I worked with. They didn't say they voted Conservative, they said they voted for Maggie."

Oman ideologisen kasvutarinan ja puolueen toistuvien, äärimmäisen hauskalla tavalla kuvattujen epäonnistumisten joukossa O'Farrell kuvaa myös englantilaista yhteiskuntaa ja sen luokkaeroja jotka ovat sosioekonomisisten erojen lisäksi yhtä lailla ja korostuneemminkin kulttuurisia. Kirjan parhaimmistoon kuuluvat myös ajoittain tekstissä kulkevat pohdinnat siitä miksi O'Farrellista tuli Labour-puolueen kannattaja, sosialidemokraatti, ja mikä on modernin sosialidemokraattisen liikkeen tehtävä. Kirja päättyy Labourin valtaisaan vaalivoittoon 1997, jolloin pääministeriksi nousi Tony Blair.

Vasemmiston nykytilasta Euroopassa kirjoittaa filosofisempaan sävyyn myös ranskalainen filosofi ja sikäläisen vasemmiston intellektuaalinen tähti Bernard-Henri Levy, joka ehti muutama kuukausi sitten todeta Ranskan sosialistisen puolueen olevan nykymuodossaan "kuollut". Levy kritisoi teoksessaan Left in dark times - a stand against the new barbarism vasemmistoa liberalismin ja Israelin liiallisesta arvostelusta sekä liiallisesta ymmärtäväisyydestä islamismin "vihreää fasismia" kohtaan.

Levyn teos on selkeästi kirjoitettu kommentiksi ranskalaiseen keskusteluun, sen verran vahvasti hän linkittää vasemmiston ongelmat nimenomaan sellaisen vasemmiston symboliikkaan ja puhetapoihin jollaista esimerkiksi Suomessa ei ole vuosiin ollut enää olemassa. Hänen mukaansa vanhat neljä "refleksiä" tulisi elvyttää, nämä ovat antisemitismin hylkääminen, antitotalitarianismi vuoden 1968 hengessä, antifasismi sekä antikolonialismi. Samalla on hylättävä ajatus jonkinlaisesta "lopullisesta päämäärästä" ja vallankumouksen toivottavuudesta -teologisen politiikan aika on ohi.

Levyn mukaan ideologisen uudistumisen keskeisin sisältö on vapauden ja tasa-arvon yhdistämisessä. Samalla vasemmiston on Euroopassa selkeästi sitouduttava sekularistisen yhteiskunnan periaatteisiin. Tässä yhteydessä Levy keskustelee mielenkiintoisesti suvaitsevaisuuden käsitteestä ja vaatii, uskonnollisen tasa-arvon nimissä, kaikkien uskontojen pitämistä selkeästi erossa valtiollisesta päätöksenteosta. Ihmisoikeuksia ei voida loukata minkään uskonnon nimissä.

Pitkästä aikaa parhaimpiin ja ennen kaikkea selkeimpiin ajankohtaisiin taloutta ja talouspolitiikkaa käsitteleviin teoksiin kuuluu puolestaan Clintonin hallituksen työministeri Robert Reichin teos Supercapitalism - The Battle For Democracy in the Age of Big Business. Reichin keskeinen väite on, että kapitalismi on muuttunut demokraattisesta kapitalismista nk. superkapitalismiksi ja vaikka tämä on tarkoittanut monessa suhteessa taloudellisia voittoja ja valinnanvapauden lisääntymistä niin kuluttajien kuin investoijien näkökulmasta, se on samalla tarkoittanut demokratian merkittävää kaventumista. Yksittäiset ihmiset voittavat kuluttajina, mutta häviävät kansalaisina, ja samalla valta siirtyy demokraattisilta elimiltä yksittäisille pääoman omistajille.

Superkapitalismiin siirtyminen on Reichin mukaan osin poliittisten päätösten tulosta, mutta hänen mukaansa muutos alkoi jo selkeästi ennen Reaganin-Thatcherin aikaa jota usein pidetään uusliberalismin voittokulun alkuna. Demokraattisen kapitalismin "kulta-ajasta", jota luonnehtivat kasvun valtiovetoisuus, neuvottelu ja sopiminen, vakaus, tuottojen jako ja suurtuotannon edut siirryttiin erityisesti teknologian kehittyessä ja deregulaation edetessä jo 70-luvulle tultaessa kohti superkapitalismia. Superkapitalismin ajan yritystoiminnalle ominaista ovat kiristynyt kilpailu, matalammat hinnat ja koon merkityksen väheneminen markkinoillepääsyssä.

Mielenkiintoinen on Reichin huomio siitä, ettei suuri yrityskoko enää tarkoita kuluttajahinnan asettumista korkealle vaan kiristysruuvia nimenomaan suhteessa omiin alihankkijoihin. Superkapitalismia pitää vauhdissa kuluttaja, joka lyhyellä tähtäimellä hyötyy halvemmista hinnoista -ja investoija jolle oleellista on vain yrityksen tuotto. Samalla yleisempää etua tavoittelevat kollektiiviset toimijat kuten ammattiyhdistysliike jäävät hankalaan tilanteeseen -niiden omat jäsenet toimivat kuluttajaroolissaan usein vastoin ay-liikkeen tavoitteita.

Edelliseen liittyen Reich tekee kirjassa erinomaisen analyysin yritysten yhteiskuntavastuusta jota hän pitää merkittävissä määrin tyhjänä puheena. Yritykset eivät toimi sosiaalisesti vastuullisella tavalla, se ei ole niiden tehtävä eikä niiltä tule sitä edellyttää. Yhteiskuntavastuun vaatiminen on poliitikkojen harjoittamaa vastuun pakoilua. Politiikan tehtävänä on määrittää säännöt joiden puitteissa yritykset toimivat.

Oleellista on myös havaita, ettei superkapitalismissa ole kysymys "oikeasta" tai "väärästä". Eri rooleissaan ihmiset sekä hyötyvät että kokevat haittaa kapitalismin muutoksesta -ja joka omalta osaltaan vaikeuttaa muutosta jonka monet kuitenkin kokevat tarpeelliseksi. Osasyy on myös se, että markkinoiden kyky vastata yksilöllisiin tarpeisiin on erittäin hyvä, mutta ne instituutiot, jotka ovat perinteisesti kanavoineet ihmisten näkökulmia kansalaisina ovat heikentyneet. Superkapitalismi on myös työntynyt politiikkaan puolue- ja vaalirahoituksen muodossa. Tämä vaikuttaa korostuneesti politiikan asialistaan jossa päähuomion saavat lähinnä yritysten keskinäisiin kiistoihin liittyvät kysymykset -eivät niinkään kansalaisten murheiden aiheet.

Kirjan päätösluvussa Reich vaatii ennen muuta demokratian vahvistamista. Keskeinen kysymys on ymmärtää etteivät yritykset ole ihmisiä vaan juridisia olentoja. Yritysten inhimillistäminen politiikassa ja julkisessa keskustelussa on merkittävä ongelma, jonka vuoksi politiikassa aletaan puhua "yritysten oikeuksista". Yrityksille ei kuulu muita vastuita kuin lain noudattaminen, eikä niille myöskään kuulu erityisiä oikeuksia. Osana yhteiskunnallista uudistusohjelmaa valtion roolia taloudessa tulee vahvistaa, perustutkimukseen panostaa ja ennen muuta investoida ihmisiin. Demokratian tehtävä on saavuttaa niitä asioita yhteiskuntana joita emme voi saavuttaa yksilöinä markkinoilla. Siksi demokratiaa on suojeltava ja vahvistettava.

perjantaina, syyskuuta 11, 2009

Vielä veroista

Verokeskusteluun saatiin jälleen hyviä sytykkeitä kun VM:n Hetemäen työryhmän odotettu välitarkastelu julkaistiin. Esityksessä oli hyviä linjauksia. Progression periaate halutaan säilyttää ja veropohjan tilkitsemiseksi ehdotetaan tarkasteltavaksi usein parempiosaisten helpommin hyödynnettävissä olevia verovähennyksiä jotka tekevät verosuunnittelusta mahdollista ja turhaan monimutkaistavat järjestelmää. Perushuomiot nimenomaan työn köyhyyttä vähentävästä vaikutuksesta ovat nekin oikeita. Köyhyyttä ei torjuta vain tulonsiirroin.

Kuumaksi perunaksi nousi asuntolainojen korkojen verovähennysoikeus, joka oli listassa tarkasteltavien asioiden mukana. Valmista esitystä aiheesta ei ollut - eikä tuskin seuraavan päivän keskustelujen perusteella ole tulossakaan. Poliitikot laidasta laitaan ilmoittivat vastustavansa vähennyksen poistoa ja uutisissa näytettiin "kansalaista" edustavaa kolmikerroksisen talon rakentajaa joka purki pahaa mieltään aiheesta ja kertoi olevansa todella suurissa vaikeuksissa mikäli vähennys poistettaisiin. Varmasti.

Verovähennysoikeus on kieltämättä yksilönäkökulmasta mukava olla olemassa ja takuulla tarpeenkin monille. Myös allekirjoittanut nauttii siitä. Asuntolainojen verovähennysoikeuden olemassaololle ei kuitenkaan ole oikein löydettävissä oikeudenmukaisuuteen liittyviä perusteita. Kyseessä on tuki omistusasujille, jotka keskimäärin ovat paremmin toimeentulevia kuin vuokralla-asujat, jotka puolestaan eivät saa vastaavia vähennyksiä omiin asumismenoihinsa.

Vähennys tukee myös pankkeja koska se auttaa ihmisiä ottamaan suurempia lainoja, ja samalla ajaa osaltaan asuntojen hintoja ylöspäin. Hetemäen kalvojen mukaan vähennyksen merkitys valtion taloudelle on 490 miljoonaa euroa vuodessa. Se on kaksi kertaa enemmän kuin arvioitu päivähoitomaksujen poisto. Samaan aikaan lehdistä luetaan vanhustenhoidon tilasta resurssipulassa, ryhmäkokojen kasvusta kouluissa ynnä muusta.

Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen kirjoitti Helsingin Sanomissa muutama päivä sitten siitä, miten ihmiset mielipidetiedusteluissa kertovat valmiutensa maksaa veroja luodakseen yhteiskuntaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Äänestyskopissa tai muussa omassa toiminnassa nämä arvot eivät sitten kuitenkaan näy. Verokeskustelu osoitti sen, että poliitikot ovat tästä niin vakuuttuneita ettei kukaan edes yritä järkiperusteilla.

sunnuntai, elokuuta 30, 2009

Välttävä kuusi miinus

Tulevan vuoden budjetti jää mieleen kolmesta asiasta. Ensinnäkin käsittämättömästä alv-väännöstä, jonka lopputuloksena valtion kassaan syntyy keskelle nousevaa työttömyyttä ketään työllistämätön satojen miljoonien kokoinen lovi ja joka katetaan veronkorotuksilla jotka pahimmillaan heikentävät työllisyyttä entisestään. Toiseksi työttömyyden räjähdysmäisestä kasvusta jonka syyt tottakai ovat merkittävissä määrin Suomen ulkopuolisia mutta jolle ei liikoja aiota tehdä. Viimeisenä nousevat esiin kehitysyhteistyömäärärahat, joiden osalta järjestöt syyttävät hallitusta enemmän tai vähemmän suoraan valehtelusta.

Ruoan hinta on viime aikoina noussut Suomessa huomattavasti verrokkimaita nopeammin. Tätä voidaan selittää tulevan alv-alennuksen etukäteisellä siirtymisellä kauppojen katteisiin. Alv-ale on jo maksettu. Keskusta perustelee pakkomiellettään köyhyyden vähentämisellä, mutta alv-alesta nauttivat kaikki, myös he, jotka eivät vähävaraisuudesta kärsi. Samalla, mitä kalliimpia elintarvikkeita ostat, sitä suuremman verohelpotuksen saat. Jos Keskusta olisi aidosti huolissaan vähävaraisista eikä kauppiaiden taseista olisivat nyt hiekkaan valuvat 500 miljoonaa lievittäneet köyhyyttä paljon alv-alea tehokkaammin köyhimmille suoraan suunnattuina.

Välillisten verojen yleistä korottamista ymmärretään laajalti niissä piireissä joissa toivotaan kulutuksen kireämpää verotusta ympäristön säästämiseksi. Suhdanteet huomioon ottaen ajankohta ei välttämättä kuitenkaan ole paras mahdollinen tämäntapaiseen korotukseen. Aiheesta kirjoitettiin työllisyysnäkökulmasta hiljattain mielenkiintoisesti mm.Talouselämässä. Samalla on huomioitava, että alv-korotus on muodoltaan regressiivinen, eli kohdistuu korostuneesti pienempituloisiin. Kun samalla omaisuuksien tai pääomatulojen verotus ei kiristy, ollaan Suomessa jälleen monta askelta lähempänä de facto tasaveroa, linja joka toistuu budjetista toiseen.

Taannoin valtionvarainministeri Katainen kehui budjettiensa elvyttävyyttä ja tyrmäsi opposition vaatimukset populistisiksi. Useat ekonomistit arvostelevat elvytyspolitiikkaa nyttemmin kuitenkin liian vaatimattomaksi ja liian nopeasti lopetetuksi. Aktia-pankin Timo Tyrväinen toteaa YLEn haastattelussa seuraavaa: "Valitettavasti hallituksen suurin virhe tapahtui jo liki vuosi sitten. Elvytykseen lähdettiin liian hitaasti ja liian pienin panoksin." Kuulostaa kovasti samalta kuin opposition esittämä kritiikki viime vuonna. Jossain vaiheessahan laman ei pitänyt koskea Suomea lainkaan, myöskään tämä näkemys ei juuri tukea reaalimaailmasta saa. Kaiken huipuksi Suomi ei velkaannu lisätäkseen jo nousuun lähteneen Saksan tapaan investointeja vaan laskeakseen veroja. Tämäntapaisen elvytyksen teho on huonommaksi havaittu.

Esityksessä on toki hyviäkin elementtejä. Kiinteistöveron ylärajan nosto on tervetullut. Samaten pienenä detaljina etsivän nuorisotyön varojen nosto, joskin moni muistaa Kokoomuksen leimanneen vaaleissa koko aktiivisen työvoimapolitiikan "temppuiluksi". Viisastua kuitenkin aina saa. Myös perusvähennyksen nosto on hyvä asia. Kokonaisuutena työllisyydestä ja epätasa-arvosta huolestuneet jäivät jälleen pettyneiden joukkoon.

sunnuntai, elokuuta 16, 2009

Vaalirahaencore

Vaalirahakeskustelu on jatkunut kesän jälkeen ja saanut uutta vauhtia puoluerahoituksesta. Kaikki merkittävät puolueet ovat avanneet rahoitustaan ja keskustelu on siirtynyt lähinnä pohdintaan siitä kuka ja mikä puoluetoimintaa saa rahoittaa ja millä perusteella.

Vasemmiston osalta merkittävä tukija on ammattiyhdistysliike. Tässä ei liene mitään uutta tai yllättävää. Eräät kommentaattorit ovat olleet sitä mieltä, etteivät liitot saisi ohjata taloudellista tukeaan korostuneesti vasemmistopuolueille koska jäsenistö kannattaa myös muita puolueita. Tämä on useimpien vaalien kohdalla varmasti totta.

Liitoissa järjestetään kuitenkin myös omia vaaleja, joissa valitaan liiton johdosta vastaavat henkilöt. Otetaan esimerkiksi Metalli, jonka viime vaaleissa vuonna 2008 sosialidemokraatit saivat yli 60% kannatuksen. Myös Keskusta osallistui vaaleihin omalla listallaan, saaden 0,7% kannatuksen. Äänestysprosentti oli 48,9, eli selkeästi parempi kuin vaikkapa eurovaaleissa. Kysymys kuuluukin, kannattavatko he, jotka vaativat jäsendemokratian ohittamista tällaisissa kysymyksissä, myös vaikkapa eduskuntavaalien korvaamista mielipidekyselyillä?

Kuten todettua, verovähennysoikeus jäsenmaksujen suhteen koskee vastaavalla tavalla työnantajajärjestöjä joilta tukea valuu suurissa määrin oikeistopuolueille. Mitä taas tulee yritysrahoitukseen, niin jotkut ovat kyselleet mitä eroa on vaikkapa Sammon tuessa verrattuna Tradeka-yhtymään? Tradeka-yhtymä on luonteeltaan osuuskunta, jossa siinäkin on vaalit. Joissa vaaleissa sosialidemokraatit saivat viimeksi 55,9% kannatuksen. Sammossa valtiolla on tuntuva omistus ja valtion omistamme me kaikki joiden puoluesympatiat tai niiden puute on mitattu valtiollisissa vaaleissa. Ja kyllä niissä taidettiin äänestää muitakin kuin Kokoomusta.

Puolueiden rahoittajien laatu kertoo myös siitä millaiset organisaatiot ja ihmiset, ihmisistähän organisaatiot koostuvat, keitäkin tukevat. Ammattijärjestöt, joihin kuuluu työikäisten suomalaisten enemmistö ja jotka lienevät työelämäkysymysten parhaita asiantuntijoita, ovat tukeneet korostuneesti sosialidemokraatteja. Yksittäiset varakkaat henkilöt sekä työnantajaleiri puolestaan ylikorostuneesti oikeistoa. Kaikki nämä tahot ovat varmasti tukeneet liikkeitä, joiden katsovat ajavan parhaiten itselleen tärkeitä kysymyksiä.

Kysymys rahoituksen moraalisuudesta koskee myös sitä miksi tukea annetaan. On huomattavan eri asia mikäli tuella ostetaan poliittisia toimijoita ottamaan perusarvojensa vastaisia kantoja kuin että halutaan tukea sellaisten kantojen voitolle pääsemistä jotka ovat jo olemassa. Toimittajat tekevät virheen mikäli he kuvittelevat puolueiden tai poliitikkojen olevan mieltä x vain siksi, että heitä on rahoitettu joltain taholta. He saattaisivat olla mieltä x aivan siitä riippumatta saavatko he rahoitusta vastaavalla tavalla ajattelevilta vai ei. Esimerkkinä SDP ajoi työntekijöiden oikeuksien parantamista jo silloin kuin nykymuotoisen ay-liikkeen syntymiseen oli vielä vuosikymmeniä.

Puoluerahoituksen alla kulkee kuitenkin vaalitulosten kannalta huomattavasti merkittävämpi kysymys ja se on kysymys ehdokasrahoituksesta. Samaan aikaan kun puoluerahoitus on ollut otsikoissa, ovat myös europarlamenttiin valitut ja varalle jääneet julkaisseet kampanjoidensa hintoja. Erot eri ehdokkaiden välillä ovat valtavia. Keskustan ja Kokoomuksen ehdokkaille yli 100 000 euron kampanjat ovat olleet arkipäivää. Kaikille ketkä seuraavat vaaliaikojen lehti-ilmoittelua tämä on ilmiselvää, kannet hohtavat sinisenä. Eduskuntavaaleissa läpimenneiden osalta luvut antavat suuntaa, ilmoitusten perusteella keskimääräinen kokoomuslainen käytti 49 000 euroa, keskustalainen 48 000, sosialidemokraatti 31 000.

Hyvä kysymys kuuluu, voiko rahoituksellista epätasa-arvoisuutta ja kilpavarustelua lopultakaan tehokkaasti hillitä ilman muutoksia vaalijärjestelmään? Olisiko sittenkin aika keskustella lähes kaikissa länsieurooppalaisissa valtioissa käytössä olevasta listavaalista? Tämä käytännössä lopettaisi ehdokasrahoituksen tarpeen -ja sitä kautta söisi tehokkaasti mahdollisen korruption eväät.

tiistaina, elokuuta 04, 2009

Punaviherpohdiskelua

Kansanedustaja, entinen valtionvarain- ja opetusministeri Antti Kalliomäki teki jokin aika sitten Kalevassa ja nyt uudelleen Uutispäivä Demarissa mielenkiintoisen avauksen liittyen tulevien eduskuntavaalien jälkeiseen tilanteeseen. Hänen mukaansa SDP:n tulisi tehdä selkeä linjaus hyvissä ajoin ennen vaaleja ettei tulevaan hallitukseen mennä sen paremmin Keskustan kuin Kokoomuksenkaan kanssa. Linjaus olisi toteutuessaan suuri muutos Suomessa vallinneeseen kulttuuriin kahden kaupasta ja kolmannen korvapuustista.

Kalliomäen ajattelussa heijastuu hänen käsityksensä poliittisen asetelman muutoksesta. Kalliomäki johti SDP:n vaalianalyysityöryhmää pieleen menneiden eduskuntavaalien jälkeen. Ryhmässä puhuttiin paljon aitojen poliittisten vaihtoehtojen puutteesta sekä demarien vaikeuksista erottua porvaripuolueista. Tästä raosta ponnistavat mm. perussuomalaiset. Kalliomäen mukaan molemmat suuret oikeistopuolueet ovat sanoutuneet irti niistä perusperiaatteista joita sosialidemokraatit ovat pitäneet tärkeänä, mm. sopimusyhteiskunnasta. Yhteistyö kävi niin kauan kuin näistä periaatteista päästiin yksimielisyyteen. Kalliomäen mukaan näin ei enää ole.

Politiikka on blokkiutumassa useassa maassa, lähimpänä Ruotsissa, jossa tulevissa parlamenttivaaleissa toisistaan mittaa ottavat punavihreä oppositio sekä vallassa oleva porvariallianssi. Sama tilanne, mutta toisin päin on olemassa myös Norjassa jossa sosialidemokraatit hallitsevat vasemmiston ja sikäläisen Keskustan tuella. Blokkipolitiikasta on kyse myös selkeän kaksipuoluejärjestelmän maissa kuten Espanjassa ja ainakin toistaiseksi kahden pääpuolueen Isossa-Britanniassa.

Selkeissä koalitioissa on avoimuutta lisäävä vaikutus. Nykyisessä tilanteessa Suomessa ei milloinkaan voida olla varmoja millaista politiikkaa vaalien jälkeen noudatetaan koska ainoa todella merkityksellinen ohjelma, hallitusohjelma, luodaan vasta vaalien jälkeen. Kukaan ei Suomessa pääse äänestämään hallitusohjelman puolesta. Päinvastoin, sisällölliset vaalit käydään usein varsin yksilölähtöisten ehdokkaiden tavoitteilla sekä puolueiden vaaliohjelmilla joista mikään ei tule sellaisenaan lopulta voimaan. Toisin on mm. edellä mainituissa pohjoismaissa, joissa kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös vaalien jälkeen toteutettavaan politiikkaan hallitusohjelman muodossa. Punavihreän allianssin vaaliohjelma on valmis hallitusohjelma.

Ongelmiakin toki on. Blokit ovat pahimmillaan urauttavia. Puolueet voivat muuttua, kuten ovat muuttuneetkin jolloin blokit eivät välttämättä vastaa todellisuutta entiseen tapaan. Samaten puolueiden linjaukset saattavat olla yhteneväiset monissa asioissa mutta erota merkittävästi joissain merkittävissä kysymyksissä. Norjassa sosialidemokraatit ovat EU-myönteisiä kuten myös oikeiston Kokoomusta vastaava Höyre, mutta puolueet eivät mahdu samaan hallitukseen. Siksi Norjan EU-jäsenyyshakemusta lienee turha odottaa demarien hallituskumppanien ollessa selkeän EU-vastaisia. Lisäksi voidaan kysyä olisiko jatkuva sotatila, jollaista selkeiden blokkien järjestelmässä politiikka usein on, paras mahdollinen tila sellaiselle puolueelle joka selkeästi asettaa tavoitteekseen sopimisen ja konsensuksen?

Onnistuisiko blokkiuttaminen Suomessa, ja kannattaisiko se? SDP:lle kyseisenkaltainen selkeä linjaus merkitsisi parhaimmillaan merkittävää profiilinkorotusta sekä hallitusvaltaan tottuneen puolueen lopullista henkistä vapautumista taktisista pohdinnoista politiikan visiointiin. Pahimmillaan se taas voisi tarkoittaa puolueen ajautumista pitkäaikaiseen paitsioon ja sitä kautta yhteiskunnalliseen marginaaliin, mahdollisuus jonka Kalliomäki myös toteaa. Sosialidemokratian keskeisten tavoitteiden merkittävä toteutuminen Suomessa on kuitenkin perinteisesti liittynyt ennen muuta yhteistyökykyyn, Britanniassa Labour vietti oppositiossa kaikkiaan 18 vuotta vuosina 1979-1997 ennenkuin nousi valtaan.

Lopulta merkityksellisintä on politiikan sisältö. Punavihreän blokin mahdollisuus liittyy selkeästi nykyistä tasa-arvohakuisemman politiikan toteuttamiseen. Tällaiselle löytyy vankka kannatus merkittävässä osassa suomalaisia. Tarja Halosen kaksi kertaa tapahtunut valinta oikeistolaista ehdokasta vastaan osoittaa Suomessa olevan keskustavasemmistolaisen enemmistön mikäli valinnan merkitys kyetään osoittamaan. On vaikea nähdä miten tämä tapahtuisi muutoin kuin selkeillä vaihtoehdoilla. Kalliomäen vaatiman ilmoituksen toteuttaminen asettaisi SDP:n selkeästi tämän muutosvaatimuksen kärkeen.

Kalliomäki ei mainitse avauksessaan odottaako hän sitoutumista porvaripuolueiden vastaiseen rintamaan myös muilta puolueilta. Edellä mainitun demokraattisen ulottuvuuden toteutumisen kannalta tämä olisi kuitenkin keskeistä. On valitettavan vaikea nähdä esimerkiksi liberaalien vihreiden sitoutuvan vasemmiston projektiin -ellei sitten blokkiutumisen paine pakottaisi valitsemaan puolia. Sama kysymys liittyy perussuomalaisiin. Hyväksyttäisiinkö PS hallituskumppaniksi? Vai söisikö selkeä vaihtoehto perussuomalaisten eväät ja työntäisi puolueen takaisin marginaaliin? Joka tapauksessa ilman uskottavaa ja laajaa koalitiota saattaisi toivottu johtajuus ja voittajan vankkurit-ilmiö jäädä vaaleissa syntymättä.

Keskustelua Kalliomäen avauksesta mm.

lauantaina, heinäkuuta 25, 2009

Nainen saa lapsen!

Eurovaalien suurelle yleisölle tuntematon yllätyskomeetta, vahvojen kummisetien ja -tätien parlamenttiin auttama Keskustan Riikka Manner kertoi pari päivää sitten raskaudestaan ja kautensa alkuun sijoittuvasta äitiyslomasta. Tämä on aiheuttanut onnittelujen lisäksi kritiikkiä ja kysymyksiä siitä miksei ehdokas kertonut raskaudestaan kampanjansa aikana. Mannerin kohtaama ilmiö ei ole uusi, ja viimeaikaista mielipideilmaston kehittymistä seuratessa ei valitettavasti ilmeisesti edes poistumassa.

Manner toimi vaaleissa kuten lähes kuka tahansa nuori nainen joutuu edelleen toimimaan pyrkiessään johonkin tehtävään raskaana ollessaan. Mikäli asia on mahdollista salata, se salataan. Helsingin Sanomien haastattelussa Manner ihmettelee miksi raskaudesta olisi pitänyt kertoa. Hän kuitenkin takuuvarmasti tietää syyn kertomattomuuteen varsin hyvin. Hän olisi tuskin tullut valituksi mikäli asia olisi ollut tiedossa. Tätä voi joku halutessaan pitää äänestäjien huijaamisena, mutta paljon enemmän kyseinen asia kertoo edelleen yleisestä konservatiivisesta perhekäsityksestä sekä naisten ja miesten epäsuhtaisesta kohtelusta.

Poliittisessa toiminnassa nuoret naiset joilla on lapsia, kohtaavat kysymyksen siitä miten he aikovat yhdistää perheen ja vaativan luottamustoimen. Tähän törmäsivät varmasti niin Pilvi Torsti, Johanna Sumuvuori, Petra Paasilinna kuin monet muut. Kuinka moni kysyi samaa asiaa eurovaalien yhteydessä vaikkapa Ukko Metsolalta, jolla on kaksi pientä poikaa, tai Alexander Stubbilta jonka poika oli kaksikuukautinen hänen aloittaessaan europarlamentaarikkona -ja siis syntyi keskelle kampanjaruuhkaa? Tai kuten Tapio Laakso osuvasti kysyy, milloin syysvauvan perheeseensä saava valtionvarainministeri Katainen ilmoittaa erostaan. Tämän päivän Helsingin Sanomien mielipideosastolla juristi ja äiti Riikka Uusitalo vaatii Mannerilta juuri tätä.

Myös poliitikoilla on oikeus yksityiselämään ja vapaiden pitoon -aivan kuten muillakin ihmisillä. Samaten Mannerin tapauksessa lapsella on myös paikalla oleva isä, jota ei kuitenkaan jostain syystä näytetä pitävän kykenevänä hoitamaan parin yhteistä lasta vaimon mitä ilmeisimmin keskittyessä vapaidensa jälkeen parlamenttityöhön. Miksei?