Kesäkirjoja

Vaikkei mitään varsinaista lomaa olisikaan, voi kesällä silti hieman karsia menojaan ja syventyä muuta vuotta paremmin kirjoihin. Allekirjoittaneen kesään aurinkoisella kalliolla tai nurmikolla löhöäminen ja lueskelu kuuluvat elimellisenä osana. Hiekkarannalle ei talven jäljiltä valkoista vararengastaan kehtaa mennä esittelemään, mutta aina löytyy jokin kallionkolo. Tähän tarjoutuu oivalliset mahdollisuudet niin Vuosaaressa kuin Turun Uittamollakin.

Kesän mainitsemisen arvoista saalista ovat olleet muutamat teokset, jotka ovat jääneet mieleen. Kotimaisista kirjoista luettavana ovat olleet Riikka Pulkkisen Raja, Bo Carpelanin Kesän varjot sekä Jarkko Tontin Luokkakokous, mutta ylivoimaiseksi suosikiksi nousee Arto Salmisen Kalavale - kansalliseepos. Kalavale on raainta suomalaista yhteiskuntakritiikkiä vähään aikaan. Tosi-tv-sarja Auschwitzissa toisen polven syrjäytyneiden liha palaa päävoittoa hakiessa, Nelonen ja Ilta-Sanomat markkinoivat, kohuja synnytetään, kaikki varastavat ja käyttävät toisiaan hyväksi. Vilkaisu tv-ohjelmatarjontaan ja keltaiseen lehdistöön osoittaa, että Salmisen maailma hieman siistittynä on jo täällä.

Yhteiskuntakritiikkiä tarjoilevat myös venäläinen Viktor Jerofejev ja ukrainalainen Andrei Kurkov. Kurkov tarjoilee näköalan korruptoituneeseen ja harmaaseen post-sosialistiseen yhteiskuntaan teoksessaan Kuolema ja pingviini. Lakonisen ilmeettömän kerronnan ohessa esiin piirtyy maailma, jossa asiat tapahtuvat ja päätökset tehdään tavallisten kansalaisten ulottumattomissa, elämä on pienistä vodkanhuuruisista ilonhetkistä huolimatta apaattista ja ankeaa, Yhdysvaltain dollarit avaavat portit mihin tahansa ja jossa ihmishenki on halpa ja selviytyminen suhdanteiden varassa. Sympaattinen on ainoastaan päähenkilön lemmikkipingviini, joka sekin pelastuu vain rahalla ostetun lapsen sydämen ansiosta.

Viktor Jerofejevin Hyvä Stalin on puolestaan tyylikäs satiiri Venäjän historiasta ja nykypäivästä, joka kulkee rinnan kauniin isä-poika-suhteen kehittymisen kuvauksen kanssa. Stalin on venäläinen kansallissankari, kaikissa venäläisissä vaikuttajissa asuu Jerofejevin mukaan Stalin. Venäjä on tuomittu jonkinasteiseen autokratiaan, mutta haluavatko ihmiset edes muuta? Lapsi kohtaa politiikan diplomaatti-isän kanssa ulkomailla: "Istumme kaikessa rauhassa kahvilassa. Juon kaakaota. Äkkiä - skandaali. Jotkut sympaattiset ihmiset, jotka istuvat perheenä samassa kahvilassa, vaativat isäntää ajamaan meidän ulos vain siksi, että olemme tulleet Moskovasta: - Ne ovat neuvostomurhaajia! --- En saanut edes juoda kaakaotani loppuun. - Isä, kenet me olemme tappaneet? kysyin kadulla."

Faktapuolen kirjoista ehdottomaan aateliin nousee Mark Leonardin uutuus What does China think? Mark Leonard on vaikutusvaltainen nuorehko akateemikko, jolla on merkittävää taustaa eurooppalaisissa think tankeissa. Hänen tuore pamflettinsa käsittelee mielenkiintoisella tavalla kiinalaisen politiikan kehitystä ja esittää näkemyksen, jonka mukaan kiinalainen käsitys "aidatusta maailmasta" nousee haastamaan länsimaisen liberaalin demokratian ja "litteän maailman" globalisaation ymmärtämisen muotona. Tässä maailmassa kansallisvaltiot ovat keskeisiä toimijoita, taloutta säädellään ja USA:n hegemonista asemaa murennetaan. Ajattelemisen arvoista aineistoa.

Hyviä vinkkejä ja lukukokemuksia otetaan vastaan, jätä ehdotus kommenttikenttään! Vapaapäivää odottamassa lojuvat David Heldin Global Covenant - The Social Democratic Alternative to the Washington Consensus sekä Umayya Abu-Hannan Sinut. Mutta vielä on kesää jäljellä ja sivuja luettavana.

Yhteisiä paikkoja kaikenikäisille

Nuorehkoista lapsiperheellisistä moni kokee jäävänsä yhteiskunnassa kovin yksin. Vaikka palvelujärjestelmä tukee vanhemmuudessa, ei koko kylä kasvattaa -ajatus monissa kaupungeissa toteudu. Sille olisi kuitenkin tarvetta.

Yhteisöllisempien asumismuotojen lisääminen tukisi niin lasten kasvua kuin vanhempien jaksamista. Ratkaisua voisi hakea kaupunkisuunnittelusta ja asuntopolitiikasta. Tällä voitaisiin tarkoittaa sellaista kaavoitusta, jonka keskelle suunnitellaan ihmisten yhteisiä paikkoja, ei-kaupallisia tiloja, jossa voi vain viettää aikaansa.

Ankeista kerrostalopihoista tulisi päästä viihtyisämpiin yhteisiin pihoihin, joiden lisäksi voitaisiin suosia yhteisiä tiloja kerrostaloissa, esimerkiksi kerroskeittiöitä oman keittiön lisäksi. Palvelutalokonseptia yhden luukun palvelupisteen ominaisuudessa voisi laajentaa vanhuksista myös nuorempiin.

Lapsiperheiden kohdalla voisi koota neuvolapalvelut, jumpat, keskustelukerhot ym. eräänlaisiin perheiden palvelukeskuksiin. Tätä kautta samassa tilanteessa olevia voisi tavata helpommin ja useammin. Samalla voitaisiin lisätä aikuiskontaktien määrää niin lasten kuin vanhempien kohdalla. Vanhemmat tarvitsevat myös niitä asioita ja keskusteluita, jotka eivät liity sataprosenttisesti arjen pyörittämiseen.

Mielipidekirjoitus Turun Sanomissa 24.6.2008

Perussuomalaiset

Suomen puoluekentässä on tällä hetkellä kaksi mielenkiintoista puoluetta. Toinen on johtajansa uudistanut SDP, joka pyrkii eduskuntavaalien täystyrmäyksen jäljiltä uuteen alkuun. Toinen puolestaan on viime aikoina kannatustaan nopeasti nostanut perussuomalaiset, joka näyttää vakiinnuttavan kannatuksensa 5%:n yläpuolelle ja on YLEn mittausten mukaan Suomen kuudenneksi suurin puolue, kristillisten ja hallituspuolue RKP:n yläpuolella.

Mitä perussuomalaisten nousu tarkoittaa ja miten se vaikuttaa suomalaiseen poliittiseen todellisuuteen? Lähin vastine kyseiselle puolueelle löytyy Norjasta, jossa Fremskrittspartiet on sosialidemokraattien jälkeen parlamentin toiseksi suurin puolue. Puolueen linja perustuu ennen muuta maahanmuuttajakriittisyydelle ja julkisten menojen lisäämisvaatimuksille aidon populistiseen tyyliin. Kuten Suomen-vastineensa, myös FrP on karismaattisen vetäjän luomus. Carl I. Hagen toimi puheenjohtajana vuosina 1978-2006, jolloin puolue vaihtoi puheenjohtajansa. Kaikki odottivat kannatuksen romahtamista. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Hallitusvastuussa puolue ei ole ollut.

Norjassa Fremskrittspartiet söi oikeiston kannatusta, erityisesti sikäläistä kokoomusta Höyrea, ja vasemmistopuolueet keskustalla vahvistettuna kykenivät viime vaaleissa saavuttamaan enemmistön ja muodostamaan punavihreän hallituksen. Mutta käykö näin Suomessa? Tuskin. Perussuomalaisten suurin kannatuspotentiaali löytyy politiikkaan pettyneistä sekä niistä ihmisistä, jotka kokevat jäävänsä jalkoihin etenevän globalisaation ja kansainvälistymisen myötä. Nämä ihmiset, jos yleensä äänestävät, äänestävät useimmiten vasemmistopuolueita. Maaseudun kapinalliset taas eivät ole kokoomuslaisia hekään, vaan keskustalaisia.

Kunnallisvaaleissa perussuomalaisten kannatus on ollut heikkoa, koska organisaatio on ollut ja on edelleen heikko. Timo Soinia voi äänestää vain Espoossa, muualla maassa listat ovat joko olleet tyhjiä tai sitten niiltä on löytynyt henkilöitä, jotka eivät ole lähipiirissään juuri luottamusta herättäneet. Tämä tilanne saattaa kuitenkin olla pikku hiljaa muuttumassa. Vaikka listat ovatkin koostumukseltaan vieläkin varsin erikoisten tyyppien yhdistelmiä, niitä kuitenkin on ja niille alkaa löytyä paneelikeskustelukelpoisia vetureita myös puheenjohtajan paikkakunnan ulkopuolelta.

Tony Halmeen pudottua eduskunnasta monelta jäi huomaamatta se, etteivät perussuomalaiset olleet kaukana paikasta Helsingissä nytkään. Mutta toisin kuin 2003, vuonna 2007 ei äänestetty henkilö Halmetta, vaan ennen muuta puoluetta. Listan kärjessä, tosin valitsematta jääneenä, oli Helsingin yliopistolla tutkijana työskentelevä tohtori, aggressiivisena islam- ja maahanmuuttokriitikkona tietyissä piireissä tunnettu Jussi Halla-aho, joka sai yli 2000 ääntä. Huomionarvoista on se, ettei Halla-aho ole ainakaan vielä yleisesti tunnettu henkilö eikä perussuomalaisen populistin arkkityyppi. Silti hänen äänisaaliinsa oli huomattava ja lista miltei kantoi hänet eduskuntaan.

Perussuomalaisten tulevaisuuden kehitys on erityisen mielenkiintoinen. Timo Soini on nyt puolueen kiistaton yksinvaltias, mutta taustalla tapahtuu. Ovatko perintöprinssit, naisiahan puolueessa ei ole, maaseudun vennamolaisen perinteen jatkajia, jotka elävät ennen muuta köyhän asian ajamisesta, vai ottaako puolueen aikanaan haltuunsa vielä pieni, mutta aktiivinen kansallismielisten joukko, jolta on toistaiseksi puuttunut uskottava poliittinen kanava ja jotka nyt alkavat löytää perussuomalaiset sen osoittautuessa potentiaaliseksi väyläksi. Ja mitä tuolloin tapahtuu, niin puolueen politiikalle, toimintatavoille kuin kannatuksellekin?

Perusanalyysi onkin se, että mikäli SDP ei onnistu löytämään hieman hakusessa olevaa otettaan rakennemuutoksen kynsissä painiviin duunareihin sekä politiikkaan pettyneisiin kansalaisiin, eikä onnistu käsittelemään onnistuneesti koko ajan tärkeämmäksi nousevaa kysymystä maahanmuuttajien integroitumisesta on olemassa riski, että perussuomalaiset nousevat aidosti merkittäväksi poliittiseksi voimaksi. Mikäli samaan aikaan Kokoomuksen vetovoima ei oleellisesti pienene, tullaan tilanteeseen, jossa perussuomalaisten kannatuksen kasvu betonoi ruiskukkapuolueen pysyvästi Suomen suurimmaksi puolueeksi. Soini ja hänen porukkansa onkin otettava vakavasti.

Juhannusta!

Tänä vuonna jussia juhlitaan Ruokolahden maisemissa ystävien kanssa. Hyvää ruokaa, ranta, sauna, sopivasti olutta ja hauskaa seuraa, muuta ei hienoon kesän juhlaan tarvita. Iloista juhannusta kaikille!

Hyökkäys on paras puolustus

Keskustan puoluekokous käynnistyi eilen Joensuussa vaalirahakeskustelun sävyttämänä. Jo hetken horjuvalta näyttänyt puoluesihteeri Jarmo Korhosen istuin sai kuitenkin voimakasta tukea jo aamupäivällä, kun puolueen puheenjohtaja valitsi strategiakseen Keskustan yhtenäisyyteen vetoamisen.

Vanhanen olisi myös voinut valita toisin. Tunnustamalla tehdyt virheet uhraamalla hämäriin puuhiin erikoistuneen puoluesihteerinsä vaikkapa toteamalla, että kohulla on alkulähteensä ja selkeä syynsä. Tämä syy on eittämättä Jarmo Korhonen. Tätä pöydän puhdistusta ei kuitenkaan nähty jonka vuoksi Korhonen jatkanee tehtävässään myös tämän päivän jälkeen. Tämä jättänee myös pysyvän arven keskustajohdon sekä vaalirahoituskeskustelua jatkaneiden tahojen välille.

Hyökkäysstrategiaan kuului paitsi "etelän median" syytteleminen, myös omien sotkujen sekä elinkeinoelämän rahoituksen rinnastaminen ammattiyhdistysliikkeen antamaan rahoitukseen. Samalla esitettiin suoraan sanoen törkeitä valheita oman rahoituksen mitättömyydestä suhteessa kilpailijoihin. Tämän voi kuka tahansa tarkistaa lehtien kansista minkä tahansa vaalin aikana. Jokaikisen maakuntalehtien vaalienalusajan kannet käyvät sinivihreästä tapetista milloin vain.

Mutta onko ay-liikkeen vaalituki todellakin rinnastettavissa Sukari & co -osastoon? Toisessa on kyse jopa satojen tuhansien ihmisten muodostamien järjestöjen, joilla on demokraattisesti valittu johto ja joiden tavoitteet ovat hyvin yleisyhteiskunnallisia, antamasta tuesta, toisessa taas yksittäisten vahvojen ja varakkaiden yksilöiden antamasta huomattavan suuresta tuesta, jolla on suora yhteys kyseisten henkilöiden omiin liiketoimiin? Onko tämä oikeasti sama asia? Sinälläänhän vaalirahaa saa antaa ja lienee luonnollista, että sitä myös annetaan. Kysymykset syntyvät riippuvaisuussuhteista sekä lakien rikkomisesta mallia Kalli.

Eräs sivujuonne kuviossa on se, että porvarien sotkeutuessa vaalirahasuohon näkyy kansalaisten luottamuksen pettäminen nimenomaan vasemmiston kannatuksessa. SDP:n suosio on notkahtanut keskustelua käytäessä. Vaalirahoituskeskustelu ei asiaa hyvin yleisellä tasolla seuraavien ihmisten mielissä yhdisty mihinkään puolueeseen, vaan puoluepolitiikkaan yleensä. Nämä kyseiset ihmiset ovat usein perinteisesti vasemmistopuolueita äänestäneitä. "Kaikki ne ovat samanlaisia roistoja" voi olla tuttu sananparsi eri puolilla maata. Vahvat pitävät aina huolen itsestään ja omista eduistaan. Pitää paikkansa tälläkin kertaa ja oikeisto varmasti äänensä saa -kaikesta huolimatta.

Keskustelu on silti käytävä ja pyykki pestävä. On kuitenkin sääli, että tehokkaimmat keinot muuttaa Suomen korruptiolle ja epäselvyyksille erittäin altista vaalijärjestelmää ovat poliittisesti mahdottomia. Pitkien listojen järjestelmää pidetään meillä epädemokraattisena. Sehän onkin käytössä muunnelluissa muodoissa mm. sellaisissa diktatuureissa kuin Ruotsi, Norja ja Hollanti. Nykyinen henkilökeskeinen vaalijärjestelmä on aivan liian hyvä bisnes tai hyödyttää niin korostuneesti tiettyjä vaikutusvaltaisia tahoja, jotta sen kannatus päästettäisiin julkisessa keskustelussa rapautumaan. Aina riittää leimakirveen heiluttelijoita sekä poliittisten pisteiden keräilijöitä.

Toisen asteen koulutus vaatii uudistusta

Sain mahdollisuuden kirjoittaa jälleen koulutuskysymyksistä STAKESin Yhteiskuntablogiikkaan. Tällä kertaa käsittelyssä toisen asteen koulutus, pienimuotoinen artikkeli löytyy täältä. Tutustu! Aikaisemmin kirjoittelin samalle sivustolle eriarvoistumisen merkityksestä peruskoulujen oppimistuloksille.

Palveluista ja valinnoista

Kirjoitin palvelujärjestelmän kehittämistä pohtivan kolumnin SDPn verkkolehteen. Tutustuminen onnistuu tästä linkistä.

Jälkipelit

Puoluekokous oli, näkyi ja kuului mediassa. Paikan päällä olleena mieleen jäivät suuret tunteet ja jatkuva hässäkkä. Päällekkäisiä tapahtumia oli lukuisia, huhuja kiersi. Kuitenkin kyseessä oli kolme unohtumatonta päivää, joiden aikana tehtiin monia merkittäviä päätöksiä, myös sellaisia, jotka eivät näkyneet uutisvirrassa. Materiaaliin voi tutustua paitsi Demarin nettiversiossa, päätösten osalta puoluekokoussivustolla.

SDP:n uusi puheenjohtaja on Jutta Urpilainen. Kannatin itse Erkki Tuomiojan valintaa, mutta en voi olla pettynyt puolueen valintaan. Olen varma, että SDP tulee Jutan pitkäksi muodostuvalla kaudella ennen muuta eheytymään ja avautumaan -sekä myös tavoittamaan runsaasti uusia kannattajia ja jäseniä. Ennen kaikkea koulutus- ja sivistyspolitiikkaan erittäin hyvin perehtynyt Urpilainen kykenee varmasti tuomaan näitä tulevaisuuden tasa-arvoisen yhteiskunnan kannalta erittäin keskeisiä teemoja SDP:n tavoitteenasettelun kärkeen.

Urpilaisen valinta saattaa parhaimmillaan tarjota parempia vaikuttamisen mahdollisuuksia myös niille henkilöille, jotka ovat syystä tai toisesta terävistä mielipiteistään ja suuresta osaamisestaan huolimatta jääneet hieman ulkopuolelle. Kenellekään ei liene epäselvää, että SDP:ssä on syviä jakolinjoja, jotka ovat osin muuttuneet katkeriksi. Jutalla on kaikki mahdollisuudet yhdistää puolueen eripuraiset ryhmittymät, jotka kaikki sisältävät erinomaista osaamista, mutta joiden aika kuluu liiaksi keskinäiseen kyräilyyn. Tämä vaatii herkkyyttä, avautumista ja menneiden unohtamista uudessa tilanteessa. Onnistuessaan kaikkien lahjakkuuksien täysimääräinen hyväksikäyttö, ja uusien mukaantulo, tekee SDP:stä takuuvarmasti Suomen dynaamisimman ja eniten omia uusia avauksia omaavan puolueen.

Allekirjoittaneelle kokouksen paras hetki oli puoluesihteerin valinta. Toisin kuin Kepun Korhonen, SDP:n Korhonen tulee tuskin paistattelemaan julkisuudessa. Tuloksia alkaa kuitenkin takuuvarmasti tulla. Puoluesihteeriksi oli eräässä vaiheessa kokousta peräti 11 ehdokasta. Osaa oli esitetty ilman heidän omaa tietoaan, ja vaaliin mennessä määrä oli kutistunut viiteen. Kuten kaikista muistakin valinnoista, myös puoluesihteeristä äänestettiin pitkään ja hartaasti. Paras voitti. Poliittisesti minua lähellä olleista ehdokkaista, Susanna Rahkosesta ja Säde Tahvanaisesta, toivon uusia kansanedustajia mahdollisimman nopeasti. He ovat poliittisia johtajia, erinomaisia sellaisia. Nyt tarvittiin kuitenkin ennen kaikkea järjestömyyrä. Se myös saatiin.

Henkilövalinnat veivät suurelta osin huomion, ja myös kokouksen ajan, joka on jännityksestä ja tunteita herättävyydestään huolimatta sääli. Muutakin tapahtui. Suurimmat edistysaskeleet saavutettiin järjestöllisellä puolella. Puoluekokousrytmi lyhenee kahteen vuoteen, edustajamäärä kasvaa, jatkuva aloiteoikeus puolueen perusjärjestöille otettiin käyttöön, uusia valtakunnallisia verkostoja perustetaan ja työryhmätyöskentelyä avataan. Jäsenäänestykset asia- ja henkilökysymyksistä saivat huomattavaa kannatusta, vaikkakin kaatuivat. Suunta on kuitenkin selkeä. Suoria mahdollisuuksia tullaan lisäämään ja jäsenäänestykset todennäköisesti ei niin kaukaista tulevaisuutta.

Uusi puheenjohtaja totesi useassa ulostulossaan SDP:n jääneen yksin "poliittiseen keskustaan". Keskustelu keskustavasemmistosta, tai Neue Mittesta on elänyt SDP:n taustoissa kauan. Sinällään kyse on määrittelyistä. Mikäli poliittinen keskusta määritellään gallupeilla mitattavien suomalaisten arvojen perusteella, SDP varmasti sieltä löytyy. Mikäli poliittinen keskusta tarkoittaa sellaista keskustavasemmistoa, joka määrittyy kilpailevien puolueiden asemoinnin perusteella, SDP on sielläkin. Se voi myös tarkoittaa eräiden vasemmistolaisten painotusten vähentämistä politiikassa, jota taas ei voi pitää tavoiteltavana. Linjapuheen perusteella näin ei kuitenkaan tapahdu, erityisesti lämmitti erityinen huomio asunnottomien tilanteen parantamisesta.

Merkittävimmät ulostulot liittyivät tässä puoluekokouksessa lapsiperheisiin. Suureksi tavoitteeksi asetettiin maksuton päivähoito. Päivähoidon maksuttomuus ei ole yhden vaalikauden tavoite, mutta suunta se on. Kyseessä on toteutuessaan selkeä tulonsiirto lapsiperheille, jolla pyritään myös purkamaan tuloloukkuja ja kannustamaan työntekoon. Kyseessä on myös askel kohti päivähoidon ymmärtämistä universaalina palveluna peruskoulun tapaan.

Poliittiset pettymykset liittyvät ennen muuta ylikansallisen politiikan mahdollisuuksien tunnustamiseen. SDP on edelleen turhan sidoksissa kansallisvaltiokeskeiseen näkemykseen taloudesta ja talouspolitiikasta. Globaalien ohjauskeinojen, kuten ylikansallisten verojen, mahdollinen merkitys kyllä todetaan ja niitä ollaan periaatetasolla valmiita kannattamaan, mutta konkretiaan ei tahdota päästä. Samaten kyseiset verot sotketaan edelleen kehitysrahoitustavoitteisiin, vaikkei niiden yhteydessä ole kyse kehitysyhteistyöstä, vaan taloudellisesta ohjauksesta. Toivon mukaan tulevalla kaudella tässä keskustelussa päästään eteenpäin. Avaus tähän suuntaan antaisi valtaisia mahdollisuuksia uusien tilojen politisointiin sekä uudenlaisen ulkopolitiikan askelmerkkeihin tulevissa euro- ja eduskuntavaaleissa.

HS totesi demarien ottaneen riskin valitessaan uuden, hyvin tuoreen johdon. Kokeneita poliitikkoja on johdossa vain vähän, puheenjohtajistossa on yksi toisen ja kaksi ensimmäisen kauden kansanedustajaa. Joukkueen pitääkin nyt toimia. Riski lienee kuitenkin ennen muuta mahdollisuus, ainakin kaikki elementit siihen ovat olemassa. Nyt kuitenkin tarvitaan poliittisia avauksia ja vähemmän muiden virheiden kyttäämistä. Huomiota ennen muuta omiin ideoihin, niiden kehittämiseen ja jalkauttamiseen. Samalla niin peruspalkansaajat kuin eläkkeensaajat on saatava kokemaan, että uusi, nuorentunut SDP on edelleen myös heidän puolueensa.

Mutta, kaiken kaikkiaan upea kokemus. Kiitos kaikille jotka tekivät kolmesta päivästä unohtumattomat. Kiitos ennen muuta omalle ehdokkaalleni, joka on niin monen poliittinen esikuva ja jonka lämmin puheenvuoro pj-valinnan jälkeen nostatti tipan silmäkulmaan. Onnea kaikille valituille, mukana ollaan täysillä.

ps. Analyysia runollisen kauniissa muodossa esittää jälleen Antton Rönnholm. Nauttikaa.

Ready-set-go!

Huomenna alkaa SDP:n 41.puoluekokous Hämeenlinnassa. 444 aloitetta, viisi laajaa ohjelmaa, sääntömuutosesityksiä, julkilausumia sekä tottakai uuden puoluejohdon valinta. Mikäli paikan tekniset valmiudet antavat myöden, pyrin kannettavan välityksellä kirjoittelemaan tunnelmia salista ja sen seuduilta. Oma osallistuminen liittyy ennen muuta lähetekeskusteluun osallistumiseen ohjelmista, järjestöuudistuksista ja henkilövalinnoista. Valiokuntatyöhön osallistun talous-, työ- ja verovaliokunnan jäsenenä, jossa haluan kiinnittää huomiota ainakin vastauksiin liittyen työllisyyspolitiikan keinoihin.

Valinnoista puheenjohtajavalinta on tärkein. Erkki Tuomioja on niin minun kuin monen muun nuoremman vasemmistolaisen ihmisen poliittinen esikuva. SDP tarvitsee syvyyttä poliittiseen työhönsä, kauaskatseisuutta ja näkemystä muuttuneesta poliittisesta todellisuudesta. Monilla puheenjohtajaehdokkailla on tarvittavia ominaisuuksia, periaatteellisuutta ja perusteltuja mielipiteitä. Tuomiojalla niitä on kuitenkin enemmän kuin muilla. Tämä koskee niin johtajuutta, rohkeutta kuin selkeää linjaa. SDP tarvitsee selkeän identiteetin. Siksi me tarvitsemme Tuomiojan. Anna mennä Eki, me pystymme siihen!

Varapuheenjohtajakisaan saataneen uusia nimiä vielä ennen ensimmäisen kierroksen puheenjohtajaäänestystä. Toivon ainakin Maria Guzenina-Richardsonin menestyvän tuossa valinnassa, sekä toivottavasti käytettävissä olevan Jutta Urpilaisen, mikäli hänestä ei tule puolueen puheenjohtajaa. Vielä on tilaa yhdelle varapuheenjohtajalle, katsotaan keitä käytettävissä on.

Puoluesihteerikisa elää kulisseissa. Ehdokkaita on radalla, kello käy, mutta joidenkin piirien toivomaa "Hakulista" ei vain näy. Eikä ole syytä näkyäkään. Mikäli ei ole uskaltanut asettaa itseään puolueväen arvioitavaksi ennen kokousta, ei ole syytä ilmaantua radalle itse tilaisuudessakaan. Toivon Ari Korhosen menestystä tuossa vaalissa.

Kuvatun kaltainen kokoonpano varmistaisi uuden sukupolven näyttävän nousun kärkeen ottaen johtoon SDP:n kokeneimman ja arvostetuimman aktiivipoliitikon. Yhdistäisimme uudistumisen aatteelliseen syvyyteen ja sisältöön. Jos kokonaisuuksia halutaan ja maltetaan nähdä, voimme koota varmasti voittavan joukkueen. Huonosti tosin ei käy missään tilanteessa.

Kaiken kaikkiaan, kynät on teroitettu, puheenvuoroja mietitty, muutosesityksiä väsätty. Huomenna alkaa. Paikoillanne, valmiit, nyt!

Sosialidemokratia 2.0

Artikkeli Sosialidemokraattisten Opiskelijoiden Debatti-mielipidelehden puoluekokousnumerossa

Globalisaatiokehitys haastaa demokratian siinä muodossa kuin olemme siihen tottuneet. Muodollisesti demokratia jatkaa etenemistään. Tällä hetkellä suurempi osa ihmiskunnasta elää vapaiden vaalien yhteiskunnissa kuin milloinkaan ennen. Kotimaassa demokratian laajentamisesta puhutaan tottuneesti ja kaikki puolueet vannovat osallisuuden kasvattamisen nimiin. Edustuksellisen demokratian kärsiessä osanottajavajeesta huomio kiinnitetään usein suoran demokratian tarjoamiin mahdollisuuksiin. Näissä näkemyksissä kuitenkin osutaan ohi maalin. Demokratia on uhattuna, mutta tällä kertaa ei kuitenkaan niinkään totalitarististen poliittisten aatteiden osalta, kuin hitaasti sisällöstä tyhjentymisen kautta. Tämä liittyy ennen muuta globalisaatioon ja talouden ylikansallistumiseen.

Kansainvälinen talous tai kansainvälinen politiikka ovat monessa mielessä aikansa eläneitä käsitteitä. Käsite kansainvälisyys olettaa valtioiden olevan keskeisimpiä taloudellisia toimijoita. Kun erityisesti avoimissa länsimaisissa talouksissa pääomien liikkuvuuden esteitä on tehokkaasti raivattu, on talous muuttunut ylikansalliseksi ja on yhä vähemmän kansallisten toimenpiteiden vaikutuspiirissä. Voimatasapaino on muuttunut markkinoiden hyväksi. Valtiot ovat entistä enemmän pakotettuja pohtimaan omaa yhteiskuntapolitiikkaansa ylikansallisen talouden näkökulmasta, eivätkä niinkään kansalaistensa näkökulmasta. Taloudellisen järjestelmän valta rajoittaa valtioiden toimintaa, ei päinvastoin. Voidaan toki tehdä sinällään kyseenalainen tulkinta, jonka mukaan kyseiset edut ovat aina yhteneväiset, mutta yhteiskuntapolitiikan painopisteen muutosta ne välttämättä tarkoittavat.

Demokraattinen järjestelmä, joka ei juurikaan kykene vaikuttamaan yhteiskunnan syvärakenteeseen ja resurssien syntymisen ja jakaantumisen mekanismeihin, talouteen, on ontto. Muodollinen demokratia voi olla pystyssä, vaaleja käydä ja lakeja säätää, mutta pitkälti sellaisessa kehikossa, joka on ulkopuolelta asetettu, vailla demokraattista päätöksentekoa. Tätä tukee kansantaloustieteen nykyinen tendenssi, jossa taloudelliset ilmiöt pyritään kuvaamaan lähinnä matemaattisina ongelmina, ei poliittisina. Kun valtion vaikutus talouteen vähenee, vaarantuu sosiaalivaltion rakentamisen mahdollisuus. Samalla valtiolta, joka aikaisemmin kykeni suojelemaan kansalaisiaan kapitalismin negatiivisilta vaikutuksilta ja jakamaan uudelleen sen tuottamia hyötyjä julkisten palveluiden ja sosiaaliturvan avulla kaikille, katoaa tarkoitus ja sitä kautta hyväksyttävyys kansalaisten silmissä. Tämä on seurausta valtion de facto kyvyttömyydestä vaikuttaa muualla tehtyihin päätöksiin.

Kaikkia kasvava demokratiavaje ei huoleta, vaan muutos kohti yövartijavaltiota nähdään positiivisena muutoksena. Mutta mikäli haasteeseen halutaan vastata, on siihen olemassa käytännössä kolme tapaa. Yksi niistä on paluu vanhaan. Protektionistiset ja usein ksenofobiaan vivahtavat liikkeet kasvattavat kannatustaan. Ne lasketaan oikeistoon, vaikka monessa suhteessa erityisesti talouspolitiikassa niiden vastaukset ovat pikemminkin vasemmistolaisia. Näissä katsantokannoissa hyvinvointivaltio yhdistetään vahvasti kansakunnan rakentamiseen. Ylikansallistuneen talouden merkitys demokratiahaasteelle tunnustetaan, mutta uhka yhteisölle ja järjestelmän rahoitukselle nähdään pikemminkin maahanmuuttajissa. Kansallisella tasolla tapahtuva uudelleenjako nähdään uudelleen mahdollisena tilanteessa, jossa valtio vetäytyisi ylikansallisista rakenteista ja palaisi kulttuurisesti ja talouspoliittisesti entisiin aikoihin.

Muutosten vastustaminen an sich sekä haikailu kuvitteelliseen El Doradoon on turhaa ja hedelmätöntä. Ylikansallisesta talousjärjestelmästä vetäytyminen todennäköisesti johtaisi saatuja hyötyjä huomattavasti suurempiin ongelmiin. Yksipuolinen pako sellaisista taloudellisista järjestelyistä, joista olemme riippuvaisia, tulisi kalliiksi. Tämän vuoksi kaksi muuta tapaa vastata globalisaation haasteeseen ovat rakentavuutensa ja eteenpäin pyrkivyytensä ansiosta mielenkiintoisempia. Niistä toinen on luonteeltaan puolustuksellinen ja toinen offensiivinen. Puolustuksellisesta suhtautumisesta on kyse ns. kolmannen tien sosialidemokratiassa, offensiivisesta taas uudenlaisessa, ylikansalliseen demokratiaan ja kosmopoliittiseen sosialidemokratiaan tähtäävässä politiikassa.

Länsimaiset sosialidemokraatit ovat viime vuosina enimmäkseen hyväksyneet nykyisen kaltaisen globaalin kapitalismin järjestelmän. Valtion ei ole kuitenkaan haluttu katoavan, kuten uusliberaalin oikeiston on nähty toivovan, vaan sen tehtäväksi on nähty kansalaisten valmentaminen ja valmistaminen kiristyvään kilpailuun. Tämä on tarkoittanut vahvaa panostusta koulutukseen ja osaamiseen, sekä sosiaaliturvan virittämistä työllisyyttä tukevaksi. Strategia on ollut monella tapaa menestyksekäs, mutta demokratiahaasteeseen se ei tarjoa selkeää vastausta. Se kyllä valtaistaa ihmisiä, mutta lähinnä heidän oman itsensä kautta osaajina, ei poliittisina toimijoina, kansalaisina. Yhteiskunnan pirstaloituminen ja poliittisen järjestelmän impotenssi suhteessa talousjärjestelmään jatkuu.

Mielenkiintoiseksi nouseekin kolmas vaihtoehto. Se tarkoittaa ennen muuta yhteiskunnan redemokratisointia, poliittisen päätöksentekojärjestelmän, ja sitä kautta kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksien, ulkopuolelle siirtyneiden rakenteiden tuomista uudelleen demokraattisen päätöksenteon piiriin. Tätä ei tule nähdä vastakkaisena niille kolmannen tien oivalluksille, joiden puitteissa on haluttu panostaa kansalaisten työmarkkinavalmiuksiin, työssä pysymiseen ja osaamiseen. Offensiivinen strategia pikemminkin tarjoaa uuden toimintatilan, joiden puitteissa generoida resursseja myös halutuille sosiaalivaltion tehtäville kansallisesti. Varsinaiset suuremmat tavoitteet ovat kuitenkin kansallisvaltion ulkopuolella, globaalissa taloudessa ja poliittisessa kulttuurissa.

Demokraattisempi yhteiskunta ei ylikansallisen talouden oloissa voi tarkoittaa demokratiaa vain kansallisvaltion piirissä. Se vaatii ylikansallista demokratiaa sekä sellaisia ylikansallisia demokraattisesti hallittuja instituutioita, jotka kykenevät toteuttamaan sitovia päätöksiä. Jurgen Habermas puhuu ”globaalista sisäpolitiikasta”, joita tämänkaltaisten instituutioiden tulisi harjoittaa. Niiden kompetensseihin tulisi kuulumaan mm. ylikansallisten pääomavirtojen valvonta ja tarvittaessa kontrolli, valuutanvaihtovero sekä sen tuoton allokointi ym. Kyseessä on pitkällä tähtäimellä hyvinvointivaltioprojektin käynnistäminen ylikansallisella, jopa globaalilla tasolla. Kapitalismin negatiivisia ulkoisvaikutuksia on hillittävä, kyettävä suorittamaan markkinoita korjaavia toimenpiteitä globaalilla tasolla, saatava aikaan uudelleenjaon mahdollistavia mekanismeja ylikansalliseen talouteen sekä hallittava sellaisia ongelmia, jotka ovat luonteeltaan globaaleja, päällimmäisinä köyhyys ja ilmastonmuutos.

Mikään edellä mainituista kysymyksistä ei ole tällä hetkellä kansallisen demokratian vaikutusmahdollisuuksien piirissä. Siksi ne vaativat uudenlaista lähestymistapaa. Sosialidemokraateilla on tässä työssä ainutlaatuinen mahdollisuus, ja sitä kautta velvollisuus. Emme saa enää tyytyä kansallisen selviytymistarinan tylsäksi käyvään retoriikkaan, tarvitsemme kunnianhimoisempia visioita, joita meillä on oltava valmius myös niin ylikansallisessa kuin kansallisessa poliittisessa työssämme edistää.

Graduate Tax

Kalevi Sorsa säätiö ja allekirjoittaneen pyörittämä hanke julkaisi viime viikolla VTM Aleksi Henttosen kirjoittaman raportin liittyen koulutuksen kustannuksen jakamiseen. Raporttia tulee, paljon enemmän kuin minään yksittäisenä toimenpide-ehdotuksena, lukea puheenvuorona ja pohdintana sen suhteen, ettei mikään ole itsestään selvää. Koulutuksen maksuttomuus ei välttämättä tarkoita tasa-arvoista koulutusjärjestelmää, mikäli koulutukseen valikoituminen on epätasa-arvoista.

Raporttiin sisältyy konkreettinen ehdotus nk. Graduate Tax -järjestelmään siirtymisestä. Käytännössä Graduate Tax tarkoittaisi maksullisia korkeakouluopintoja, mutta maksu suoritettaisiin jälkikäteen ja sen kohteena olisivat ainoastaan ne henkilöt, jotka tulevat taloudellisesti hyötymään korkeakoulutuksestaan. Maksun suuruuden kytkeminen opintojen kestoon antaisi kannusteen nopeampaan valmistumiseen.

Miksi tällaista esitetään? Ensinnäkin koulutus periytyy. Koulutetuista taustoista tulevien nuorten todennäköisyys hakeutua korkeakoulutukseen on moninkertainen kouluttamattomista taustoista tuleviin verrattuna. Koulutus tuottaa saajalleen keskimäärin erittäin hyvin. Yhteiskunta hyötyy, mutta vielä enemmän hyötyy yksilö, tämä näkyy niin tulotasossa kuin ennen muuta työttömyysriskin pienenemisenä. Voidaan katsoa, että sukupolvien sisällä vaatimattomammista taustoista tulevat, työuransa aikaisin aloittavat nuoret itse asiassa rahoittavat parempiosaisten korkeakoulupolkuja.

Etukäteiset lukukausimaksut ovat huono idea. Vaikka tehokkaasti ja edullisesti lainoitettaisiinkin valtion toimesta, maksuihin liittyy pelotevaikutuksia. Lukukausimaksut hankaloittaisivat koulutukseen hakeutumista ja estäisivät lahjakkaita, mutta vähävaraisia opiskelijoita pyrkimästä aloille, joilla työllistyminen vakaasti tai taloudellisesti takuuvarmasti tuottavasti on epävarmaa. Parhaita esimerkkejä ovat monet kulttuurialat. Riskiä ei tule lisätä tai kuormittaa jo valmiiksi vaikeammassa tilanteessa olevia ihmisiä.

Graduate Tax välttää lukukausimaksujen sudenkuopat kohdentumalla eri tavoin ja siirtämällä takaisinmaksuvelvoitteen aikaan, jolloin ihmisellä on tuloja joista maksaa. Lainamalleissa takaisinmaksu ajoittuu opintojen päättämisen jälkeiseen aikaan. Tuolloin korkeakoulutettujen palkkataso on kuitenkin matala ja elämässä vaihe, johon sijoittuvat suuret investoinnit mm. perheen perustamisen muodossa. Henttosen esityksessä, joka ei ole valmis malli, vaan pikemminkin keskustelunavaus, Graduate Taxia maksettaisiin vain siitä osasta tuloja, jotka ylittävät toisen asteen suorittaneiden keskimääräisen palkkatason. Tästä osasta siksi, että sen voitaisiin lähinnä ainakin merkittävin osin johtua koulutuksen saamisesta.

Malli toimii yksinkertaistettuna siten, että mikäli oletetaan yhden lukukauden tuottavan 0,2% maksuvelvoitteen, olisi viiden vuoden opiskelun jälkeen koossa 2% Graduate Tax. Tilanteessa, jossa toisen asteen suorittaneiden keskiansio kuukaudessa olisi vaikkapa 2500 euroa ja valmistuneen 3000 euroa, 2% veroa maksettaisiin 500 eurosta eli 10 euroa kuussa. Maksuvelvoite voi olla muunkin kokoinen, siihen voidaan soveltaa erilaisia vähennyksiä ja joustoja tai sen kertymisperusteita voidaan muuttaa. Kaikki riippuu siitä, kuinka suuri osa kustannuksista sillä halutaan kattaa ja millaisia ohjausvaikutuksia tavoitella.

Maksun sitomisella opintojen kestoon pyritään tehostamaan läpäisyä, mutta kuitenkin niin, että vältetään opintoseteli- tai tavoiteaikamalleihin liittyvät kohtuuttomat lisäkustannukset opintojen pienimuotoisesta viivästymisestä, jotka ovat luonnollisia. Graduate Taxissa ohjausvaikutus olisi voimistuva, mutta lisäys yhdestä jatko-opiskeluvuodesta ei nouse kohtuuttomaksi. Veroastetta ei ole tarkoitus mallilla nostaa, pikemminkin tehdä verotusta läpinäkyvämmäksi. Suomessa suuri osa koulutuksen kannattavuudesta on piilossa opintojen aikaisissa tukijärjestelmissä eikä näy palkoissa. Oheisen kaltainen malli voisi parhaimmillaan, palkkaneuvotteluissa huomioon otettuna, johtaa palkanmuodostukseen, jossa koulutusta palkitaan nykyistä enemmän, mutta joka ei silti johtaisi tuloerojen lisäkasvuun.

Graduate Tax ei ole sellaisenaan käytössä missään, joskin se on noussut puheisiin monissa eri maissa. Graduate Taxia ei Suomessa ainakaan toistaiseksi ole ottanut omiin tavoitteisiinsa yksikään puolue. Malli on mielikuviin ja pinnalliseen analyysiin perustuvassa politiikanteossa helppo ampua alas julkisuudessa puhumalla mallin "kouluttautumisesta rankaisevuudesta", tai sitten argumentoida sen aiheuttavan aivovuotoa. Voidaan myös puhua periaatetasosta, (korkea)koulutuksesta sellaisena sosiaalisen kansalaisuuden osana, jonka tulee säilyä yhteiskunnan jäsenilleen täysimääräisesti kustantamana palveluna. Niin tai näin, malli on merkittävä puheenvuoro, mielenkiintoinen yritys problematisoida koulutuspoliittisia itsestäänselvyyksiä sekä pyrkiä avaamaan uudenlaista latua koulutuksen rahoittamisen kysymyksissä.


ps. Muuta mielenkiintoista viime päivinä: tutustu Globaalisosialidemokraattien sivustoon, josta löytyy teoreettisempaa keskustelua mm. koulutuksesta. GSD-aktiivi Lauri Holappa, yksi paljon keskustellun Puolueiden kriisi -pamfletin kirjoittajista antaa puolestaan kuulua Kansan Uutisissa.

Pohjaa sinipunalle?

Jyrki Katainen otti viime sunnuntaina 25.5. kantaa verojärjestelmän uudistamiseen Helsingin Sanomissa. Perusvirityksenä ideoissa oli palkkatuloverotuksen ja pääomatuloverotuksen välisen eron pienentäminen sekä työllistävien veroratkaisujen suosiminen. Kokonaisveroasteen laskemista Katainen ei haastattelun mukaan pidä erityisen tavoiteltavana.

Ehdotukset ovat oikeansuuntaisia, eikä niitä pidä tuomita siksi, että nykyinen hallitus tekee pitkälti täysin päinvastaista politiikkaa. Katainen mainitsee haastattelussaan tämän vaalikauden kuluvan uudistusten suunnitteluun, jonka jälkeen asiaan voitaisiin ottaa kantaa eduskuntavaaleissa. Sen voisikin nähdä yritykseksi rakentaa siltaa sosialidemokraattien suuntaan talouspolitiikassa -ja samalla pohjaa sinipunahallitukselle tulevien eduskuntavaalien jälkeen vaalituloksen sen mahdollistaessa.

Perusidea pääomatuloveron ja ansiotuloverojen välisen eron kaventamiseksi on laajalti hyväksytty myös oppositiossa, ainakin pääpuolueessa. Lopulliset tarkat tavoitteet voivat toki olla erilaisia. Voisi kuvitella Kokoomuksen tavoitteenasettelun olevan huomattavasti lähempänä tasaveroa kuin demarien. Mikäli, kuten tavoiteltavaa on, pääomatulovero saataisiin progressiiviseksi, kiistaa käytäisiin progression jyrkkyydestä sekä korkeimmasta veroasteesta. Verotuksen merkitys ja tehtävä tuloerojen tasaajana kun voidaan ymmärtää melkoisen eri tavoin.

Kulutus- ja ympäristöverojen korotus on sekin oikeansuuntainen idea, joskin jälleen on pohdittava uudistusten tulonjakovaikutuksia. Kyseiset verot, yksittäisiin ihmisiin osuessaan, ovat luonteeltaan regressiivisiä eli kohtelevat kovemmin vähävaraisia kuin varakkaita. Veronkorotukset kulutuksessa eivät tunnu paksussa lompakossa vastaavasti kuin ohuemmassa, vaikka elämäntyyli näissä piireissä on usein ekologisesti vastuuttomampi. Tulonjakovaikutusta pitää näissäkin miettiä.

Ja entä sinipuna? Mahdollisuus huomattavasti nykyistä tehokkaampaan kuntapolitiikkaan sekä aktiiviseen Eurooppa-otteeseen lisääntyisivät huomattavasti. Kaupunkien ongelmiin, jossa suurin osa suomalaisista nykyisin asuu, kiinnitettäisiin enemmän huomiota, ympäristöpolitiikkaan erityisesti maatalouden päästöjen ja yhdyskuntarakenteiden eheyden osalta tulisi uutta ryhtiä. Ta vallisen kaiken maksavan työtätekevän murheisiin saatettaisiin kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, nythän politiikka on keskittynyt lähinnä verovapaan eliittiluokan luomiseen. Veropolitiikan yksityiskohdista tulisi takuuvarmasti riitaa, mutta suunnan ollessa yhtäläisen, myös kompromissiin lienee mahdollisuus.

Luottamus ja sen puute

Kun pohtii millä tunteella on eniten merkitystä yhteiskunnan koossapysymisen kannalta, tulee mieleen luottamus. Suomelle, kuten muillekin pohjoismaille, on ollut kauan ominaista luottamus julkiseen valtaan, valtioon. Julkisen vallan on nähty olevan "hyvä" siinä mielessä, että sen on voitu nähdä tuottavan arvoa sijoitukselle, toisin sanoen takaavan sellaisia positiivisia elämän edellytyksiä, joista ollaan valmiita maksamaan. Näin ei ole kaikkialla, itse asiassa näin on harvassa paikassa.

Mitä tapahtuu, jos luottamus pettää? Ja miksi se pettää? Julkiset palvelut ovat solidaarisuutta käytännössä. Kaikki maksavat ja kaikki saavat, palveluissa tämä tapahtuu -tai sen pitäisi tapahtua- kaikkein kouriintuntuvimmin. Kaikki myös käyttävät samoja palveluita. Päiväkodeissa ja kouluissa näin vielä suurimmaksi osaksi onkin, mutta terveydenhuollossa ei enää ole. Varakkaammat ja vakiintuneessa työmarkkina-asemassa olevat hankkivat palvelunsa yksityisiltä, julkinen terveydenhuolto jää köyhille. Alkaa hajoaminen.

SDP:n puheenjohtajaehdokkaista Miapetra Kumpula-Natri on toistaiseksi aktiivisimmin nostanut esiin peruspalveluiden laaturemontin käsitettä. Tässä on ajatusta. Pelkkä julkisen sektorin palveluiden moraalisuudesta muistuttaminen ei riitä, tarvitaan myös katetta kauniille sanoille. Luottamuspula, joka vaivaa tällä hetkellä julkista terveydenhuoltoa, leviää herkästi kaikkiin palveluihin elleivät ne kykene vastaamaan kasvaviin odotuksiin. Yksi huono kokemus leviää laajalle, ja ilmiötä kiihdyttävät tahot, jotka haluavat tehdä yhteisestä huolenpidosta bisnestä. Epäluottamuksen lietsominen kannattaa, koska sillä voidaan tehdä rahaa joidenkuiden taskuihin.

Yhteisen solidaarisuuden ja tasa-arvon kannalta tärkeintä on vertaisuus. Vertaisuutta ei synny ilman kohtaamisia. Juuri tästä syystä peruskoulu ja yhteinen päivähoito ovat niin arvokkaita. Lääkärien, tuomarien, metallityöntekijöiden, maanviljelijöiden tai työvoiman ulkopuolella olevien lapset voivat kohdata, oppia ja ystävystyä "havaitsematta" olevansa taustoiltaan erilaisia. Yhteiset kokemukset yhteisistä palveluista luovat myös halun ottaa vastuuta niistä -ja niiden piirissä kohtaamistaan ihmisistä. Jos hajautuminen jatkuu ja luottamus pettää, varakkaat hankkivat palvelunsa muualta ja julkisen sektorin merkitys taantuu takaisin köyhäinhoidoksi. Pitkällä aikavälillä katoaa ihmisten välinen vertaisuus ja sitä kautta pikku hiljaa myös julkisen sektorin legitimiteetti.

Laatu ja saatavuus ovat tärkeitä. Mm. Helsingin päivähoidon ongelmat on korjattava nopeasti. Muuten alaa alkaa vallata kodinhoitajabisnes. Jos joku haluaa välttämättä sellaisen lapselleen valita, fine, mutta sen ei pitäisi muodostua pakoksi. Jos näin käy, ne, joilla on mahdollisuus, ja heitä on paljon, jättävät yhteiset järjestelmät ja rakentavat omilla rahoillaan tai osin subventoituna omansa. Pitkässä juoksussa häviämme kaikki.

Peruspalveluilla ei ole tarvetta tehdä bisnestä. Mutta vain tämän toteaminen ei riitä. Julkisen sektorin palveluiden tavoitteena tulisi olla niin laadukas ja toimiva palvelu, ettei muunlaisille palveluille laajassa mitassa synny kysyntää. Tätä kautta syntyy myös veronmaksumoraali, ja palvelut tuottavat harvoin otsikoihin nostettavaa, mutta niin kovin tärkeää tehtäväänsä väestöryhmien tasa-arvoisuuden ja vertaisuuden luojina.

Presidentti eduskunnasta

Viime päivien yhteiskunnallista keskustelua on vaalirahoituksen lisäksi hallinnut jälleen kerran keskustelu presidentin valtaoikeuksista. Rintamalinjat ovat sanalla sanoen erikoiset. Entinen monarkistipuolue haluaa korostaa parlamentarismia, parlamentarismia vaatineen puolueen näkyvät toimijat taas puolustaa presidentin vahvempaa asemaa.

Presidentti-instituutiota perustellaan usein mm. sillä, että kyseisissä vaaleissa kansalaiset ovat innokkaimmin liikkeellä. Peruste on minusta erikoinen. Presidentin valtaoikeudet eivät nykyiselläänkään ole erityisen suuria. Kansalaiset äänestävät siis jo nyt varsin vähämerkityksisissä vaaleissa. Viime presidentinvaaleissa puhuttiin asioista, joista olisi ollut syytä puhua eduskuntavaaleissa, koska presidentillä ei ole toimivaltaa niihin kysymyksiin joista vaaleissa ylipäätään keskusteltiin. Kannanotto kyseisissä vaaleissa meni siis yhteiskuntapolitiikan suunnan määrittämisen kannalta hieman "hukkaan" ja olisi ollut käytännön kannalta järkevämpää että se olisi kanavoitu eduskuntavaaleihin.

Toisaalta hyvä että puhutaan ajankohdasta ja yhteydestä riippumatta, ja presidentinhän halutaan olevan arvojohtaja. On kuitenkin hyvä kysymys tarvitaanko erillistä instituutiota ja vaaleja arvokeskustelun kävijän valitsemiseksi? Sivuseikkana myös todettakoon, että juuri tähän sinällään toki tärkeään tehtävään toivoisin nykyiseltä presidentiltä enemmän eväitä. Kolmatta kautta ei tule, nyt olisi aikaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluilmapiiriin. Tältä pohjalta minä äänestin Tarja Halosta presidentiksi ja toivoisin hänen ottavan entistä aktiivisemmin tuon roolin.

Kun valtaoikeuksien vähentämisen tielle on, erittäin perustellusti, lähdetty jo aikaisemmin, voitaisiin luonnollista kehitystä jatkaa parlamentarismin vahvistamisen suuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaisi loppujen valtaoikeuksien vähittäistä vähentämistä, kunnes presidentti-instituutio olisi käytännössä seremoniallinen virka. Tuolloin kansanvaali presidentistä ja instituutio sellaisenaan voitaisiin lakkauttaa ja siirtää muodollinen tasavallan päämiehen/naisen virka eduskunnan puhemiehelle, vaikka sitten presidentin nimellä. Eduskunta on Suomen politiikan korkein päättävä elin ja olisi vain luonnollista, että sen vetäjä on selkeimmin valtion muodollinen johtaja. Tällöin myös eduskuntavaalien merkitys yhteiskuntapolitiikkaa keskeisimmin linjaavina vaaleina mahdollisesti korostuisi.



ps. Hyvä Vihreät! Vihreät linjasivat puoluekokouksessaan paitsi presidentin asemasta, myös jäsenäänestyksestä puheenjohtajaa valittaessa sekä Hesarin poiminnan mukaan periaatteista ikäihmisten hoidon suhteen. Vihreiden kritisoima ilmiö, vanhusten alentaminen lapsiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa, on ärsyttänyt myös allekirjoittanutta vuosikaudet. On aikakin, että joku ottaa tamburiininlyöntilässytyksen kritiikkinsä kohteeksi.

Sen lauluja laulat kenen leipää syöt

Vaalirahoitus puhuttaa ja aiheesta. Vaalien alla keskusteluun vedetään kerta toisensa jälkeen vasemmistopuolueet sekä ay-liike. Media ja oikeistopoliitikot pitävät työmarkkinajärjestöjen mukanaoloa vaalikampanjoissa, oli se sitten organisatorista tai taloudellista, demokratiaa rapauttavana ja haitallisena toimintana. Viime vaalien alla moisesta kampanjoinnista mallia näytti mm. Turun Sanomat.

Pääministeri Vanhasen syyt kannattaa IdeaParkin rakentamista Vihtiin ja vastustaa Jan Vapaavuoren järkeviä näkemyksiä selvisivät tänään. Samalla ne herättävät jälleen uuden kysymyksen rahoituksen suhteen. Miksi vaalien alla ei puhuttu laisinkaan siitä, mitä yksityisten varakkaiden henkilöiden antama merkittävä vaalituki oikeistopuolueiden ehdokkaille merkitsee? Kokoomuksen ja Keskustan ehdokkaiden mainokset täyttävät päivästä toiseen päälehtien kannet, vaikka suurten puolueiden viralliset mainosbudjetit ovat suurin piirtein yhteneväiset. Mistä erotus tulee?

Kun Vanhanen väittää olevansa tietämätön siitä, mistä tai keneltä hänen vaalirahoituksensa tulee, hän valehtelee. Tämän voin itse ehdolla olleena varmasti todeta. Hänen asemassaan oleva henkilö ei varmasti jättäisi taustoja arvailujen varaan ja vain ottaisi vastaan ruskeita kirjekuoria. Hän myös hyvin tietää, että Sukarin ja kumppaneiden kaltaiset kummisedät odottavat vastapalveluksia eivätkä rahoita ketään hyvää hyvyyttään. Nyt Vanhanen tekee työtä käskettyä. Eikä ole yksin. Tämä on suomalaista korruptiota, jolle jatkuvasti paisuvat vaalibudjetit sekä kaiken markkinoistaminen antavat erinomaisen kasvualustan.

Mutta ehkä Kallista ja Vanhasesta seuraa jotain hyvää. Ehkä yritysten ja varakkaiden yksityisten antama vaalituki nousee keskusteluun. Sinälläänhän voidaan olla myös sitä mieltä, ettei niissä ole mitään pahaa, kunhan kytkyt tulevat kaikelle kansalle selväksi hyvissä ajoin ennen vaaleja ja ihmiset voivat arvioida näiden suhteiden merkitystä. Ehkä media kiinnostuu niistä ilmiöistä, jotka luovat otolliset olosuhteet korruption hiipimiselle suomalaiseen yhteiskuntaan. Ehkä puoluetuen merkitys demokratian ja jonkinasteisen riippumattomuuden takaajana ymmärretään. Ja ehkä kansalaiset tajuavat, että mikäli omat asiat eivät kerran neljässä vuodessa kiinnosta sen vertaa, että vaivautuisi ajattelemaan edes hetken ja kömpimään uurnille ilman ilotulituksia, valtaisia tuotettuja tv-mainoskampanjoita ja temppurataa omalla takapihalla, joudutaan tilanteeseen jossa meillä istuu pääministerinä pikkuhiluilla ostettu sätkynukke.

EDIT: Taloussanomien poiminta aiheesta, myös täällä ja täällä.

Demokratia maksaa

Uutispäivä Demari avasi viime viikolla uuden verkkolehtensä ja tuotos on todella upea. Suurin osa alueellisista sd-lehdistä, pois lukien Pohjolan Työ ja Uusi Aika, löytyvät nyt yhdestä paikasta. Kokonaisuus täydentynee myöhemmin useammalla blogistilla, kolumneilla jne. Hyvä.

Mutta mutta. Moni kakku päältä kaunis. Tämä tuli mieleen, kun silmiin sattui viime perjantain päätoimittaja Peltosen näkemys puoluekokouksessa käsiteltävistä uudistuksista. Otsikolla "Puoluekokous maksaa" kulkevassa pääkirjoituksessa tyrmätään pääasiassa talousperustein tähän asti yksimielisinä niin työryhmissä kuin puoluehallituksessakin kulkeneet ehdotukset puoluekokouksen suurentamisesta sekä kokousvälin lyhentämisestä.

Kun rakenteita pohdittiin, mietittiin ennen muuta tapoja, jolla yhä useampi pääsisi suoraan vaikuttamaan SDP:n linjaan ja poliittisiin sisältöihin. Puoluekokous on tärkein tällainen paikka. Kerran kolmessa vuodessa kokoontuva harvojen ja valittujen kokous antaa liian harvalle innokkaalle jäsenelle mahdollisuuden tällaiseen toimintaan. Siksi esitykset kasvattamisesta laadittiin ja siksi ne yksimielisinä eteenpäin vietiin. Syklin osalta mietittiin vaaliteemojen parempaa jalkauttamista ja demokraattisempaa laadintaa. Tuolloin käsitys myös oli, ettei asia talouteen kaatuisi, vaan jos johonkin niin poliittiseen tahtoon tai sen puutteeseen.

Nyt poliittista tahtoa kaataa uudistukset näyttää kuitenkin löytyvän. Perusteita on hyvä arvioida. Ensinnä vedetään esiin talouskortti. Maksaa rahaa. No niin maksaa, mutta ensinnäkin on vasta seuraavan puoluehallituksen tehtävänä pohtia miten kustannukset jaetaan. Siksi paikallisosastoja tai piirejä ei voida lisäkustannuksilla tässä vaiheessa uhkailla.

Jos puolueen taloudesta puoluekokousten osalta ollaan huolissaan, voitaisiin pohtia vaikkapa sitä, pitääkö kokoukseen valitun puolue-eliitin mässäillä ravintoloissa ja pulikoida uima-altaissa vailla minkäänlaista omavastuuta? Kyseessä ei ole mikään palkintomatka vaan vaikuttamispaikka, jossa vähemmänkin prameat puitteet riittäisivät.

Puoluekokous maksaa, mutta jotain se saanee maksaakin. Sellaisella logiikalla, jossa tämänkaltaiset kulut ovat huonoa rahankäyttöä, voitaisiin alkaa samaan aikaan miettiä puoluekokouksen pienentämistä. Jospa vaikka piirien puheenjohtajat valitsisivat kaartin johtajat, vaikkapa viideksi vuodeksi kerrallaan? Riittäisi rahaa vaaleihin.

Talouspuolen lisäksi Peltonen puhuu uudistuksen myötä puoluekokoukseen ilmestyvistä "satapäisistä valiokunnista", jotka estävät asioiden järkevän käsittelyn. Jotta tällaisiin määriin päästäisiin jokaisen valiokunnan kohdalla, tulisi puoluekokous kasvattaa mittasuhteisiin joista kukaan ei ole puhunut eikä kukaan esittänyt. Kyseessä onkin sinällään näppärästi luotu olkinukke, jota vastaan voi tarmolla hyökätä, "asiakeskustelun" puolustajana.

Kolmantena hihakorttina peliin ilmestyy kysymys jatkuvasta pj-kisasta tilanteessa, jossa kokous järjestettäisiin joka toinen vuosi. On totta, että työrauhaa tarvitaan. On kuitenkin kumma juttu, että niissä puolueissa, mm. Kokoomuksessa ja Keskustassa, joissa kahden vuoden sykli on käytössä, ei moisesta ole merkittäviä viitteitä silloin kun tarvetta ei ole puolueväen mielestä ollut.

Mistä yhtäkkinen huoli, kun aiemmin kaikki ovat olleet samaa mieltä kyseisten uudistusten tarpeellisuudesta? Ehkä pää-äänenkannattajakaan ei keksinyt aiheesta aivan itse huolestua, ja saattaapa kabineteissa suhista kuin kaislikossa konsanaan. Ehkä joku tai jotkut aiheesta huolestuneet ovat laskeneet sen varaan, että ehdotuksia voi nyt lähteä kulisseissa kaatamaan, kun edustajien huomio kiinnittyy henkilökysymyksiin.

Minusta esitetyt uudistukset ovat hyviä ja tärkeitä. Niiden ei tarvitse tarkoittaa kohtuutonta lisäkustannusta sen paremmin puolueelle kuin osallistujillekaan. Ja at the end of the day, aktiivisemmasta ja valtaistetummasta aktiivijoukosta voinee hieman maksaakin. Rahaa kuluu paljon turhempaankin. Tämän vuoksi ko. esitysten läpimeno on tärkeää jo itsessään, mutta myös siksi, että ne läpi äänestämällä voidaan osoittaa, että valta puolueessa kuuluu kokoukselle itselleen.

Välityömarkkinoista

Välityömarkkinoista on puhuttu paljon. Samaten sosiaalisten yritysten mahdollisuudesta kantaa entistä suurempaa työllistämisvastuuta niistä ihmisistä, joiden tosiasialliset kyvyt ja mahdollisuudet osallistua työelämään ovat rajalliset. Tavoitteet ovat hyviä ja on toki tärkeää, että mahdollisimman moni osallistuisi työelämään paitsi oman osallisuuden, myös julkisen talouden kestävyyden vuoksi.

SDP:n puoluekokoukseen käsittelyyn tulevassa Suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmassa välityömarkkinoilla nähdään rooli pitkäaikaistyöttömyyden vähentäjänä. Mallina tarjotaan työllisyysseteliä, jonka työnantaja voisi työhallinnosta lunastaa ja jolla kompensoitaisiin työntekijän alentunutta tuottavuutta. Samalla esitellään Irlannista tuttu ajatus, jossa työttömiä kannustetaan työelämään antamalla heille mahdollisuus pitää osa työttömyysturvastaan.

Aikomus ja tarkoitus on varmasti hyvä. Silti on kysyttävä, onko linjaus oikea? Oleellista on myös kysyä, keitä erityisesti työllisyyssetelillä tarkoitetaan? Kaikkia työttömiä, vajaakuntoisia, vammaisia? Jos linjaus koskee pieniä erityisryhmiä, se on huomattavasti vähemmän ongelmallinen kuin jos sen halutaan koskettavan laajoja ryhmiä.

Kun koko ohjelma puhuu nimenomaan osaamisen kasvattamisesta vastauksena työelämän ja globalisaation uusiin haasteisiin sekä tuottavuuden parantamisesta, on kysyttävä millä tavalla de facto matalapalkkatuki tukee kyseisiä tavoitteita? Miksi investoida tuotantoprosessin parantamiseen yksinkertaisemmissa töissä, jos tarjolla on käytännössä ilmaista työvoimaa noita töitä tekemään? Haluammeko me todella kilpailla Kiinan kanssa työvoiman hinnalla?

Yleisesti on tunnustettu kohtaanto-ongelman merkitys, eli se, etteivät tarjolla olevat työpaikat ja työttömien osaaminen vastaa toisiaan. Välityömarkkinat ratkaisevat ongelman mahdollistamalla sellaisten nollakoulutusta vaativien yksinkertaisten töiden, joista on Suomen oloissa jo monesti päästy teknologian kehittymisen myötä eroon, uuden synnyn. Täsmälleen päinvastaista politiikkaa, johon on esimerkiksi palkkapolitiikalla kauan pyritty. Jos jossain on luotu näkemys siitä, että suunta kohti paremman tuottavuuden töitä on ollut väärä, ei sitä ole ainakaan missään ohjelmassa tai strategiassa ollut luettavissa.

Ajatus valtion varojen käytöstä subventoimaan yksityisen yrityksen työnantajakuluja herättää sekin ajatuksia. Palkkojen polkemiselle avattaisiin ovi - valtion ja kunnan laskuun. Jos julkinen sektori on halukas kuluttamaan merkittävästi varojaan vaikeasti työllistyvien työllistämiseen, voisiko olla yksinkertaisempaa ja vähemmän byrokraattista pyrkiä sijoittamaan kyseisiä ihmisiä julkisen sektorin töihin? Ei-kilpailluilla aloilla kilpailu ei suotta vääristyisi, eikä valtaisaa haku-lupa-valvonta-byrokratiaa tarvittaisi. Lisäksi tarve työvoimalle ei noilla aloilla varmaankaan ole vähäisempi.

Käytännön fakta on, että nykyisille työmarkkinoille ei moni kuntoutuja, työkyvytön tai moniongelmainen ihminen työllisty. Työn merkitystä osallisuuden ja identiteetin rakentajana suomalaisessa työorientoituneessa kulttuurissa ei saa vähätellä. Kysymys kuitenkin kuuluu, olisiko kuitenkin järkevämpää jättää yksityisen sektorin subventointi vähemmälle ja pyrkiä tarkastelemaan ketkä kuuluvat aidosti työkyvyttömyyseläkkeelle, keille voitaisiin järjestää asianmukaista korvausta vastaan suoraan kevyttä yleishyödyllistä työtä ja ketkä voisivat aidosti ponnistaa uudelleen kilpailluille markkinoille koulutuksen ja osaamisen kasvattamisen myötä.

Ehdolle!

Turun sosialidemokraattien kunnallisvaalilistalle oli tunkua, joten kunnallisjärjestössä päädyttiin jäsenäänestykseen. Tulos selvisi eilen. Allekirjoittanut valittiin 80 tässä vaiheessa valitun ehdokkaan joukossa listalle sijalta 14. Hieno tulos! Lämmin kiitos luottamuksesta, tästä alkaa vaalityö myös omalta osalta.

Vasemmalta vapun alla

Vappu on taas, ja aurinko paistaa. On hauska ajatella miten vaput ovat muuttuneet iän myötä. Lapsena kova juttu olivat vappupallot, joita meillä puhallettiin aina valtavia määriä. Suosikkeja olivat silloin keltaiset pallot.

Opiskeluaikojen simapainotteisista haalarivapuista siirryin pikku hiljaa (edelleen simapainotteiseen) poliittisempaan vappuun. Aika ajoin näiden yhdistäminen on ollut haastavaa. Ensimmäinen vappumarssini oli Tampereella. Olin siinä käsityksessä, että lähtö on puoli yhdeltätoista. Lähti kymmeneltä. Kun sain krapulaisen hahmoni Hämeenkadulle, marssi meni jo kaukana. Se siis piti juosta kiinni.

Vapun kunniaksi Erkki Tuomioja antoi Vihreään Lankaan erittäin mielenkiintoisen ja lukemisen arvoisen haastattelun, josta vasemmistolaiset piirit saivat keskusteltavaa. Vasemmistoliittolaiset kiehahtivat kun Tuomioja lausui ulos totuuden siitä, että osa vasemmistoliiton aktiiveista on aatteiltaan ja toimintatavoiltaan sellaisia henkilöitä, jotka eivät sovi SDP:hen eivätkä sinne halua. Jos yhdistymistä tapahtuu, sen hoitaa aika. Minä en ymmärrä - oliko tässä jokin seikka joka ei ollut kaikille itsestään selvä?

Vasemmistoliitto muuttuu varmasti -ja samalla sen suhde sosialidemokraatteihin. Ay-kiistaa ei SDP:n ja vasemmistoliiton välillä enää tarvitse käydä, demarit voittivat sen jo. Nyt kamppailu siirtyy toimihenkilöihin ja siellä vasemmistoliittoa ei ole. Metallin vaalit jatkavat selkeää suuntaa, duunari ei enää vasemmistoliittoon ainakaan edunvalvontatoiminnassa luota. Jos sama suunta jatkuu vasemmistoliitto vaikuttavana voimana katoaa ay-kentältä kymmenen vuoden kuluessa. Tosin mikäli suomalainen ay-liike alkaisi vahvasti radikalisoitua, mikä merkittävän taloudellisen taantuman sattuessa toki voisi tapahtuakin, tilanne voisi olla toinen. Jotta se näkyisi vahvasti vasemmistoliiton kannatuksessa, sen tulisi lisäksi sattua SDP:n hallitusvastuun aikana.

Palkansaajaidentiteetti ja -tausta ei toki ole välttämätön, muullekin voi rakentaa. Jos olisin tosiasiat tai ainakin todennäköisyydet huomioon ottava vasemmistoliittolainen, pohtisin puolueelleni uutta linjaa kahden selkeän suuntautumisvaihtoehdon välillä. Toinen niistä olisi identiteettipoliittisten ja kulutuskriittisten teemojen varaan rakentava "punavihreä" liike. Tämä todellisuus todennäköisesti karkottaisi viimeisetkin pari hassua palkansaajaäänestäjää, mutta saattaisi iskeä koko ajan paremmin jakkupuvuissaan viihtyvien vihreiden nuorempaan kannattajakuntaan.

Toinen todellisuus olisi mielenkiintoisempi. Ehkä suunnan tulisi olla aidon globaalidemokraattisia teemoja ja vaihtoehtoista talouspoliittista linjaa rakentava liike, ei pelkkä "euro-lisää-aina-kaikkeen" -automaatti. Tällaiselle ajattelulle olisi tilausta, sillä on merkitystä ja siinä on kunnianhimoa ja dynamiikkaa jota suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu niin kovasti tarvitsisi. Ei välttämättä suuri vaalimagneetti, ainakaan heti, mutta toisi jotain uutta, ja jotain rakenteellista.

Jälkimmäiset teemat ovat omasta mielestäni niitä, joita SDP:n tulisi vahvasti pyrkiä ottamaan osaksi omaa agendaansa. Kyseisten, jo nyt koko yhteiskuntapolitiikkaa määrittelevien ja koko ajan tärkeämmiksi käyvien kysymysten eteenpäin vieminen vaatii vahvaa ja laajaa puoluetta sekä rakentavaa otetta. Ne jäävät ohjelmiksi, jos ne joutuvat marginaaliin. Samaten kyseiset teemat tulevat joka tapauksessa nousemaan vahvasti esille tulevina vuosikymmeninä. Jos SDP ei tuota kehitystä halua johtaa, johtaa sitä joku muu. Näiden kysymysten politisoinnin ja agendalle ottamisen kautta myös mahdollinen jäsen kerrallaan tapahtuva yhdistyminen -joskin huuhaa-siipi jää ja saa aina jäädä ulkopuolelle- voisi tapahtua.

Oma tavoitteeni ja poliittinen unelmanikin oman puolueen suhteen on se, että sellaiset rakentavat, maltilliset, toisia kunnioittavat ja eteenpäin katsovat ihmiset ja ryhmät, jotka ovat halukkaampia saamaan asioita aikaan kuin pitämään huolta omasta oikeaoppisuudestaan, voisivat löytää poliittisen kotinsa uudenlaisesta, globaalin ulottuvuuden merkityksen aidosti sisäistäneestä sosialidemokraattisesta puolueesta. Toivottavasti se onnistuu. Sitä kohti pyrittäessä toivotan kaikille iloista ja onnellista kevään, työväen ja opiskelijoiden juhlaa.

Kuva vappumarssilta Helsingistä 2006. Vasemmiston yhteistyöstä kirjoittaa myös vasemmistoliiton parhaimpiin voimiin kuuluva Jussi Saramo.

Maksuttomasta joukkoliikenteestä

Joukkoliikenteen maksuttomuus ei ole uusi idea, mutta on saanut suurta huomiota viime kuukausina. Päivi Lipponen otti asian esiin Helsingissä ja SDP:n puheenjohtajakamppailussa mm. Kimmo Kiljunen on pitänyt asiaa esillä. Kuulostaa mukavalta, mutta lieneekö kuitenkaan järkevintä resurssien käyttöä?

Ensin hyviä asioita. Joukkoliikenteen käyttöön tulee kaikin keinoin kannustaa ja maksuttomuus on toki melkoinen porkkana. Lisäksi lippujärjestelmän ylläpito toki tuo tarvittavia tuloja, mutta myös aikaansaa menoja. Tarvitaan ostopisteitä, leimauslaitteita ja tarkastajia. Näistä voitaisiin maksuttomassa liikenteessä päästä eroon. Ilmainen lippu olisi myös melkoinen tulonsiirto julkisia joka tapauksessa käyttäville pienituloisille ja siten sosiaalipoliittisesti varsin perusteltua.

Mutta mutta. Ekologisesta näkökulmasta tilanne on kuitenkin toinen. Keitä joukkoliikenteen uusiksi käyttäjiksi halutaan? Todennäköisesti niitä henkilöitä, jotka tällä hetkellä käyttävät työ- ja muihin matkoihinsa yksityisautoa. Heidän kohdallaan taas hinta ei liene keskeisin vaikuttava tekijä koska heillä on varaa yksityisautoiluunkin, vaan joko he eivät pidä joukkoliikenteen palvelutasoa riittävänä tai matkantekoa riittävän mukavana tai sujuvana. Kumpaankaan näistä ongelmista ei nimenomaan maksuttomuus ole ratkaisu. Yhden pysäkin matkojen lisääntyminen todennäköisesti hidastaisi liikennettä.

Kuten aina kyse on myös rahasta ja maksuton joukkoliikenne tarkoittaa vähentynyttä mahdollisuutta investoida johonkin muualle. Fakta kuitenkin on se, että joukkoliikenteeseen on investoitava lisää. Mutta jos täysi maksuttomuus maksaisi x euroa ja se halutaan maksaa, olisiko erityisesti ympäristönäkökulmaa ajatellen tehokkaampaa investoida x osin taksojen alentamiseen ja lopuilla pyrkiä investoimaan bussikaistoihin, nopeampaan kalustoon ja tiheämpään vuoroväliin, siis ylipäätään palvelutason parantamiseen? Minusta kyllä.

Talkoissa

Eilen oli toivotalkoopäivä. Itse Kaisaniemen puiston läpi kävelleenä paikallistin kaksi nuorehkoa miestalkoolaista. Roskiin tartuttiin sinisten työrukkasten sormenpäillä ja talkoisiin oli näemmä varustauduttu virheettömän sileällä vaaleansinisellä, ylös asti napitetulla kauluspaidalla. Tilanne ei vaikuttanut olevan kovin kotoisa, mutta lopputulos, siistimpi puisto, on tärkein ja kaikkien iloksi. Puhumattakaan siitä, että mainonta oli hyvää ja idea suorastaan erinomainen. Mutta problematisoidaanpa taustalla olevaa ajattelua hieman.

Talkoita tehdään perinteisesti omassa paikallisyhteisössä ja niihin liittyy vahva tunneside yhteisöön. Ajatus naapurustosta ja siinä syntyvästä yhteisöllisyydestä ja keskinäisestä avusta on hyvin suosittu esimerkiksi USA:ssa. Ronald Reagan puhui aikoinaan juuri tällaisesta yhteisöstä "Amerikan peruskalliona". Toivotalkooideassa on jotain samankaltaista, "me" pidämme itse huolen omasta yhteisöstämme. Amerikkalaisessa mallissa vastuuta laajemmasta yhteiskunnasta kannetaan esimerkiksi hyväntekeväisyydellä. Jos kannetaan.

Julkisen hyvinvointikoneiston ongelma voi ajoittain olla avun ja tuen persoonattomuus. Vastapainona on tasa-arvo, kaikki ovat juridisesti samalla viivalla. Pienyhteisöissä tapahtuva huolenpito ja välittäminen voi olla parhaimmillaan ottaa ihmisen huomioon julkista tahoa paremmin yksilönä. Kääntöpuoleksi nousee kuitenkin tämänkaltaisiin yhteisöihin muodostuva holhous ja moralismi. Yhteisön yhteiset "arvot" määrittelevät usein yhteisön vahvat jäsenet eikä välttämättä järin demokraattisesti. Tällaiset pienyhteisöt ovat usein konservatiivisia, tai ainakin niillä on taipumus muuttua sellaisiksi.

Hyvinvointivaltiota syytetään ajoittain ihmisten välisen "luonnollisen" yhteisöllisyyden heikentämisestä ja ihmissuhteiden byrokratisoimisesta. Sinällään väitteessä on totta se, että valtion uudelleenjaossa solidaarisuus kohdistuu yhteiskunnassa laajemmin, myös sellaisiin ihmisiin, joita ei henkilökohtaisesti tunneta. Tässä tilanteessa suhde on väkisinkin julkisen tahon välittämä. Hintana on oman panoksen "luisuminen" välittömän näkökentän ulkopuolelle, mutta saamapuolella tasaisempi hyvinvointi laajemmassa yhteiskunnassa ja avun saamisen riippuminen nimenomaan kansalaisena olemisesta ja tiettyjen, lakiin perustuvien velvoitteiden noudattamisesta, ei pärstäkertoimesta.

Talkoohenki on hyvästä, kaikkea lähiyhteisötoimintaa on hyvä kannustaa ja erityisesti hyvinvointivaltion palvelujärjestelmää kehitettäessä tulee jatkuvasti miettiä miten ihmisten osallisuutta voitaisiin lisätä ja miten palveluita räätälöidä kohtaamaan jokaisen tarpeet. Mutta onko tästä koko sosiaalipolitiikan ohjenuoraksi? Tuskin on, sillä yhteiskunnan jakautuessa tulotasoltaan ja ennen kaikkea kulttuurisesti entistä selkeämmin, keskinäinen solidaarisuus alkaa kohdistua pienempiin ryhmiin. Tätä tukee asuinalueiden eriarvoistuminen. Lähtökohtien ja sitä kautta mahdollisuuksien tasa-arvon luominen tulee entistä vaikeammaksi mikäli vastuuta laajamittaisesti yksityistettäisiin.

On empiirinen tosiasia, että siellä, missä sosiaalipolitiikka on ennen muuta köyhyyspolitiikkaa, toisin sanoen sitä, että julkinen taho huolehtii pienituloisimmista ja muut järjestävät turvansa itse, erot rikkaiden ja köyhien välillä ovat suurimmat. Järjestelmä siis toimii tasan päinvastaisesti kuin millä sitä propagoidaan. Sen sijaan maissa, joissa sosiaalipolitiikka on ollut julkisvetoista ja koskenut kaikkia, erot ovat olleet pienimpiä. Ilmiötä on selitetty mm. sillä, että veronmaksumoraali on pysynyt korkeana ja vaurastuminen on koitunut ainakin osin myös köyhimpien hyväksi heidän palvelu- ja etuustasonsa seuraillessa paremmin laajaa keskiryhmää.

Entä Suomi 2008? Porvarihallitus ajaa poispäin pohjoismaisesta mallista. Keskiryhmien osuutta hyvinvointivaltion tuotoksista vähennetään ja kehitetään järjestelmää, jossa julkinen taho kantaa vastuuta nimenomaan ja vain heikoimmista. Keskiryhmille myydään samalla ihannetta "self-made-manista", tällä kertaa vain perisuomalaisten talkoiden nimellä. Kauniissa paketissa voikin piillä yhteiskunnallisesti varsin kyseenalaista materiaalia.

Lakastunut apila

Keskusta on vaikeassa tilanteessa. Sattumapääministeri Vanhanen on tottunut ja tykästynyt asemaansa eikä ole siitä ennen eläkeikää irti päästämässä. On hieman kummallista, että henkilö, joka ei ole tainnut koskaan voittaa vaaleja puolueensa johtajana katsoo olevansa korvaamaton paitsi puolueelleen, myös Suomelle.

Onko kukaan kuullut pitkään aikaan ainoatakaan keskustalaista avausta? Kun seurailee julkisuutta, ainoat edes jossain määrin politiikan sisältöön vivahtavat puheenvuorot kolahtavat eetteriin puoluesihteeri Korhoselta. Ja niiden keskeinen sisältö on usein hallituksen erinäisten linjausten vastustaminen. Mediassa paistattelee kyllä yksi keskustalainen, tosin melko ulkoparlamentaarisissa merkeissä.

Keskustan kannattajien ja vahvojen alueiden turhautuminen ei ole ihme eikä sattumaa. Maakuntakeskuksissa, joissa Keskusta on vahva, seurataan suurella mielenkiinnolla mm. yliopistokeskustelua. Pienemmissä kunnissa huolta aiheuttaa rahoituksen riittävyys. Peruspalveluohjelman mukaan vaurastuvan valtion osuus kuntien rahoituksesta tulee laskemaan (ks. kuvio s.26) vaalikauden loppuun mennessä. Kun samaan tilanteeseen yhdistyy mahdollinen talouskasvun hidastuminen ja väestön ikääntyminen, ollaan vaikeassa tilanteessa. Ja toisin kuin liberaali citykepulainen jota harvoin Kokoomuksen oikeistosiivestä erottaa, hiemankin kauempana asuva alkiolainen tietää etteivät yksityiset palvelut häntä pelasta.

Iskeekö valtioväsymys seuraavaksi Keskustaan? Merkit ovat olemassa. Kaksi vaalikautta vallassa, itserakkaudessaan ja omassa mahtavuudessaan piehtaroiva puoluejohtaja, joka haluaa kieltää ongelmista tai "keskeneräisistä asioista" keskustelun, peruskannattajien napina ja yleinen passiivisuus. Ellei Keskusta vaihda vetäjäänsä ja saa uutta vaihdetta silmään, on enemmän kuin todennäköistä, että Suomea johtaa seuraavalla vaalikaudella sinipunahallitus.

Panimoravintolan puolesta

Mielipidekirjoitus Turun sosialidemokraattien verkkosivuilla, julkaistu Turun Sanomissa 19.4.2008:

Koulu panimoravintolana jatkossakin

Turun Sanomissa 12.4. otettiin kantaa keskeiseen ongelmaan liittyen seniorikansalaisten puutteellisiin kokoontumistiloihin. Ajatus sinänsä on hyvä, mutta ehdotus kyseisen kulttuuritalon perustamisesta nykyisen ravintola Koulun kiinteistöön ei ole kannatettava.

Panimoravintola Koulua ei tule ajaa pois nykyisistä tiloistaan. Kysymyksessä on persoonallinen keidas tusinakapakoiden viidakossa. Miellyttävä miljöö itse pantuine oluineen on paikka, johon voi ylpeänä viedä vieraat niin muualta Suomesta kuin muualtakin maailmasta. Myös Koulun keittiö edustaa kaupungin parhaimmistoa. Ammattitaitoinen ja ystävällinen henkilökunta on aina antanut tilaa myös monien ravintoloitsijoiden kammoksumille poliittisille keskustelutilaisuuksille ja monille kulttuuritapahtumillekin. Näin toivottavasti tapahtuu myös jatkossa.

Turun keskustassa on tällä hetkellä käyttöä vailla mm. Palatsin tila. Seniorien kulttuuritalo löytäisi esimerkiksi sieltä erittäin hyvän paikan.

Ei hiekkaa lattioille

Kiireinen viikko olisi antanut aihetta monenlaiseen kommentointiin. Oikeistohallitus iski niin varhaiskasvatukseen kuin yliopistoihinkin. Ennen vaaleja Kokoomus lupasi sitoa lapsilisät indeksiin. Nyt indeksiin sidotaankin päivähoitomaksut. Päivähoidossa lapsiaan pitävät ovat näemmä hallituksen erityisessä tähtäimessä, ensin pyrittiin nollamaksuluokan hävittämiseen, nyt hyökkäyksen kohteena ovat työssäkäyvät.

Sinällään esitys sisältää hyvääkin, pienituloisimpien, erityisesti yksinhuoltajien maksut laskevat ja tavoitteet prosessin nopeuttamiseksi ovat hyviä. Mutta miksi jakaa panoksia uudelleen vain järjestelmän sisällä? Päivähoitomaksujen korotus iskee tuntuvasti perheisiin, joissa on kaksi työssäkäyvää vanhempaa. Kannustinongelma on ilmeinen. Kun tähän lisätään kuntakohtaisten lisien vaikutus, ei ole mikään ihme, että esimerkiksi kuntien on vaikea saada tarvitsemaansa työvoimaa. Toisaalta kuntien mahdollisuus parantaa palveluitaan ei sekään kasva, maksujen korotus ei kuntien budjetteihin edes jää, vaan imuroidaan valtiolle.

Paitsi että työssäkäynnistä rangaistaan tavalla, joka tulee näkymään pitkällä tähtäimellä niin työmarkkinoiden tasa-arvossa kuin matalaksi jäävissä eläkekertymissäkin, osuu ongelma myös lapsiin. Varhaiskasvatusjärjestelmä vähentää kaikkein tehokkaimmin lasten välistä eriarvoisuutta. Muiden lasten seura, monipuoliset harrastusmahdollisuudet ja useat turvalliset aikuiskontaktit antavat virikkeellisen kasvuympäristön, joka tukee lasten kehitystä. Vanhempia ei tulisi rangaista tällaisen mahdollisuuden käyttämisestä.

Kokoomus avasi tänään näyttävillä ja tarttuvilla mainoksilla kunnallisvaalikampanjansa. Eli welcome to the toivotalkoot vain. Talkoita tässä tarvitaankin. Yhteiskunta kun näyttää saman porukan ja hangaroundien johdolla olevan entistä vähemmän arjessa mukana.

Talous ja demokratia

Helsingin Sanomien mielipideosastolla on maaliskuun puolesta välistä alkaen ollut käynnissä mielenkiintoinen keskustelu liittyen Attacin puheenjohtajan Sunnuntaidebatti-avaukseen. Kantaa on otettu puolesta ja vastaan, näkyvimpänä keskusteluun osallistujana kansanedustaja Kimmo Sasi (kok.).

Sasi ja muut kriittisiä näkemyksiä esittäneet kompastuvat mielenkiintoisesti juuri siihen kysymykseen, jota sanovat puolustavansa, demokratiaan. Rajoitteet nähdään nimenomaisesti "vapauden" estäjinä. Mutta kenen vapaudesta puhutaan?

Demokratiakäsitys, jossa määritteleväksi tekijäksi nousee kansainvälinen suuryritys eikä kansa, on hyvin erikoinen. Sillä eikö kansanvaltainen ole sellainen järjestelmä, jossa demokraattisesti voidaan luoda tiettyjä sääntöjä ja rajoituksia, yhteisen edun nimissä, myös taloudellisille toimijoille? Eikö demokraattinen valtio nimenomaan edusta kaikkia kansalaisiaan? Miksi sen vallankäyttö suhteessa harvalukuisiin omistajiin olisi tuomittavaa? Eikö ongelma ole, jos tilanne on päinvastainen?

Voidaan hyvin kysyä, miten valtion tulisi käyttäytyä, kun sen laajalti omistama yritys saneeraa toimintojaan, sulkee kannattavia tehtaita ja ajaa suuren joukon saman valtion kansalaisia toimeentulovaikeuksiin? Laskiko joku kokonaiskustannuksen? Jääkö Kemijärven tehtaan sulkemisesta koituva "voitto" suuremmaksi kuin rahanmeno työttömyydestä johtuvien toimenpiteiden tuottaman laskun maksamiseen? Jos ei, niin ainakin minä valtion "osakkaana" haluaisin kritisoida tehtyä päätöstä jo shareholder valuenkin pohjalta.

Kun taloudelliset päätökset esiintyvät silkkana asiantuntijuutena ja "politiikan ulkopuolella" olevana toimintana, jossa päätöksiä tehdään ei-ideologisesti "järjellä", tyhjenee demokratia sisällöstä. Taloudellinen järjestelmä sanelee reunaehdot, ja mikäli niihin ei voida vaikuttaa, ei todellista politiikkaakaan voida tehdä. Yhteiskuntavastuun hokeminen on samaa kuin nostaa kädet pystyyn. Yrityksillä ei ole moraalia, eikä tarvitse ollakaan. Politiikan tehtävä on määrittää rajat. Myös rajojen määrittelemättä jättäminen on poliittinen teko.

Toimivassa hyvinvointivaltiossa tuotannon siirtyminen on toisaalta tarkoittanut myös työvoiman siirtymistä uusiin, usein tuottavampiin tehtäviin. Samaten on selvää, ettei tuotantorakennetta voi museoida. Ylikansallisella tasolla on kuitenkin yhtä lailla selvää, että vailla sääntöjä ja sanktioita yrityskaravaani kulkee rajoista piittamatta kohti suurenevaa lisäarvoa, jota liian usein tavoitellaan mahdollisimman surkeilla työoloilla. Romanialaiset eivät saa vuosikausia tehtaastaan nauttia, elleivät suostu varsin marginaaliseen osuuteen lisäarvon tuotannosta.

Sääntöjä tarvitaankin ennen kaikkea ylikansallisella tasolla. Yritykset siirtyvät, tämä on selvää. Tiettyjä sitovia ja yleispäteviä sääntöjä pitää kuitenkin voida luoda. Turvalliset työsuhteet ja ihmisarvoiset palkat kuuluvat kaikille eikä niiden suhteen saa sallia epätervettä kilpailua. Kehittyvillä mailla ei ole uusista tehtaistaan juurikaan hyötyä, mikäli ne sijaitsevat verovapailla erityistalousalueilla. Ja ennen muuta kysymys on demokratiasta. Taloudellisen toiminnan tulee olla demokraattisen ohjauksen piirissä. Muutoin muodollinen kansanvaltainen politiikka on taistelua vaikuttamismahdollisuuksien ulkopuolelta tihkuvista armopaloista.

Globaalikapitalismin ymmärtäminen, kansanvallan laajentaminen ja tätä kautta vaihtoehtojen tarjoaminen on sosialidemokratian tulevaisuuden keskeisin tehtävä. Mikäli sosialidemokraatit eivät ota kehitystä haltuunsa, sitä ei tee kukaan muukaan. Tarvitaan rakenteellisia ratkaisuja, "hyvän olon" hokemisella tai keskiryhmien "houkuttelulla" ei pitkälle pötkitä. Niistä ei ole avauksiksi tai muutosvoimiksi, vaikka varmasti sinällään tärkeitä ovatkin. Tätä kautta kyetään myös palauttamaan politiikan uskottavuus, ja houkuttelemaan mukaan muutoshaluisia ja ajatteluun kykeneviä ihmisiä.

Mikäli mitään ei tehdä ja jatketaan kuin maailmassa ei olisi mitään mainitsemisen arvoista tapahtumassa, voi kehitys yllättää ikävästi. Pettyneet ja toivonsa menettäneet kääntävät muutoshalussaan katseensa populistisiin liikkeisiin jotka näkevät syyt kehitykseen enemmänkin yleisessä arvorappiossa, EU:ssa tai maahanmuuttajissa. Lopputuloksena vihaa, katkeruutta, hajoavia yhteisöjä sekä todellisen ongelman syvenemistä. Siinä pelissä ei ole voittajia, ei ainakaan sellaisen vasemmiston keskuudessa, joka kannattaa integraatiota ja kansainvälistä solidaarisuutta.

Puolueiden demokraattisuudesta

Kaikissa yhteiskunnallisissa liikkeissä on taipumusta harvainvaltaan. Ei liene sellaista puoluetta, kansalaisjärjestöä tai muuta yhteiskunnallista organisaatiota, jossa ei syntyisi jonkinlaista porukkaa jolla on enemmän valtaa yhteiseen tavoitteenasetteluun kuin muilla. Mutta eroja on.

SDP:ssä on keskusteltu paljon jäsendemokratiasta ja sen kehittämisestä. Parannettavaa todellakin on. Ällistyttävää kuitenkin on, miten vähällä muut puolueet pääsevät, niin median kuin omien jäsentensä taholta. Yksilön asialla yksilöllisesti liikkuva Kokoomus toimii hyvänä esimerkkinä.

Kun Kanervan laiva alkoi upota, kaikki toistelivat yhtenään miten yksin Kataisella on valta aiheesta päättää ja kuten hän sitten päättikin. Kukaan ei erityisesti kysellyt miksi päätös on yksin puolueen puheenjohtajan.

Eräs toveri esitti hyvän kysymyksen, mitä jos kyseessä olisikin ollut SDP? Demariministeri olisi törttöillyt ja sen jälkeen kaikki näkyvät sosialidemokraatit olisivat hokeneet: Heinäluoma päättää. Arvattava reaktio osasta mediaa ja kaikkialta oikeistosta: miten epädemokraattista, mitä junttausta! Kun Katainen toimii tällä tavoin, ei ketään kiinnosta.

Toinen esimerkki, paljon puhuvampi, vaikuttaa olevan ehdokasasettelu. SDP kokoaa listansa suurin osin jäsenäänestyksellä paikkakunnilla, joilla halukkaita on enemmän kuin listalla tilaa. Toisin sanoen puolueen jäsenillä on oikeus päättää suoraan suurimmasta osasta ehdokkaita.

Mutta miten toimii "yksilön puolue"? Iltalehden mukaan ainakin Helsingissä yksi ihminen valmistelee ja tuo listansa piirikokouksen hyväksyttäväksi. Toisin sanoen rivijäsenellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa ehdokasasetteluun, muutoin kuin ilmoittamalla oma kiinnostuksensa ja jäädä odottamaan armopalaa. Täydellistä pienen piirin eliittivaltaa. En tiedä kuinka paljon tästä Kokoomuksessa keskustellaan, mutta syytä olisi.

ps. Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli ottaa kantaa SDP:n uudistumiskeskusteluun 24d:n kolumnistina. Tutustu.

Vaihto

Kanervan kujanjuoksu päättyi. Viesteistä ministeri olisi voinut selvitäkin, mutta valehtelusta ei. Selittely, kiistäminen, kiistämisen kiistäminen ja pelko jatkuvista paljastuksista loivat noidankehän, josta ei ollut paluuta. Kansallisesti päätös oli tärkeä. Suomella ei ole varaa ulkoministeriin, jonka korvat heiluvat ja jonka uskottavuus on nollissa.

Uuden ulkoministerin nimi ei ollut yllätys. Alexander Stubbin nimi esiintyi spekulaatioissa jo porvarihallituksen alkutaipaleella, jolloin veikkaus jäi vielä realisoitumatta. Erinomaisen ulosannin, korkean koulutuksen ja hyvän kielitaidon omaava nuorehko europarlamentaarikko on hyvä käyntikortti missä tahansa. Osaamistakin Stubbilla kiistatta on. Mutta onko hän poliitikko, poliittinen johtaja, linjanvetäjä? Ei toistaiseksi. Käsitystä ei ole myöskään siitä, miten korostuneen "yksilöllinen pelaaja" soveltuu hallitustyössä tarvittavaan joukkuepeliin. Tämän kertonee aika.

Ulkopoliittisesti tilanne on mielenkiintoinen. Nato-suuntaus voimistuu. Tämä taas ei välttämättä ole mieleen Kokoomuksen hallituskumppaneille. Asetelman selkiytyminen saattaa kuitenkin palvella julkista keskustelua. Fakta on kuitenkin se, että Stubbin valinnan myötä Kokoomuksen seuraavat 30 vuotta tv-kameroiden edessä liikkuva kaarti alkaa olla kasassa. Ja europarlamenttiin matkaa ensi vuonna Lokalahden leijona.