Hyvinvointivaltio ja historian taakka

Viro, Latvia ja Liettua ovat maantieteellisesti lähellä Suomea, mutta monissa asioissa hyvin erilaisia. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kaikki nämä maat valitsivat yhteiskuntapolitiikkansa johtoajatukseksi liberalistisen talouspolitiikan sekä nopeasti kasvavien tuloerojen mallin. Pohjoismaista hyvinvointivaltiota ei nähty tavoittelemisen arvoisena, vaan vannottiin ennen kaikkea yksityisen sektorin ja mahdollisimman vapaan markkinatalouden nimiin.

Syitä on kommunismin krapulan lisäksi varmasti monia, mm. se, että nämä maat itsenäistyivät kovin erilaiseen aikaan kuin vaikkapa sodanjälkeinen Suomi. Keynesiläisen talouspolitiikan tai rahapolitiikan mahdollisuudet köyhissä ja pienissä maissa näinä aikoina ovat huomattavasti pienemmät kuin tuolloin. On kuitenkin olemassa myös syvempiä, kulttuurisia syitä, joita aloin pohtia keskustellessani Suomessa asuvien liettualaisten kanssa. Kaikki kiittelivät Suomen toimivia julkisia palveluita ja olivat vaikuttuneita siitä, että Suomen valtio todella välittää kansalaisista. Silti, kun kysyttiin heidän näkemystään siitä, millaiseksi Liettuan tulevaisuus muotoutuu, oli vastaus nopea. "´Tämä systeemi ei ikinä toimisi Liettuassa."

Vastausta tähän varsin yllättävään näkemykseen sopii etsiä ihmisten kokemuksista lähihistorian ajalta. Suomessa ja muissa pohjoismaissa valtiokoneistoon suhtaudutaan lähtökohtaisesti positiivisena asiana. Valtiota kutsutaan hyvinvointivaltioksi, joka on myönteisesti latautunut termi. Poliisiin suhtaudutaan ystävänä ja julkisten palveluiden yksityistämiseen suhtaudutaan varauksella. Kaikki nämä määreet enemmän tai vähemmän puuttuvat jopa vasemmistolaisittain suuntautuneiden ihmisten mielistä ja retoriikasta Baltian maissa. Kokemus on puhunut kauan toista.

Baltian maissa neuvostomiehityksen aikainen valtio jakoi lähinnä niukkuutta ja se oli myös synonyymi poliittiselle sorrolle ja korruptiolle, josta aikaa myöten kasvoi maan tapa. Pahimmillaan valtio riisti kansalaisiltaan vapauden vankileireillä ja ajoi nuoria asevelvollisia kuolemaan Afganistanissa. Luottamus ja lojaliteetti syntyivätkin tästä syystä ennen kaikkea perheen, suvun ja lähiyhteisön keskuuteen. Kun Suomessa luotetaan esivaltaan ja valtioon, entisissä neuvostomaissa luottamus kohdistui omaan viiteryhmään. Kun tämä kaikki otetaan huomioon, ei ole ihme, että vahvan julkisen vastuun omaavien yhteiskunnallisten järjestelmien lähtökohdat eivät näissä maissa ole parhaat mahdolliset.

Venäläinen ystäväni kuvasi elämäänsä Suomessa kerran seuraavasti: "Venäjällä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Suomessa kaikki toimii, mutta mikään ei järjesty." Samalla tavalla hän totesi maksavansa ilomielin tuloistaan veroa Suomessa, jossa hän kokee saavansa rahalleen vastinetta. Venäjällä taas hän pyrkisi välttämään verojen maksua, koska uskoo niiden valuvan paikallisten oligarkkien taskuihin. Kun korruptiosta on tällä tavalla tullut arkipäivää, luottamus koneistoon rapistuu, eikä sitä kohtaan enää tunneta lojaaliutta. Sääntöjä ei koeta tarkoituksenmukaisiksi, vaan niitä pyritään lähtökohtaisesti kiertämään. Säännöt edustavat ennen kaikkea vahvimman valtaa, ei heikoimman turvaa. Tätä kautta molemminpuolisen pettämisen kierre on valmis.

Edellä mainitun valossa on luonnollisesti kuitenkin havaittava, ettei kyse ole moraalin rappeutumisesta, moraalinen toiminta vain kohdistuu eri tavoin. Monet baltit ja venäläiset kummastelevat ja kunnioittavat suomalaisten veronmaksumoraalia tai liikennesääntöjen kunnioittamista, mutta samalla kauhistelevat sitä, miten suomalaisia vanhuksia kuolee koteihinsa kenenkään heistä välittämättä. Samaten he katsovat lähtökohtaiseksi velvollisuudekseen osallistua yhteisen hyvän rahoittamiseen. Tavat, millä sitä kyetään tekemään, kuitenkin vaihtelevat.

Mitä meidän tulisi oppia tästä? Ainakin sen, että valtion tulee ansaita oikeutuksensa joka päivä. Sen tulee tuottaa hyvinvoinnin ja turvallisuuden kautta lisäarvoa kansalaisilleen sekä toimia oikeudenmukaisesti ja tehokkaasti. Valtion ei tule luoda tarpeetonta byrokratiaa tai sääntelyä, sitä kautta se kykenee helposti tuhoamaan sitä kohtaan osoitetun luottamuksen ja myötätunnon. Avainasemassa ovat toimivat palvelut, korruption vähäisyys sekä tarkoituksenmukainen sääntely. Asioiden vastuullinen hoito on ainoa tapa säilyttää ja kehittää luottamusta ihmisten mielissä.

Myös Baltian maissa on toivoa paremmasta. Taloudellinen kasvu on antanut mahdollisuuksia paikata julkisen sektorin palkkakuoppia ja ihmisten vaatimustaso julkisia palveluita kohtaan on alkanut kasvaa. EU:lla on puolestaan erittäin merkittävä rooli korruption vastaisessa taistelussa. On oletettavaa, että erityisesti tätä kautta tulevaisuudessa tulemme näkemään valtion roolin kasvua uusissa EU:n jäsenmaissa, emme suinkaan sen lopullista alasajoa.

Kuvassa Katedros Aikste, eli Katedraaliaukio Vilnassa, Liettuassa