Vaalipohdiskelua

Vaalijärjestelmä saa aika ajoin ansaittua kritiikkiä. Erisuuruiset vaalipiirit, vaaliliitot, henkilökeskeinen järjestelmä, joka aikaansaa heikkoa sitoutumista lopulta käytännössä kuitenkin merkitseviin puolueen tavoitteisiin, ainoa lopulta todella merkityksellinen dokumentti on hallitusohjelma, jonka puolesta kukaan ei ole missään vaiheessa saanut äänestää jne. Paljon aiheellisia huolenaiheita.

Kun hallinnolta, ja poliittisilta päätöksentekijöiltä kaivataan tänä päivänä ennen muuta avoimuutta, ja pidetään keskeisenä sitä, että he ovat päätöksistään vastuussa, voisi miettiä millainen vaalijärjestelmä voisi nykyistä paremmin tukea näitä tavoitteita. Eräs, ajatusleikkinä, pelkkänä ajatusleikkinä, hauska pohdiskelu voisi liittyä yhden hengen vaalipiireihin.

Yhden hengen vaalipiireihin perustuvassa järjestelmässä esimerkiksi eduskuntavaaleissa maa jaettaisiin 200 väestöpohjaltaan suurin piirtein yhtä suureen vaalipiiriin, jotka 5,3 miljoonan asukkaan maassa olisivat n. 26 500 henkilön kokoisia. Näissä piireissä jokainen vaaliin osallistuva puolue saisi asettaa yhden ehdokkaan. Eniten ääniä kerännyt valittaisiin eduskuntaan. Oma kysymyksensä on se, riittääkö ykköseksi sijoittuminen, vai tulisiko äänestyksessä olla kaksi kierrosta, jotta valittu edustaja saisi annetuista äänistä enemmistön.

Ongelmia on, ja paljon. Teoriassa olisi mahdollisuus tulla valituksi varsin pienellä äänimäärällä, tai että 49,999% annetuista äänistä olisivat de facto merkityksettömiä. Voittaja veisi kaiken. Briteissä liberaalidemokraattien tilanne kertoo järjestelmän ongelmista. Kolmospuolue sai vuoden 2005 vaaleissa 22% äänistä, mutta paikoista vain joka kymmenennen. Toki tämän ei tarvitsisi pitää paikkaansa vastaavissa määrin sellaisissa maissa, joissa poliittisten puolueiden kannatus on vahvan alueellista. Kampanjointi kohdistuisikin vahvasti, USA:n malliin, swing stateihin, tai tässä tapauksessa swing suburbeihin.

Mutta entä mahdollisuudet? Aivan toisella tavalla kuin nykyisin järjestelmä olisi accountable. Mikäli ihmiset eivät olisi omaan edustajaansa tyytyväisiä, tämä olisi äärimmäisen helppoa vaaleissa vaihtaa. Vaalirahoituksen merkitys vaalituloksen ratkaisijana pienenisi dramaattisesti, kun kuvatun kokoisessa vaalipiirissä jopa nollabudjetilla olisi mahdollista käytännöllisesti katsoen tavata kaikki äänioikeutetut. Edustajat olisivat aivan uudella tavalla pakotetut kuuntelemaan kansalaisia ja olemaan heidän keskuudessaan.

Myös alueellinen edustavuus paranisi. Tällä hetkellä niin valtuustoja kuin eduskuntaa kansoittavat parempien alueiden hyvätuloiset. Yhden hengen vaalipiirien järjestelmässä suuri lähiö ympäristöineen saisi aina oman kansanedustajan. Toki järjestelmässä puolueilla varmasti olisi mahdollisuus asettaa ehdolle myös muualla kuin alueella asuva ehdokas, mutta paine "oman alueen" ehdokkaan asettamiseen, ja myös tällaisen ehdokkaan menestymisen mahdollisuudet, olisivat huomattavat.

Toki järjestelmässä olisi tässä yhteydessä myös haittoja. Miksi alueperusteen pitäisi olla vahvin määrittävä tekijä siinä, kuka saa äänestää ketäkin, varsinkin kun vaihtoehtojen määrä yksittäisen äänestäjän kohdalla putoaisi rajusti? Mitä tämä tarkoittaisi tasavahvaa kannatusta suuremmalla alueella nauttivan ehdokkaan kannalta? Johtaisiko tämä paikallispolitiikan liialliseen ylikorostumiseen, tarkoittaisiko tämänkaltainen järjestelmä välttämättä sitä?

Kukaan ei varmasti ole suoraan lähdössä kannattamaan yhden hengen vaalipiirijärjestelmää sen, kuten edellä kuvattua, sisältäessä monia ongelmia erityisesti vähemmistösuojaan liittyen. Tietyt sen piirteet ja ominaisuudet ovat kuitenkin huomioimisen arvoisia.

Työväen presidentti (sd.)

Viikontakaiset presidenttigallupit olivat Kokoomuksen juhlaa. Sauli Niinistö saa suoraan 30% kannatuksen kun ihmisiltä kysytään heidän suosikkiaan seuraavaksi presidentiksi. Tätä pidettiin valtaisana suosiona. Huomiotta kuitenkin jäi mm. se, että Niinistön kannatus on itse asiassa laskenut miltei kymmenellä prosentilla, ja ettei 30%:n kannatus itsessään ole erityisen poikkeuksellista ottaen huomioon sen, että viime presidentinvaaleissa oli siinä ja siinä ettei nykyistä istuvaa presidenttiä valittu suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Puoluepoliittisesti Kokoomuksella meni toki hyvin, sillä Alexander Stubb nousi kyselyissä kakkoseksi -ja toki olisi oletettavaa, että näistä äänistä ylivoimainen enemmistö tulisi Niinistölle mikäli hän Kokoomuksen ehdokas olisi. SDP:ltä kyselyyn oli valikoitu Erkki Liikanen ja Paavo Lipponen, joista ainakin jälkimmäinen on käsittääkseni ilmoittanut ettei ole tavoittelemassa kyseistä virkaa. Heidän kannatuksensa jäikin kovin matalaksi. Tätä pidettiin jälleen yhtenä lisämerkkinä siitä, miten sosialidemokraateilla on hankaluuksia.

Gallupit ovat gallupeja, ja voi olla, että SDP:n edustaja olisi voinut saada enemmänkin kannatusta mikäli kyselyyn olisi valittu joku muu. Vuosi sitten kyselyissä mukana ollut, niin ikään presidenttiehdokkuudesta varsin suorasanaisesti aikoinaan kieltäytynyt Erkki Tuomioja keräsi tuolloin 9%:n suoran kannatuksen. Mutta koska sen paremmin Tuomioja kuin Lipponenkaan eivät tule olemaan mukana vaaleissa, on ehdokasta etsittävä muualta.

Nobel-voittaja Martti Ahtisaari tuli aikoinaan sosialidemokraattiseksi presidenttiehdokkaaksi ja myöhemmin presidentiksi ennakointien ja päivänpolitiikan ulkopuolelta. Ehkä seuraava sosialidemokraattinen presidentti voisi hänkin olla jotain muuta kuin pitkäaikainen ministeri tai kansanedustaja? Mikäli tehtävää kehitetään nimenomaan arvojohtajan asemaa korostaen, voisi helposti nähdä tehtävään valittavan pitkän linjan yhteiskunnallisen vaikuttajan, jolla on ollut keskeisiä yhteiskuntapoliittisia tehtäviä ja jonka omassa tarinassa olisi vetovoimaa.

Lauri Ihalainen täyttää nämä mitat. SAK:sta eläkkeelle siirtyvä Ihalainen on kauan ollut suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ja erityisesti työmarkkinapolitiikan lähes nelsonmandelamainen hahmo. Vaikka SAK:ta on julkisuudessa riepoteltu ja syytetty milloin mistäkin, on Ihalainen SAK:n puheenjohtajana ollut tälle arvostelulle lähes ällistyttävän immuuni, pitkälti henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi. Vakavaa ja osaavaa miestä arvostavat kaikki riippumatta siitä millä puolella pöytää istuvat.

Ihalaisen elämäntarinassa kertautuvat monella tavalla sellaiset arvot ja tapahtumat joita moni suomalainen arvostaa. Vaatimattomista oloista, duunariammatista kovalla omalla työllä yhteiskunnan huipulle, hyvinvointivaltion rakennustyöhön keskeiseltä paikalta osallistuminen ja nyttemmin selkeät kannanotot globaalin oikeudenmukaisuuden puolesta. Ja jos työväen presidentistä vielä tuolloin puhutaan, ei silloin puhuta Niinistöstä, ei vaikka Kokoomus kaataisi viimeisetkin pelimerkkinsä Bob Helsingin kassaan.

Vastaavan profiilin ja kokemuksen ehdokasta on vaikea löytää, puolueesta riippumatta. Nyt voitaisiin koko suomalaisessa politiikassa, kaiken kimmellyksen ja hienojen kampanjaideoiden keskellä, olla aika ainakin osin palata vakavaan, ja miksei hieman arvokkaaseenkin. Ainakin allekirjoittanut äänestäisi rinta rottingilla rakennusmiestä Pihtiputaalta, joka on omalla esimerkillään, hyvin paljon Tarja Halosen tapaan, näyttänyt miten kaikki on mahdollista.

Uudistusta

Välillä asian vierestäkin. Sain vihdoin, kuukausien meinaamisen jälkeen, siirryttyä Bloggerin uudempaan versioon. Blogista löytyy nyt mahdollisuus tilata artikkelit suoraan sekä temaattinen jaottelu, jonka perusteella vanhempien tekstien selaus aiheen mukaan, mikäli joku niistä nyt joskus saattaisi olla kiinnostunut, onnistuu helposti. Tekstejä on kertynyt tämän kuluneen kolmen ja puolen vuoden bloginpidon aikana kertynyt kaikkiaan 481. Ja lisää tulee. Samalla poistin blogrollista kaikki sellaiset blogit joissa ei ole tapahtunut mitään kahteen kuukauteen. Toivottavasti ainakin osa niistä vielä virkistyy.

Muualla Tage Lindberg sanoo kaiken sanomisen arvoisen Ilta-Sanomien viime päivien toiminnasta. Tämänpäiväisestä rimanalituksesta vastasi ilmeisesti sama nilviäinen, joka raapusteli jokin aika sitten ylistävän kommentin sotaharjoituksissa jopa itselleen poikkeuksellisen kokoisen egokohtauksen saaneesta Timo T.A. Mikkosesta 2000-luvun Adolf Ehnroothina. Sympatioiden, ja vastaavasti antipatioiden, suunnat eivät siis yllätä.

IS:n tapauksessa on kuitenkin yksittäisen tusinatoimittajan urpoilun lisäksi laajempaa traagisuutta. On Urpilaisen kuvista sitten mitä mieltä tahansa, niin ala-arvoiseksi on mennyt kun merkittävän kokoisen suomalaisen lehden aukeaman jutun aineistoksi kelpaa joko tämänpäiväinen "journalismiksi" kutsuttu lapsellinen pelleily, tai sitten eilinen lähdeaineisto, joka koostui Suomi24-palstalla anonyymina julkaistuista ölinöistä. Säälittävää.

Perheverotuksesta

Jo hetkeksi laantuneeseen lapsiperhekeskusteluun saatetaan saada uutta vauhtia verokysymyksistä. Tämänpäiväisen uutisoinnin mukaan lapsiperheet hyötyisivät perheverotuksesta. Kuukaudessa säästö perheelle voisi olla 230-260 euroa kuussa.

Voi kuinka mukavaa. Vai onko sittenkään? No ei ole.

Perheverotukseen siirtymisen kustannukset voisivat olla huomattavat, ensinnäkin tasa-arvomielessä, ja myös taloudellisesti perheille. Ensinnäkin perheverotus kannustaisi vähemmän ansaitsevia, käytännössä edelleen miltei aina naisia, jäämään vuosikausiksi kotiin hoitamaan lapsia. Naisten työllisyys heikentyisi ja tasa-arvon kentällä otettaisiin vuosikymmenten loikka väärään suuntaan, kohti vanhan ajan mieselättäjämallia.

Verotuksella pitää myös kannustaa työhön. Palvelut eivät ole ilmaisia, ja ikärakenteen muutos tulee tarkoittamaan lisääntyvää menopainetta, vaikka tuottavuutta onnistuttaisiinkin parantamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli haluamme ylläpitää hyvinvointiyhteiskunnan palvelurakennetta, työllisyyden tulee pysyä korkealla tasolla. Samalla valtio käyttää huomattavan osan tuloistaan nuortensa, tällä hetkellä erityisesti naisten, kouluttamiseen. Investoinnin tuotto -ja sitä kautta mielekkyys- vähenee mikäli tuota koulutusta ei hyödynnetä työmarkkinoilla.

Vuosikausien poissaolo työmarkkinoilta paitsi heikentäisi naisten urakehitysmahdollisuuksia ja siten pitemmän ajan ansiotasoa, eläkekertymistä puhumattakaan. Olisikin mielenkiintoista nähdä millainen vaikutus näiden seikkojen huomioonottamisella olisi yllä olevaan laskelmaan. Todellinen taloudellinen "voitto" saattaisi pitkällä tähtäimellä jäädä pienemmäksi. Myös esitellyn mallin vaikutus julkiseen talouteen sietäisi varmasti tulla kerratuksi.

Myös summaan kannattaa kiinnittää huomiota. Hieman yli 200 euroa kuussa. Se on itse asiassa saman verran mitä suuri osa perheistä hyötyisi, mikäli siirryttäisiin sosialidemokraattien esittämään maksuttomaan päivähoitoon. Maksuton päivähoito olisi selkeä tulonsiirto nimenomaan työssä käyville lapsiperheille, maksaisi valtiolle huomattavasti vähemmän ja poistaisi merkittävällä tavalla kannustinloukkuja. Puhumattakaan siitä, että tämän tukimuodon sukupuolivaikutukset olisivat huomattavasti perheverotukseen siirtymistä myönteisempiä.

Joululukemisia

Joulunaikaan ja joulukuuhun muutoinkin kuului tänä vuonna erityisesti vauvan hoitoa, mutta jonkin verran lukemaankin ehtii. Viime päivät olen viettänyt Geert Makin huikean ja äärimmäisen luettavan In Europe -teoksen parissa. Hollantilaisjournalisti kiertää teoksessa Eurooppaa ja kuvaa samalla 1900-luvun kipeää historiaa. Tästä kuitenkin myöhemmin lisää, kun saan kirjan loppuun. Jo puolessa välissä sitä kuitenkin uskaltaa suositella kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle.

Antton Rönnholmin palkitun esseen innoittamana tartuin alkukuusta Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna -romaaniin. Nuori mies matkustaa jonkin tuntemattoman halun ajamana kohti Konstantinopolia ja sieltä takaisin Helsinkiin. Kaukokaipuusta, seikkailun kaipuusta ja selittämättämästä poltteesta kertova romaani on mahtava lukuelämys. Pohjavirityksenä on myös ikävä sekä itsetutkiskelu. Mitä etsijä oikeastaan etsii ja miksi? Ja mitä hän kuvittelee etsimänsä ehkä löydettyään saavuttavansa? Onko kyseessä vain turhamaisuus?

Ruotsin vuoden 2006 kirjallinen tapaus oli suomalaissyntyisen Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat. Pienen Leenan silmin kuvataan työväenluokkaisen suomalaissiirtolaisperheen elämää, jonka alemmuudentunto purkautuu alkoholismiin ja perheväkivaltaan. Romaanin kuvaukset isän ja äidin ryyppyremmistä ja arjen särkymisestä lapsen silmin kuvattuna ovat riipaisevia. "Humalaiset aikuiset eivät koskaan katsoneet lasta silmiin." Sikalat on kuitenkin myös selviytymistarina. Aina on mahdollisuus uuteen alkuun, kukaan ei kuitenkaan lopulta ole vanki.

Pysäyttävää ja palan kurkkuun nostattavaa luettavaa on puolestaan puolalaisen, Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Tadeusz Borowskin kertomuskokoelma Kotimme Auschwitz. Borowski kuvaa leirin arkipäivää, jossa käydään kauppaa tavaralla ja periaatteilla sekä iloitaan omasta selviytymisestä ystävän tuhoutuessa. Kuljetusten epäinhimillisyys, ihmiselämän arvottomuus leiriolosuhteissa, valheet ja moraalin tuhoutuminen kuvataan karusti. Vankien jalkapallo-ottelun aikana heidän selkiensä takana surmataan tuhansia ihmisiä. Turhista toiveista kuvaavimpia on sairaan venäläisvangin, teoksen ainoan idealistin, toive luottovangille "Minä joudun kaasuun, mutta kun sota loppuu ja sinä olet yhä hengissä, niin mene äitini luokse. Sodan jälkeen ei varmasti ole enää rajoja, valtioita ja leirejä eivätkä ihmiset tapa toisiaan. Wied eto poslednij boj, tää on viimeinen taisto, ponimajesz? Sinä siis menet äitini luokse ja kerrot että minä kuolin, kuolin sen puolesta ettei olisi olemassa enää rajoja, sotia eikä leirejä."

Venäläistä uudempaa kirjallisuutta edustaa puolestaan Irina Denezkinan kokoelma Anna mulle! Suomeksi ei ainakaan allekirjoittaneen käsityksen mukaan ole pahemmin ilmestynyt nuorten venäläisten kirjailijoiden tekstejä, niitä voisi ilmestyä enemmänkin. Denezkina kuvaa lähiönuorten seksin, päihteiden, kuluttamisen ja poikien osalta satunnaisen oloisen väkivallan täyteistä elämää. Toistuva teema ovat särkyneet sydämet, tilanteet, joissa toisen tunteita ei ymmärretä tai haluta ymmärtää ja jossa toisen rakkauden osoitukset ja hyväksynnän kaipuu kohtaavat toiselta osapuolelta vain hyväksikäyttöä.

Iloista joulua!

Kuvan tonttu, joka tavattiin jouluaterialta Sörnäisten Sivuraiteesta toivottaa kaikille lukijoilleen oikein iloista joulua!

Kuvasta kiitokset Aikuispisteeseen.

Porvari nukkui hyvin

Joulua kohti mennään taloustaantumauutisoinnin merkeissä. Jyrki Katainen katsoi vielä alkusyksystä, ettei mitään merkittävää tule tapahtumaan, mutta tuhansiin nousseet lomautukset ovat lopulta saaneet hänetkin heräämään pitkäksi venähtäneiltä päiväunilta ja puhumaan "talouden talvisodasta". Hyvää huomenta herra marsalkka ja tervetuloa vain riviin. Johan tässä odoteltiinkin.

Katainen vaatii kirjoituksessaan yhteistyötä ja yhteen hiileen puhaltamista. Hyvä. Tosin kun oppositio tätä yhteistyötä palkansaajajärjestöjen tukemana aiemmin tarjosi, kuitattiin nämä silloiset tarjoukset joko hiljaisuudella tai vaalikikkailuna. Ilmeisesti johdonmukaisuus tai rehellisyys eivät ole vaadittavia ominaisuuksia gallupeissa pärjäämiselle -ja jos eivät ole niin miksipä kokoomuscapo niitä sitten harjoittaisi. Sääli silti.

Hallituksen ansioksi on kuitenkin luettava se, että nyt ilmeisesti alkaa tapahtua. Pääministeri Vanhanen ilmoitti tänään hallituksen mieluummin lisäävän veroja kuin tekevän menoleikkauksia. Taantumaoloissa tätä on pidettävä hyvänä perusperiaatteena. Helsingin Sanomien uutisen mukaan eräs lisäysten kohde on, myös perustellusti, työllisyyskoulutus. Vieläkö joku muistaa miten porvarit hyökkäsivät koulutuksia vastaan eduskuntavaaleissa kutsuen niitä tempputyöllistämiseksi? Siperia näemmä opettaa.

Jos kohta pari porvaria jo heräilee, niin yksi ei vielä ole ymmärtänyt mistä on kyse. Jussi Järventauksen ulostulo liittyen palkkojen alentamiseen sopii hieman heikosti tilanteeseen jossa kotimaista kysyntää pitäisi pitää yllä alasajon sijasta. Veronnosto sentään useimmiten pysyy kotimaisessa kierrossa. Palkkaleikkaukset jäävät helposti pysyviksi tilanteessa, jossa yritysten johdolla on todellisesta tilanteesta aina parempi kuva kuin työntekijöillä ja intressi tuolloin liioitella vaikeuksia. Huono liikkeenjohto voitaisiin palkka-alen myötä maksattaa työntekijöillä. Samalla alkaisi kilpailuedun haku heikommalla palkkauksella, josta kärsisi koko kansantalous.

Lukemisen arvoista vielä ennen joulua:

• Jussi Saramo kirjoittaa mielenkiintoisesti palveluseteleistä
• Dagens Nyheter analysoi Ruotsin blokkiutuvaa poliittista tilannetta
• Loka Laitisen mahtava kolumni

Oppia oikealta?

Viimeisissä kaksissa vaaleissa kolmesta suuresta on menestynyt ainoastaan Kokoomus. Kunnallisvaaleissa Kokoomus nousi ensi kertaa suurimmaksi puolueeksi. Keskusteluissa tämä laitetaan useimmiten onnistuneen markkinoinnin piikkiin. Tällä on varmasti merkitystä, mutta vasemmiston ei tulisi päästää itseään aivan näin helpolla pohtiessaan syitä siihen miksi Kokoomus menestyy.

Kuten todettua, keskeistä on linjakkuus. Henrik Ruso tiedusteli aikaisemman kirjoitukseni kommenteissa mitä vaadittu linjakkuus sosialidemokraattien kohdalla voisi tarkoittaa? Minusta se tarkoittaa ennen kaikkea selkeästi määriteltyjä perusarvoja. Vain niiden pohjalle voi syntyä konkreettisia poliittisia ulostuloja, jotka rakentavat samaan suuntaan -ja jotka voidaan palauttaa näihin perusarvoihin. Sosialidemokraattinen tasa-arvo tarkoittaa kovin erilaista tasa-arvoa kuin vaikka kokoomuslainen. Tasa-arvon tavoittelu sinänsähän ei kerro politiikasta vielä paljon mitään. Oleellista on se, mitä tasa-arvolla ymmärretään ja millaisilla keinoilla siihen pyritään.

SDP:n ohjelmatyö on määrällisesti Suomen laajinta ja kestää myös laadullisen vertailun. Tästä ei ole epäilystä. Kun verrataan vaikkapa SDP:n ja Kokoomuksen viime kesän puoluekokouksia, oli asiasisältö demarien kokouksessa valovuoden Kokoomusta edellä. Sosialidemokraattien ongelma piileekin ohjelmien jalkautuksessa ja selkeydessä. Laadukaskaan ohjelmatyö ei puhuttele, vain harvoille tuntuu olevan selvää millaiselle yhteiskunta-analyysille ja arvopohjalle nämä ohjelmat rakentuvat? Sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, varmasti, tasa-arvollekin, kyllä, mutta millaiselle? Viittaukset periaatteisiin puuttuvat usein myös julkisesta keskustelusta.

Kokoomus uudisti oman periaateohjelmansa vuonna 2006. Tällöin puolue määriteltiin "keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi". Tällä määrittelyllä ja sen pohjalta noudatetulla päämäärätietoisella retoriikalla on ollut merkitystä Kokoomuksen viime aikojen menestyksen synnyssä. Jyrki Katainen puhuu usein mieluusti arvoista, ja Kokoomuksen politiikkaa perustellaan julkisuudessa usein arvoilla. Kun tätä saa tehdä omista lähtökohdistaan, on tulos usein vakuuttavampi kuin mitä se olisi jos vakuutetaan vain kyseisen päätöksen järkevyyttä tässä tilanteessa.

Kokoomuksen pyrkimys imagollisesti eroon ahtaasta oikeistolokerosta, johon suhteellisen harva suomalainen itsensä haluaa asettaa, on ollut määrätietoista ja se on myös onnistunut. Avuksi tässä on myös se fakta, ettei Kokoomuksen oikealla puolella ole uskottavia vaihtoehtoja. Myös patamustat porvarit pysyvät veneessä, vaikka purtilon perämies pitäisikin ajoittain hieman epäortodoksisia puheenvuoroja. Tämä hyväksytään myös siksi, että sen nähdään tuottavan tulosta. Parempi hampaat hivenen irvessä sisällä kuin oikeamielisinä ulkona. Lisäksi retoriikan muutoksen ei tarvitse tarkoittaa erityisen suuria muutoksia politiikan konkreettisessa sisällössä.

Kokoomus menestyy, koska se on tietoisesti pyrkinyt laskemaan kynnystä äänestää itseään sekä päivittänyt kertomustaan puhuttelemaan myös uudenlaisia äänestäjiä. Kokoomus ja sen puheenjohtaja puhuu avoimemmin arvoistaan ja vetoaa niihin, myös näitä arvoja avaten, useammin kuin moni muu. On politiikan suunnasta tai arvojen määrittelystä sitten mitä mieltä tahansa, on tätä pidettävä taitavana politiikan tekotapana, jolla on selkeästi kysyntää ja jolla voi menestyä vaaleissa. Jotain opittavaa? On.

Kuvassa Kokoomuksen vaalijuliste 30-luvulta.

Perusteltua päivähoitoa

Päivähoitokeskustelu on päässyt välissä laantumaan, mutta todennäköisesti vain kerää voimia. Tuoretta aineistoa tuottaa Unicef, joka on tuoreessa tutkimuksessaan vertaillut päivähoitoa ja varhaiskasvatusta kehittyneissä maissa. Hoivan yhteiskunnallistuminen on selkeä kehityssuunta, ja tämä on myös korkealla EU:n tavoitteissa. Raportin mukaan olemassa selkeää näyttöä siitä, että varhaiskasvatukseen osallistuneet lapset menestyvät opinnoissaan paremmin kuin vain kotona hoidetut ikätoverinsa. Vaikutus on erityisen selvä, kun puhutaan heikoimmin menestyvistä sosioekonomisista ryhmistä.

Raportti ei ole mitään päivähoidon ja varhaiskasvatuksen ylistystä. Aikaisesta hoitoon menemisestä voi olla myös haittaa, elleivät laatuseikat ole kunnossa. Hyvin pienten lasten (alle vuoden ikäisten) pitkäaikainen hoito kodin ulkopuolella voi olla haitaksi tunne-elämän kehitykselle ja suositeltua politiikkaa on mahdollistaa ainakin vuoden ikään asti jommankumman tai molempien vanhempien läsnäolo lapsen seurassa. Tämä on ennen muuta perhevapaakysymys.

Päivähoidon ja varhaiskasvatuksen merkitys on lasten osalta ennen muuta tasa-arvossa. Lasten ja nuorten kohtaamat ongelmat ovat usein lähtöisin kotoa. Heikko sosioekonominen asema jättää usein jälkensä myös lapsiin. Näin on jopa fyysisen turvallisuuden kannalta. Päivähoito tarjoaa harrastusmahdollisuuksia, sosiaalisia verkostoja ja turvallisia aikuiskontakteja myös niille lapsille, jotka eivät välttämättä niitä vastaavalla tavalla muutoin saisi. Tällä on valtaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Kyseistä taustaa vasten Suomen hallituksen taannoinen aikomus nollamaksuluokan lakkautuksella siivota mm. työttömien lapset kokopäiväisestä päivähoidosta tuntuu entistäkin iljettävämmältä.

Varhaiselle puuttumiselle lasten ja nuorten ongelmiin on laskettu myös tuotto. Joidenkin arvioiden mukaan yksi investoitu yksikkö saattaa tuottaa yhteiskunnalle jopa kahdeksankertaisen tuoton paitsi parempana menestymisenä tulevaisuudessa, myös kustannusten vähentymisenä muutoin. Raportissa siteerataan James Heckmanin vuodelta 2006 peräisin olevaa, Science-lehdessä ilmestynyttä artikkelia, jonka johtöpäätös on seuraava:

"Investing in disadvantaged young children is a rare public policy initiative that promotes fairness and social justice and at the same time promotes productivity in the economy and in society at large. Early interventions targeted toward disadvantaged children have much higher returns than later interventions such as reduced pupil-teacher ratios, public job training, convict rehabilitation programs, tuition subsidies, or expenditure on police. At current levels of resources, society overinvests in remedial skill investments at later ages and underinvests in the early years."

Orastavaa luokkayhteiskuntaa voidaan tehokkaimmin torjua mahdollisimman alkuvaiheessa. Tämänkaltaiselle projektille voisi olla mahdollista löytää myös poliittista tukea, juuri kukaan ei katso etteivätkö lapset ansaitsisi, taustoistaan riippumatta, hyvää hoivaa ja tukea kasvulleen. Poliittisesti kuumaksi perunaksi nouseekin se, millä tavalla näitä lasten tasa-arvoisia mahdollisuuksia halutaan parhaiten edistää, rahamuotoisten etuuksien parantamisella vaiko päivähoidon ja varhaiskasvatuksen suosimisella? Vapaus valita on toki perheen, mutta mihin yhteiskunnan kannattaisi panostaa? Empiria näyttäisi viittaavan erityisesti ensimmäisen elinvuotensa ohittaneiden lasten kohdalta vahvasti päivähoidon suuntaan nimenomaan universaalina palveluna.

Luopumisia

Politiikan eturivistä on viime viikkojen aikana poistunut kaksi naista, työministeri Tarja Cronberg, joka ilmoitti siirtyvänsä syrjään vihreiden puheenjohtajan paikalta, sekä uudempana ja yllättävämpänä opetusministeri Sari Sarkomaa.

Cronberg perusteli ratkaisuaan sukupolvenvaihdoksen tarpeella, joka ottaen huomioon vihreiden ikärakenteen tuntui melko kaukaa haetulta perusteelta. Eikö Cronberg juuri valittu aikoinaan siksi, että hän laajentaisi puolueensa yksipuolista kannattajakuntaa ja onnistuisi puhuttelemaan myös iäkkäämpiä ja maakunnissa asuvia ihmisiä? Tämä projekti vihreiltä on edelleen melkoisen pahasti kesken. Sarkomaa puolestaan perusteli omaa luopumistaan perhesyillä.

Niin herttaisia kuin molempien perustelut olivatkin, saattaa taustalla olla muita syitä. Pahaa pelkään, että sekä Cronbergin että Sarkomaan taustalla todellinen, tai ainakin merkittävästi vaikuttanut luopumisen syy oli poliittisen pääoman loppuminen. Cronberg ei ole nauttinut suosiota vihreässä kentässä enää pitkään aikaan, ja olisi todennäköisesti kohdannut loppunsa seuraavassa puoluekokouksessa joka tapauksessa. Parempi poistua omin jaloin.

Sari Sarkomaan perheperustelu meni mediassa ja julkisessa keskustelussa läpi täydellisesti ja ilman ikäviä lisäkysymyksiä jos nyt ei vaisuksi jäänyttä tasa-arvokeskustelua lasketa. Näin voi toki olla ja perusteluille on takuuvarmasti katetta. Mutta onko kyse aidosti vain tästä ja nukahtiko vallan vahtikoira väärässä paikassa?

Tuoretta opetusministeri Henna Virkkusta on monessa suunnassa veikkailtu Kokoomuksen seuraavaksi puheenjohtajaksi ja Kataisen manttelinperijäksi kunhan aika koittaa. Jotta tällainen projekti voisi onnistua, on sisäänajo aloitettava ajoissa. Ja mikäpä olisi parempi paikka profiloitua kuin opetusministerin paikka Kokoomukselle (tai kelle tahansa) tärkeällä kentällä, jossa on mahdollisuus esiintyä jo sisältöjenkin puolesta tulevaisuuden tekijänä?

Hyvän profiilinnostopaikan omaamisen lisäksi Sarkomaalla oli myös poliittisia vaikeuksia. Aikuiskoulutusuudistus seisoo, koska minkäänlaista poliittista suuntaa ei työllä ole. Perusopetuspuolella Sarkomaa aloitti koko ministeripestinsä hylkäämällä ainoan aidosti luokkakokoihin vaikuttavan tekijän eli kokojen säätelyn lailla. Listaa voisi jatkaa. Mikään näistä ei toistaiseksi olisi varmastikaan ministeriä kaatanut, mutta vaalikauden loppua kohti hankaluudet olisivat kasaantuneet.

Ehkä syyt olivat pelkästään henkilökohtaisia, voivat ollakin. Mutta kysymyksiä voi silti esittää. Jos syyt eivät olleet vain omia ja herttaisia, voivat Kokoomuksen spin doctorit taas ottaa uuden komean sulan hattuunsa - mission accomplished.

Punainen aamunkoitto?

Finanssikriisin kierteessä ovat yhtäkkiä uudelleen tulleet ajankohtaisiksi Keynesin opetukset ja jopa Marxia luetaan enemmän kuin pitkään aikaan. Kansallisvaltioiden ja EU:n julkiset elvytyspanostukset ovat valtaisia sekä parempaa - ja tiukempaa - säätelyä vaaditaan yleisesti. Jonkin sortin sosialismi, vaikkakin sitten kapitalismissa, tekee paluuta.

Pitemmällä tähtäimellä on mielenkiintoista nähdä jääkö yhteiskunnan aktiivisen roolin vaatimus vain kriisistä selviytymisen keinoksi vai onko kyseessä pysyvämpi muutos? Tärkeintä on toki yhteiskuntapolitiikan suunta, mutta kysymys on hyvä myös poliittisten puolueiden ja mahdollisten enemmistöjen kannalta. Oikeistopuolueet pitävät valtaa suuressa osassa läntistä Eurooppaa, ja on todennäköistä että niiden kannatus tulee laskemaan lisääntyvien ongelmien myötä. Poliittinen "keskusta" voi siirtyä vasemmalle. Kanavoituuko tämä kuitenkaan sosialidemokraattien kannatukseen, onkin sitten eri asia.

Euroopassa huomionarvoinen uusi kehityssuunta on ollut laitavasemmistopuolueiden uusi nousu poliittiselle areenalle. Nämä puolueet puhuvat usein selkeästi sosialismista ja sosialistisista arvoista oman poliittisen toimintansa takana. Paras esimerkki löytyy Saksasta, jossa Vasemmisto, Die Linke, on nopeasti nousemassa merkittäväksi poliittiseksi voimaksi, kannatus viime mittauksissa oli 13%. Linken ohjelmasta löytyvät mm. pyrkimys merkittävään rahoitusmarkkinoiden säätelyyn sekä selkeä kansallistamisohjelma mm. sähkön ja kaasun suhteen. Toinen esimerkki menestyvästä uudesta vasemmistovoimasta on Hollannin sosialistinen puolue SP. Nämä puolueet tarjoavat selkeää vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle -ja kriisin syvetessä niiden viestille löytyy yhä enemmän kaikupohjaa.

Eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden kannalta laitavasemmiston nousu tarkoittaa tarvetta selkeyttää linjaa ja nostaa kunnianhimotasoa, tinkimättä kuitenkaan vastuullisuudesta ja uskottavuudesta. Kun vasemmistolaisemmille linjauksille on käytännön politiikassa entistä enemmän kysyntää ja finanssikriisin myötä mahdollisuus uudenlaisen ajattelun läpiviemiseen on avautumassa ennennäkemättömällä tavalla, olisi reformistiselle vasemmistolle valtaisasti pelitilaa. Tämän realisoiminen vaaleissa on kuitenkin mahdotonta, mikäli sosialidemokraatteja ei onnistuta näkemään vaihtoehtona entiselle politiikalle.

Kiistely siitä mennäänkö "vasemmalle" vai "oikealle" on hedelmätöntä ja pysähtyy usein juuri edellä mainittuihin fraaseihin. Tärkeää on sisältö ja viestintä. Yhteiskunnan vahvan ohjausroolin korostaminen, ylikansallisten tilojen ja globalisaation politisoiminen, julkisvetoisen "vihreään kasvuun" nojautuvan teollisuuspolitiikan käynnistäminen jne olisivat hyviä peruslinjoja yhdessä selkeään eriarvoistumisen vähentämiseen tähtäävän politiikan kanssa. Monessa suhteessa ituja onkin olemassa, mutta parhaalla tahdollakaan ainakaan tämänkaltainen linja ei välttämättä kansalaisille hahmotu.

Mitä tulee puolueiden kehitykseen on Suomi monessa suhteessa toistaiseksi poikkeus. Vasemmistoliitto ei juurikaan vaikuta piristyvän ja monet itsensä jollain tavalla sosiaaliseksi ja eettiseksi, jopa kriittiseksi kokeneet liikkuvat äänestäjät ovat usein valinneet puolueekseen vihreät. Vihreät saattaavat oikeistohallituksen apupuolueena kuitenkin olla vaikeuksissa mikäli vasemmistopainotukset saavat politiikassa lisää sijaa. Tämä avaa suuren mahdollisuuden ikkunan selkeän linjakkaalle, kunnianhimoiselle ja uskottavalle sosialidemokraattiselle projektille, jolle ei heti löydy Suomesta kilpailijoita.

Katse Lontooseen päin

Samaan aikaan kun Suomessa vannotaan edelleen eilisten oppien pohjalta kaikkiin tuloluokkiin (ja absoluuttisesti eniten varakkaisiin) kohdistuvan veroalen nimiin, tapahtuu muualla kehitystä toiseen suuntaan. Isossa-Britanniassa sikäläinen Labour-hallitus on aikeissa nostaa eniten ansaitsevien verotusta. Briteissä suunnitellaan veronkorotusta eniten ansaitsevalle 1 %:lle väestöstä.

Labourin linjaus, joka toteutuessaan tulisi voimaan vasta seuraavien vaalien jälkeen, avaa useita mielenkiintoisia kehityskulkuja. Ensinnäkin poliittiset jakolinjat muodostuvat yhtäkkiä paljon entistä selkeämmiksi. Konservatiivipuolue, siis sikäläinen oikeisto-oppositio, vastustaa uudistusta. Kyseessä tuskin on valtion kassan kannalta suurikaan muutos, mutta periaatteellisesti linjaus on merkittävä, ja joidenkin arvioiden mukaan sitä kannattaa kansalaisten huomattava enemmistö. Vuosien ajan on menty sillä olettamalla, että verotuksen ainoa tarkistamissuunta on alaspäin. Voisiko toisenkinlainen keskustelu vallata alaa?

Tuloerojen kasvu nähdään usein ongelmaksi nimenomaan taulukon alapäähän jäävien osalta, ja näin toki enimmäkseen onkin. Sen sijaan kovin vähän uhrataan pohdintaa sille, pitäisikö yläpään karkaamiselle omaan ulottuvuuteensa tehdä jotain. Onko tilanteita, jossa voidaan yhteisesti todeta, ettei entistä suurempi varallisuuden kasaantuminen itse asiassa palvele enää juuri kenenkään etua? Se, että näin ei ole juurikaan aiemmin tehty, kertoo paljon yhteiskunnallisen keskustelun vallitsevasta hegemoniasta. Erojen kasvu tapahtuu ennen muuta yläpään osalta omistamisen kevyehköstä verotuksesta. Korjaamisen paikka?

Myös Suomessa tulisi pohtia uudelleen verokeskustelun painopistettä. Osmo Soininvaaran vanhaa mottoa on hyvä lainata, Suomessa on aivan tarpeeksi hauskaa olla hyväosainen ja riittävän kurjaa olla huono-osainen. Tasa-arvon -ja tätä nykyä myös taloudellisen tehokkuuden- nimissä voisimme alkaa valmistella varallisuusveron palauttamista. Samalla voisimme pohtia aikuisten oikeasti tarvitseeko Björn Wahlroos todella Jyrki Kataisen hänelle myöntämää veronalennusta. Katainen perustelee Wahlroosinkin saamaa veroalea"oikeudenmukaisuudella" ja "kannustavuudella". Olemmeko me todella yhteiskuntana siinä tilanteessa, että näillä argumenteilla tämä roska tulee niellyksi?

Suominen 2.0

Blogi pitää pienen tauon iloisen perhetapahtuman johdosta. Saimme vaimoni Nerijan kanssa pienen pojan maanantaina puoli neljän aikaan. Kaikille vastaavanlaista operaatiota suunnitteleville tai jo odottaville voi vain lämpimästi suositella tilaisuuden järjestämispaikaksi Kätilöopistoa. Henkilökunta oli ammattitaitoista ja osaavaa, olo oli koko ajan turvallinen. Kiitos kaikille tsempanneille ja onnitelleille, olo on sekava mutta onnellinen. Maailma näyttäytyy jotenkin eri valossa kuin vielä viikko sitten.

Jälkiviisastelua

Oikeistohallitus on alkanut heräillä tulevaan taantumaan. Hyvä kysymys kuitenkin on, kuinka järkeviä veronalennukset asteikon yläpäähän ovat tilanteessa, jossa ongelma tulee todennäköisesti Suomessakin rakentumaan ennen muuta työn ja ostovoiman puutteelle. Sinällään suhdannekuopan tasoittamiseksi varmasti perusteltu velkarahan lisäys voitaisiin varmasti kohdentaa huomattavasti järkevämmin. Elvytyksen riittävyydestä voidaan myös olla montaa mieltä. Havainnollinen kuvio löytyy täältä.

Jonkinlaista historiankirjoitusta talouskriisin kärjistymisen suhteen olisi toimittajien ja aktiivisten kansalaisten hyvä näinä aikoina pitää. Asiasta on puhuttu jo kauan, mutta ketään ei ole juurikaan kiinnostanut. Lokakuun puolesta välistä löytyy mm. hallinto - ja kuntaministeri Kiviniemen blogikommentti: "Viimeisin innovaatio on, että kansainvälinen finanssikriisi vaarantaisi kuntien palvelut. Urpilaisen puheenvuoro on edesvastuuton.
Kunnallisten peruspalveluiden rahoitus ei ole vaarassa finanssijärjestelmän kriisin takia. Suomen talouden perusta on kunnossa."

Tämän jälkeen työttömiä on tullut tuhansia ja Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Timo Kietäväinen todennut kuntatalouden syöksyvän todella vakaviin vaikeuksiin. Tästä kaikesta vastaava ministeri on siis päättänyt vaalien kunniaksi valehdella tai sitten hänellä ei ole oman hallinnonalansa tilanteesta minkäänlaista käsitystä. Kummastakaan vaihtoehdosta ei ole syytä olla erityisen riemuissaan. Hyvä olisi myös muistaa kuinka paljon "Euroopan paras valtionvarainministeri" on paukutellut henkseleitään kuntatalouden vahvistamisella. Läpi yleiseen tietoisuuteen ei oikein ole mennyt se hallituksen päätös, jolla valtio itse asiassa suhteellisesti vetäytyy kustannusvastuusta.

Hyvä kysymys on myös se, kuinka paljon vaikutusta on sillä kuka asiasta sanoo? Kun Jutta Urpilainen esitti huolen nopeasti heikkenevistä näkyvistä ja selviytymiskeinona SDP:n luottamusohjelmaesitystä sekä jo paljon aiemmin samojen teemojen mukaisia budjettipainotuksia yhdistettynä veropolitiikan painopisteen muutokseen, ei näistä liikoja otsikoita revitty. Pikemminkin leimattiin taas kerran kateudeksi ja pelotteluksi. Nyt näitä olisi hyvä muistaa, kun samalla linjalla, muutamia kuukausia myöhemmin, ovat kansainväliset talousjärjestöt ja eräs kokoomuslainen presidenttiehdokas.

Poliittinen muisti on, kuten tiedetään, lyhyt. Tämän päivän uutisiin kääritään huomenna torilla kalaa. Muistin olisi kuitenkin syytä parantua eduskuntavaaleja kohti mentäessä. Ihan oman edun vuoksi.

Huomionarvoista tänään:

• Olli Koski: It's the services, stupid.
• Jussi Ahokas jatkaa GSDn ansiokasta rahoitusmarkkinakriisianalyysia.
• ja pienenä havaintona, Timo Roosia mukaellen: "Minulta on tiedusteltu tiedänkö mikä on Suomen synkin paikkakunta. Vastaan nyt, että tiedän. Se on Merijärvi."

Marrasniteet

Marraskuu on parasta aikaa kirjoille, mutta lukuharrastusta ovat hieman häirinneet erinäiset Facebook-statuksiin päätyneet rakennus- ja remonttiprojektit sekä uusi työ. Muutamaa kirjaa kuitenkin ehtii selailla.

Kjell Askildsenin novellikokoelma Tessalonikin koirat on sisältää lyhyitä tarinoita parisuhteista. Tilanteet kertovat loukatusta ylpeydestä, tahallisesta väärinymmärtämisestä, valtakamppailusta vailla todistajia ja aikuisten ihmisten nokittelusta ja heittäytymisestä hankalaksi vailla oikeastaan mitään näkyvää syytä.

Tarinat alkavat kuin kesken jotain, ja kesken ne myös jäävät. Novelli Heinäsirkka alkaa jotenkin tutun tuntuisella post festum -kuvauksella, "Maria nälväisi häntä toisten läsnäollessa mikä kimmastutti häntä. Hän teki kaikkensa jotta olisi vaikuttanut välinpitämättömältä, mutta kun vieraat olivat lähteneet ja Maria sanoi olevansa väsynyt hän avasi uuden viinipullon. Etkö tule nukkumaan, Maria kysyi. Hän vastasi ettei ole väsynyt ja halusi vielä lasillisen. Päivä se on huomennakin, Maria sanoi. Tiedän mainiosti, hän sanoi ja se jäi hänen ainoaksi aggression osoituksekseen."

Tajunnanvirtaa, nimenomaan virtaamista tarjoilee puolestaan toisen norjalaisen, Erlend Loen Tosiasioita Suomesta. Päähenkilö on erakoitumiseen taipuvainen mediaosaaja, jonka saa tehtäväkseen Suomesta kertovan matkailuesitteen teon. Teos on täynnä absurdeja käänteitä ja ajatusten poukkoilua aiheesta toiseen, mutta itse tarinan punaiseksi langaksi nousee ennen muuta turvattomuus ja ajelehtiminen tilanteesta toiseen vailla sen suurempaa kontrollia omaan elämään. Kirja ei nimestään huolimatta juuri Suomesta kerro, ellei katsausta norjalaisiin Suomi-stereotypioihin sellaiseksi katsota.

Vihreän Langan pamflettisarjassa julkaistiin viime vuonna Rosa Meriläisen Puheet ovat tekoja -pamfletti. Napakka 120 sivun paketti on varsin mukava ja käteensopiva käyntikortti poliitikko, ex-kansanedustaja Meriläisen keskeisistä ajatuksista. Tämänkaltaista, selkeää ja kantaaottavaa tekstiä lukisi mielellään useammaltakin poliittiselta vaikuttajalta.

Teos jakaantuu kahtia, yleisesitykseksi kansanedustajan työstä jossa myös annetaan pikkuvinkkejä kansalaisjärjestöjen lobbareille, sekä mielenkiintoisempaan poliittiseen osaan jossa Meriläinen valottaa pintapuolisesti mutta luettavasti näkemyksiään erilaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Kirjanen käy hyväksi johdatukseksi vihreään ajatteluun niin perusnäkemystensä kuin teemojensa puolesta.

EU-politiikasta kiinnostuneille voi puolestaan suositella lämpimästi Simon Hixin teosta What's wrong with the European Union and how to fix it. Hix jäljittää mielenkiintoisella tavalla EU:n kärsimiä ongelmia. Hix katsoo EU:n ongelmien johtuvan Eurooppa-tason politiikan muuttumisesta sekä legitimiteettivajeesta. Ratkaisuna hän tarjoaa unionin rohkeaa politisointia. Rakenteet ovat jo olemassa, kyse on toimintatavoista, ennen kaikkea avoimuudesta.

Kun EU-politiikassa on siirrytty selkeästi markkinoiden avaamisesta ja yhteistyön rakentamisesta tilanteeseen jossa kyse on sisällöistä -jotka tuottavat voittajia ja häviäjiä- tulisi tämän näkyä myös vaalikamppailussa. Tähän toiveeseen voi vain yhtyä tulevienkin EU-vaalien osalta. EU:n hallintoa tulisi muuttaa selkeän poliittiseksi, ja kansalaisilla tulisi olla mahdollisuus valita suunta. Konkreettisina ehdotuksina Hix esittää mm. Euroopan parlamentin valiokuntapaikkojen jakoa vaalivoittajaa suosivaksi sekä selkeitä eurooppalaisten puolueiden ehdokkaita komission puheenjohtajaksi. Kaiken kaikkiaan hyvää ja konkreettista analyysia, jonka toivoisi näkyvän jo tulevissa vaaleissa.

Where have all the young men gone?

Jarkko Tontti provosoi lukemisen arvoisen keskustelun Vihreän Langan blogiosastolla kolumnillaan "Viimeinen vihreä mies sammuttaa valot." Tontti kertoo miksi ei lähtenyt kunnallisvaaliehdokkaaksi. Hänen mukaansa "valkoisena heteromiehenä" on käytännöllisesti katsoen mahdotonta tulla valituksi vihreiden listoilta. Hyvä on myös keskustelussa esiin noussut kysymys naisjärjestön erillisestä puoluetuesta kun kyseessä on puolue jossa naisia on kaikilla tasoilla enemmistö.

Miksi tuppaa olemaan niin, että porvaripuolueita lukuunottamatta nuori mies ei menesty politiikassa? Toki on poikkeuksia kuten Oras Tynkkynen tai Paavo Arhinmäki, muutamista paikallisraketeista puhumattakaan, mutta silmäys valituiksi tulleisiin ja äänimääriin kertovat ettei vihreä tai vasemmistolainen ilosanoma tahdo löytää kohdettaan -varsinkaan nuorten miesten keskuudesta.

Ratkaisua voisi hakea kolmesta suunnasta. Tässä vaiheessa lienee syytä korostaa, että kyseessä ovat yleistykset, moni voi ajatella ja toimia toisin, mutta mielestäni trendiä selittävät seuraavat tekijät. Nuoret naiset ovat koulutetumpia kuin nuoret miehet, seuraavat yhteiskunnallisia asioita enemmän kuin nuoret miehet ja ovat keskimäärin aktiivisempia muutenkin. He ovat myös aktiivisempia äänestäjiä. Nuoret miehet sen sijaan äänestävät laiskasti.

Tämän seikan ei luonnollisesti tarvitsisi automaattisesti tarkoittaa nimenomaan miesten äänten jäämistä vähäisiksi. Mutta toisin kuin ennen vanhaan, nykyisin nuoret naiset äänestävät nimenomaan nuoria naisia. Keskeiseksi tekijäksi äänestysvalintaa tehtäessä nousee usein sukupuoli ja oletettu samankaltainen elämäntilanne. Tasa-arvoteemoilla kampanjoiva mies, mahdollisesta vilpittömyydestään huolimatta, ei keskimäärin nouse todelliseksi vaihtoehdoksi.

Kun nuoret naiset äänestävät naisia ja nuoret miehet yleisesti ottaen vähemmän, kohoaa viimeiseksi merkitykselliseksi muuttujaksi poliittinen suuntautuminen. Nuoret naiset suosivat keskimäärin enemmän vasemmistopuolueita ja vihreitä, miehet taas porvaripuolueita tai protestiehdokkaita. Huolenpito, hoiva ja tasa-arvo yleensä saavuttavat vähemmän kannatusta miehiltä kuin maskuliinisemmiksi mielletyt kilpailun ja kovuuden arvot. Moni sellainen mies, joka taas pitää näitä arvoja tärkeänä valitsee sukupuolista tasa-arvoa korostaakseen ehdokkaakseen naisen. Näin siis keskimäärin, luonnollisesti kyse on myös sisällöistä.

Kun puhutaan, ettei nuoria miehiä puolueissa toimi, kyse on osin näköharhasta. Niin sosialidemokraateissa kuin vihreissäkin toimii lukuisa joukko nuoria miehiä, mutta vaalimenestys on muutamia poikkeuksia lukuunottamatta jäänyt vähäiseksi. Tämän vuoksi heidän näkyvyytensä julkisuudessa on vähäisempää, vaikka vaikutusvaltaa varmasti onkin. On mielenkiintoista katsoa miten tähän tilanteeseen vaikuttaa odotettavissa oleva taantuma, joka todennäköisesti korostaa talouden ja työelämän kysymysten pinnalla oloa. Onko tällä sukupuolivaikutuksia?

Vaalitulos on aina oikea, kävi miten kävi. Ihmiset saavat sitä mitä tilaavat ja tilaamatta jättäneet tyytyvät muiden valitsemaan tavaraan. Jos joitain toivomuksia kuitenkin saisi esittää, niin tavoite voisi olla, että ehdokkaita arvotettaisiin sukupuolineutraalisti sisältöjen ja arvojen pohjalta ja että äänestämiseen suhtauduttaisiin vakavasti, se kun aidosti vaikuttaa ympäröivään todellisuuteen. Sukupuolisen epätasa-arvon kysymyksiäkään tuskin onnistutaan ratkaisemaan yksin naisten voimin, vaan asia pitää saada korkealle myös miesten agendalla. Siksi tasa-arvotietoisen miehen valinta voisi olla tasa-arvoteoista parhain.

Lukemisen arvoista teemaan liittyen:

• PK-sektori: Suomalaisen miehen taakka

Erotus levenee

Tuloerojen kasvuun on julkisessa keskustelussa havahduttu vain ajoittain. Ehkä keskustelu saa uutta virtaa nyt, kun jopa OECD varoittelee Suomea aiheesta. Kehittyneistä teollisuusmaista erot kasvavat nopeimmin juuri Suomessa.

Tuloerojen kasvun merkittävin seuraus ja ongelma on ennen muuta kokemusmaailmojen eriytymisessä ja sitä kautta vertaisuuden rapautumisessa. Liian pitkälle ja pitkään edetessään tämä kehitys vaarantaa koko hyvinvointiyhteiskunnan legitimiteetin. On kyseenalaista kuinka kauan voidaan puhua yhdestä ja yhteisestä yhteiskunnasta, kun jo arkipäivän elämismaailmat eriytyvät kauas toisistaan niin alueellisesti kuin kulutusmahdollisuuksien puolesta. Kulutusvalinnoilla myös luodaan identiteettiä. Siis mikäli ostovoimaa on. Osa lapsista ja nuorista kasvaa jo nyt periytyvään osattomuuteen.

Tuloerojen kasvattamista perustellaan usein kannustavuudella ja taloudellisella tehokkuudella. Kannustavuusargumentti on erityisesti tulohaitarin yläpäässä kuitenkin empiirisesti todentamatta. Vai onko joku aidosti havainnut yhteiskunnallisesti merkittävissä määrin ilmiötä, jossa hyvissä työmarkkina-asemissa toimivat ihmiset olisivat lakanneet tavoittelemasta parempaa asemaa työmarkkinoilla verotuksen vuoksi? Oleellinen ongelma on erilaisten tulomuotojen toisistaan poikkeava verottaminen, joka kannustaa muuntamaan omia ansiotuloja kevyesti verotetuiksi pääomatuloiksi. Tähän voidaan kuitenkin hakea ratkaisua yhtenäistämällä verokohtelua.

Myös tehokkuusargumentti kansantalouden tasolla on huteralla pohjalla. Mitä suuremmat tulot, sitä pienempi on välttämättömien kulutusmenojen suhteellinen osuus käteen jäävistä lisätuloista. Lisäeurot kanavoituvat enimmäkseen säästämiseen, sijoituksiin tai tuontitavaroihin. Toisin sanoen jokainen suurituloiselle lisänä tuleva euro kasvattaa kulutuskysyntää vähemmän kuin saman euron kilahtaminen pienituloisen kassaan. Kun nyt taas olisi tarvetta elvyttävälle politiikalle ja työllisyyden ylläpidolle, voidaan perustellusti kysyä onko yläpään veronkevennyksille tällaisena aikana juurikaan perusteita?

Investoinnit tuotantoon, joita suurituloiset luonnollisesti tekevät, voivat nekin lisätä kysyntää ja luoda työpaikkoja, mutta toisaalta myös kokonaiskysynnän kehitysnäkymät vaikuttavat investointipäätöksiin. Kun edellä kuvatulla tavalla voidaan olettaa, että pieni- ja keskituloisen lisäeuro kulkeutuu todennäköisemmin kulutukseen kuin suurituloisen, voidaan samalla katsoa sen lisäävän enemmän liiketoiminnan kannattavuutta. Tuloerojen kasvu puolestaan vähentää investointitarpeita -ja siten työllisyyttä. Työllisyyden ylläpito luo omistajille markkinoita, kasvattaa reaalimaailmaan perustuvia voittoja ja sitä kautta myös taulukon yläpään vaurautta.

Taloudellisten ongelmien uhatessa voidaankin luoda selkeä näkemys siitä, ettei tuloerojen kasvamista voida pitää edes taloudellisesti perusteltuna, oikeudenmukaisuudesta puhumattakaan. Pääoman saatavuutta suurempi ongelma on ostovoiman puute. Tämän vuoksi tässä suhdannetilanteessa progression keventämistä taulukon yläpäässä on vaikea perustella oikeastaan millään -ellei sitten osana suurempaa veroremonttia jonka puitteissa pääomatulojen verotusta korotetaan. Sen sijaan yritysten verotusta voitaisiin tarkistaa kannustamaan tuotannollisiin investointeihin kotimaassa.

Köyhiltä köyhemmille

SATA-komitean puheenjohtaja Markku Lehdon (kesk.) ensimmäisistä päätelmistä uutisoitiin loppuviikosta. Keskeinen linja on jo aiemmin kuvatun kaltainen, pääpaino on perusturvassa, leikkaus kohtaa ansioturvaa.

Työttömiä kohtaan alustavat avaukset ovat tylyjä. Ajattelu vaikuttaa selkeältä, työttömyys on yksilön oma vika ja töitä vailla oleva tarvitsee tuuppausta. Onko totuus tällainen, on toinen kysymys. SAK muistuttaa kommentissaan Lehdon avauksiin siitä, että hyvin usein työttömyyden pitkittymisen taustalla ovat terveydelliset syyt tai koulutuksen puute. Näihin taas ei työttömyysturvan leikkaaminen pure. Sama koskee nuoria, joiden kimpussa hääri aiemmin ministeri Hyssälä.

On erittäin oletettavaa, että työttömyys kääntyy nousuun vaalikauden loppua kohti kuljettaessa. Taantuman kestoa ja syvyyttä on vaikea ennustaa, vientiteollisuudestaan elävä maa on riippuvainen ulkomaisista markkinoista, ja mikäli finanssikriisi vie maailmantalouden syvään notkahdukseen, voi jälki olla rumaa Suomessakin. Esimakua on jo saatu. Nyt esitetyn työttömyysturvaleikkurin toteutuminen voi pahimmillaan tarkoittaa entistä suuremman joukon ajautumista vaikeuksiin, toimeentulo-ongelmien realisoituessa huomattavasti nopeammin. Lehdon esitykset eivät vastaakaan mitenkään siihen ehkä kuitenkin suurimpaan työttömyyden aiheuttajaan, siihen ettei töitä ole.

Keskustalle Lehdon esitykset todennäköisesti sopivat. Myös vihreät löytänevät siitä kannatettavia elementtejä. Tämä epäpyhä allianssi löytää toisensa tilanteessa, jossa sosiaaliturvan tason yhteys työntekoon vähenee. Konservatiivipuolue Keskustalle kyse on muutoksista joiden puitteissa mieselättäjämallin paluu on jälleen askeleen lähempänä, vihreille suunta voidaan markkinoida siirtymisenä kohti perustulon kaltaisia malleja. Yhteinen tavoite molemmille vaikuttaa olevan työmarkkinajärjestöjen vaikutusvallan vähentäminen yhteiskunnassa yleensä. Vihreiden ei tähän kelkkaan kannattaisi lähteä.

Perusturvan parantaminen on keskeistä ja tärkeää. Sen suhteellinen heikentyminen on suurin syy Suomessa tapahtuneelle eriytymiskehitykselle. Mutta samalla on vaikea nähdä intressiä ansioturvan suhteelliselle heikentämiselle, ellei syyksi sitten kelpaa yllä kuvattu valtapolitiikka. Vai onko kyseessä vanha kunnon divida et impera -taktiikka? Vastakkainasettelu luodaan erilaisten työttömien välille. Turhaa eikä vastaa ongelmiin. Pohjoismaisen mallin onnistuminen köyhyyden torjumisessa on sosiaalipolitiikan tutkimuksessa usein kuvattu laajan työllisyyspolitiikan, universaalien palveluiden sekä ansiosidonnaisen sosiaaliturvan ansioksi. On myös huomattava, että vaihtoehtoja on myös muita, mm. Jaakko Kianderin esitys veronkevennysvaran suuntaamisesta verotettavan tulon alarajan noston kautta pienituloisemmille.

Talousongelmien häämöttäessä työllisyyden ylläpito nousee tärkeäksi. Tämä vaatii julkisia investointeja, eikä julkisuudessakin esiteltyä "kotitalousmallia". Valtion tehtävä on toimia aktiivisena suhdanteita tasoittavana voimana. Mitä tulee sosiaaliturvan kannustavuuteen, on kannustaminen järkevintä hoitaa tavalla, jossa työhön osallistuminen merkitsee myös parempaa sosiaaliturvaa. Kyse on porkkanoista, ei raipoista. Siltoja työstä työhön, työssäkäyntiä tukevia palveluita ja tehokasta koulutusta, ei kotiäitiyhteiskuntaa. Näistä syistä parannuksia tarvitaan sosiaaliturvan kaikkiin osiin.


Ps. Lukea kannattaa ainakin:

• GSD:n blogissa asiantunteva kirjoitussarja rahoitusmarkkinakriisistä.
• Saija Jokela löytää itsensä erikoisesta tilanteesta - ja kirjoittaa asiaa.
• Hanna tekee huomion, jollaisen jokaisen politiikkaa ainakin vasemmistossa työkseen tekevän pitäisi tehdä.

The Change We Need

Keskiviikkoaamuna selviää tehdäänkö Yhdysvalloissa historiaa. Onko Amerikka valmis muutokseen? Voiko Barack Hussein Obamasta, mustasta miehestä, tulla maailman vaikutusvaltaisin poliittinen johtaja?

Vaaleja paikan päältä seurannut ystävä kertoi puhelimessa innostuneesta ja odottavasta tunnelmasta. Valtavista määristä nuoria ihmisiä, jotka tekevät työtä oman ehdokkaansa puolesta. Vaikka kaikki tietävät, ettei yksi mies muuta maailmaa, on Obamaan latautunut valtava määrä odotuksia. Hänen valintansa uskotaan yksin olevan symboli jostain uudesta, jostain paremmasta.

Vaikka Obama valittaisiin, USAn ulkopolitiikka tulee tuskin muuttumaan nopeasti sellaiseen suuntaan, jota eurooppalaiset toivoisivat. Ehdokkaissa on kuitenkin merkittäviä eroja. Mikäli Obamasta tulee presidentti, on hänen hallintonsa todennäköisesti erittäin vahva. Tätä tukee demokraattien todennäköinen voitto myös muissa samaan aikaan pidettävissä vaaleissa.

USAn talous on kuralla ja tarvitsee toimenpiteitä. Obaman on nähty suosivan voimakkaampaa puuttumista markkinoiden toimintaan. Hänen veropolitiikkansa tähtää ennen muuta pieni- ja keskituloisten veronkevennyksiin. Obama on esittänyt merkittävää muutosta amerikkalaisten huippukalliiseen ja huipputehottomaan terveydenhuoltoon. Samalla tavalla eroja syntyy suhteessa elvyttävään politiikkaan. McCain luottaa poliittisen oikeiston vanhoihin mantroihin vapaista markkinoista eikä usko julkisten interventioiden merkitykseen. Kuulostaako tutulta?

Vaikka Suomessa Kokoomus vielä juhlii, on oletettavaa -ja erittäin toivottavaa- että sen veljespuolue USAssa presidenttiehdokkaineen kärsii näissä vaaleissa tappion. Moni poliittinen trendi on saanut alkunsa Yhdysvalloista, niin oikeiston nousu kuin ehkä sen alamäkikin. Keskiviikkona näemme onko muutoksen aika alkamassa.

Veronkevennyksiä

Vaalien jälkeisenä aikana puhutti perussuomalaisten lisäksi veropolitiikka. Puhemies Niinistö kehotti hallitusta paitsi tarttumaan opposition tarjoukseen yhteisistä keskusteluista liittyen taloustilanteen heikkenemiseen, myös jättämään suunnitellut veronalennukset tekemättä. Tämä kuitenkin nopeasti hallituspuolueiden vetäjien taholta tyrmättiin.

Veronalennuksia perustellaan ennen muuta kotimaisen kysynnän ylläpitämisellä. Hyvä kysymys kuitenkin on, menevätkö kyseiset rahat siihen, mihin niiden uskotellaan menevän, eli kulutukseen? Ensinnäkin kyse on kohdentumisesta. Kataisen-Vanhasen veroalesta hyötyy sitä enemmän mitä enemmän tienaa. On kuitenkin tosiasia, että parhaiten eurot kanavoituvat kulutukseen, kun veroja alennetaan suhteellisesti eniten taulukon alapäässä. Asteikon yläpäässä lisätulot eivät mene lähikauppaan tai välttämättömyystarvikkeisiin vaan saattavat valua sijoituksiin tai ulkomaanmatkoihin. Jos motiivina on kotimainen työllisyys, on osumatarkkuudessa parantamisen varaa.

Toisaalta voidaan kysyä kulutetaanko kyseisiä veroale-euroja toivotulla tavalla lainkaan? Kotitaloudet ovat Suomessa nyt velkaantuneempia kuin pitkään aikaan. Jos ja kun luottamus omaankin talouteen heikkenee, ei kulutukseen välttämättä varoja kanavoida, vaan säästetään. Tämä puolestaan ei juurikaan työllistä, ja työllistäville ratkaisuille jos joillekin saattaa tulla nopeasti tarvetta. Tilannetta ei myöskään laisinkaan paranna se, että hallitus haaskaa tähtitieteellisen summan rahaa ruuan alv:n laskemiseen, joka ei tuo ainuttakaan uutta työpaikkaa.

Vaihtoehtojakin on. Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtaja Jaakko Kiander on esittänyt Leipää ja lämpöä - näkökulmia sosiaaliturvan uudistamiseksi -teokseen kirjoittamassaan artikkelissa suunniteltujen kahden miljardin tuloveronkevennysten suuntaamista nyt esitetystä poikkeavasti. Mikäli veroalesuunnitelmasta halutaan pitää kiinni, voitaisiin se kohdentaa ja toteuttaa tavalla, joka tukisi mm. SATA-komitean työtä sosiaaliturvan uudistamiseksi ilman lisärahaa.

Kianderin ajatuksen mukaan samat kaksi miljardia jaettaisiin siten, että jokainen ansiotuloja saava saisi 800 euron euromääräisen veronkevennyksen. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että alle 600n euron kuukausituloista ei enää maksettaisi veroa ja alle 1500n euron tuloissa verotus kevenisi kolmanneksella. Vielä runsaan 3000n euronkin tuloilla veroaste alenisi 2%. Keskimääräinen ale olisi 2,3%. Se poistaisi taulukon alapäässä useita kannustinongelmia siellä missä sellaisia vielä on, ja tasoittaisi tulonjakoa. Uudistus voisi lisätä työvoiman tarjontaa, vähentäisi takuuvarmasti köyhyyttä - ja kanavoituisi tehokkaammin kotimaiseen kysyntään työllisyyttä ylläpitämään.

Kun puhutaan siitä mikä on kallista ja mikä ei, on muistettava, ettei valtio ole mikään kotitalous. Talouspolitiikan tulee olla lama-aikana elvyttävää. Myös ihmisiin investoiminen voi olla elvytystä, itse asiassa se voi olla parasta sellaista. Ja kuten Kiander on laskenut, hänen mallinsa ei tule valtiontaloudelle yhtään sen kalliimmaksi kuin jo suunnitellut verohelpotukset, pikemminkin halvemmaksi, koska se saattaisi vähentää tukiriippuvuutta. Mikäli halutaan pysyä veronkevennyslinjalla, voisi tällaistakin mallia aidosti miettiä.