Uskonnollista verotusta?

Demarinuorten puheenjohtaja, toveri Petteri Oksa kirjoittaa blogissaan kirkollisverotuksesta. Ajattelin tarttua Petterin keskustelunaloitteeseen esittelemällä omia ajatuksiani aiheen tiimoilta.
Kirkollisveroa, kuten tunnettua, perustellaan usein kirkon hoitamilla tehtävillä ja sen tarjoamilla palveluilla. Tämä ei kuitenkaan juurikaan vakuuta, erityisesti kun pohditaan kirkon oikeutta yhteisöveron tuottoon. Kirkko ei hautaa tai tarjoa sielunhoitoa yrityksille tai järjestöille. Aikana, jolloin erityisesti yritysten maksamia veroja pyritään kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä alentamaan kauttaaltaan, kirkon oikeus näiden verojen tuottoon joutuu yhä erikoisempaan valoon. Kyseinen oikeus on mielestäni kulttuurihistoriallinen jäänne, joka tulisi poistaa mahdollisimman nopeasti.

Uskonnolliset yhdyskunnat ovat kolmannen sektorin toimijoita siinä, missä järjestöt ja yhdistyksetkin. Ne ovat osa elävää kansalaisyhteiskuntaa ja niiden tekemällä työllä on valtaisaa yhteiskunnallista merkitystä. Kirkko tekee avustustyötä, tarjoaa tärkeitä palveluita ja, ennen kaikkea, seurakunnat tarjoavat lukuisille jäsenilleen yhteisöllisyyden kokemuksia ja mielekkäitä osallistumisen väyliä. Monikulttuuristuvassa Suomessa evankelis-luterilainen kirkko on kuitenkin vain uskontokunta muiden joukossa. Tämän vuoksi sitä ei pidä kohdella erikoistapauksena, muista uskontokunnista erillisenä.

Mielestäni meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko siirtyä myös Petterin ehdottamaan malliin, jossa kirkko ja muut uskonnolliset yhdyskunnat toimivat samoilla säännöillä kuin muutkin yhdistykset, toisin sanoen ne rahoittavat toimintansa jäsenmaksuilla ja mahdollisilla valtion myöntämillä toiminta-avustuksilla tai sitten muuttaa verotusjärjestelmää eri uskontokuntia tasa-arvoisesti kohtelevaksi. Tällä tarkoitan mallia, jossa valtio keräisi henkilöverotuksen yhteydessä tietyn kokoista "elämänkatsomuksellista" veroa kaikilta kansalaisilta, joka sitten jaettaisiin kaikkien Suomessa toimivien rekisteröityjen uskontokuntien kesken niiden jäsenmäärien mukaisesti. Ne henkilöt, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta ovat ainakin epäsuorasti niiden toiminnallaan aikaansaaman "yhteisen hyvän" piirissä, maksaisivat samaa veroa, joka kanavoitaisiin järjestötyöhön. Tässä voitaisiin kokeilla myös suoran kansalaisosallistumisen lisäämistä, esimerkiksi mahdollistaa tämän verotuoton kohdentumisen määrittely, ts. kansalainen voisi valita, tukeeko hän "elämänkatsomusverollaan" vaikkapa raittiustyötä, vapaaehtoista maanpuolustustyötä vaiko kenties ympäristöjärjestöjä.