maanantaina, huhtikuuta 13, 2009

Journalismia odotellessa

Journalismikritiikin vuosikirja 2009 tarjoaa mielenkiintoista luettavaa poliittisesta journalismista kiinnostuneille. Tutkija Mari K. Niemi kirjoittaa artikkelissaan (alk. s. 36) SDP:n puheenjohtajakiertueesta sekä sen saamasta mediajulkisuudesta. Niemi kuvaa hyvin sitä miten asiakysymykset ohitettiin säännönmukaisesti ja toimittajien ja toimitusten huomio kiinnittyi joko kiertueen mollaamiseen koska toivottua "jännitystä" ei syntynytkään tai sitten täysin merkityksettömiin imago- tai tyylikysymyksiin.

Artikkeli ja sitä kommentoivat näkökulmat tarjoavat varsin masentavan näkymän suomalaisen poliittisen journalismin tilaan. Oivallisista poikkeuksista huolimatta päälinja vaikuttaa olevan, että mikäli puolue x ei tarjoa räiskettä, tähtiä ja veretseisauttavia kaksintaisteluita, vaan keskittyy sisältökeskusteluun, on tuomio nopea ja täydellinen. Tämä ei voi kiinnostaa ketään eikä ketään yritetä aiheesta saada kiinnostumaan tai pakottaa ketään ryhdistäytymään. Koko toimintaa leimaa laiskuus ja ylenkatse. Toimittajan tehtävä on tulla viihdytetyksi, ja mikäli hänen työtään eivät puolueet hänen puolestaan tee, jää hänen tehtäväkseen kirjoittaa aiheesta mahdollisimman ilkeästi.

Niemen artikkelista käy hyvin ilmi myös nk. vakavaa lehdistöä vaivaava keltatauti. Uutisaiheet poimitaan siltä pohjalta mistä saadaan helposti keskustelunaihe, ei sen mukaan mikä on aidosti tärkeää. Teoriassa tämä myönnetään ongelmalliseksi mutta käytännön vaikusta tällä ongelmallisuudella ei ole. Taloudelliselta kannalta tämä on varmasti lyhyellä jänteellä lehtien kannalta järkevää, mutta entä pitkällä aikavälillä? Mitä tapahtuu koko yhteiskunnalliselle keskustelulle, ja sitä kautta yhteiskunnalle, mikäli kaikki tiedonvälitys keskittyy vain ja ainoastaan "pane se kuseen" -mentaliteetille ja lyhytaikaiselle voiton maksimoinnille?

Mitä sitten olisi tehtävä? Jotenkin sitä haluaisi uskoa ja kuvitella sellaisen maailman, jossa yhdistyisivät politiikan tekijöiden ja siitä kertojien/raportoijien/tutkijoiden sekä kansalaisten yhteiset edut sekä terve keskinäinen kunnioitus. Jossa poliittinen journalismi eläisi ihanteidensa mukaisesti ja haastaisi poliitikkoja sisältökeskusteluun, pakottaen myös politiikan tekijät puhumaan nimenomaan politiikan sisällöstä. Imagot painottuvat vain niin kauan kun vain niiden kautta on mahdollisuus päästä puhumaan yleensä mistään. Poliitikot tulee pitää varpaillaan ja heitä tulee grillata, mutta oikeista syistä.

Toinen kysymys liittyen sisältökeskusteluun liittyy asenteeseen jolla sitä käydään. Muotia on todeta, kuten Taneli Heikkakin jälleen kerran Niemen artikkelia kommentoidessaan tekee, ettei puolueilla ole mitään sanottavaa. On aivan totta että enemmän ja paremminkin voidaan sanoa, ja totta on sekin ettei SDP:n pj-kiertue sisältökeskustelunsa tasolla häikäissyt. Mutta mitä tapahtuu kun jotain yritetään sanoa? No eipä mitään koska joko a) ammattitaito, b) viitsiminen, c) poliittiset mielipiteet tai d) ansaintalogiikka ei mahdollista vaikkapa hallituksen ja opposition elvytyspakettiesitysten käsittelyä rinnan ja jutun tekemistä tästä. Konsensuskriitikko Heikka voisi toimitusesimiehenä tukea tällaista poliittista journalismia. Mutta: paljon puhetta, ei mitään tekoja, ellei asenteellisten mutu-pamflettien kirjoittelua sellaiseksi lasketa.

Uuden idean, tai avauksen tekeminen suomalaisessa viestintäilmastossa on myös usein sama kuin lähteä etulinjaan ilman kypärää. Kuinka monta poliittista avausta on tehnyt "Suomen paras oppositiopoliitikko" Timo Soini? Ei ainuttakaan. "Hampaaton" pääoppositiopuolue on sen sijaan esittänyt yhtä sun toista vaihtoehtobudjeteista oman elvytyspaketin kautta vaihtoehtoiseen yliopistolakiesitykseen, vain kuullakseen ettei SDP:llä ole mitään sanottavaa ja että kyllä demareilla on vaikeaa kun ei vaan ihmiset huomaa näitä esityksiä. Soini menestyy nimenomaan pyörittämällä tyhjää myllyä. Ehkä hän onkin nähnyt ettei suomalaisen median kanssa tekemisissä olevan kannata asioihin keskittyä.

3 kommenttia:

Tommi Laitio kirjoitti...

Olen monista pointeista kanssasi samaa mieltä. Taudin diagnoosini on kuitenkin hiukan eriävä. Skandaalihakuisuuden sijasta minusta paljon isompi ongelma on median heikentynyt kyky tuottaa omalla raa´alla tutkimustyöllä uutisaiheita sen sijaan, että poliittinen journalismi muuttuu puhtaaksi tapahtumien raportoinniksi. Itse kaipaisin myös enemmän journalismia, jossa haastetaan establishment ja asetutaan kansalaisen perusoikeuksien puolelle.

En aivan ymmärtänyt, mitä tarkoitit tällä:"Jotenkin sitä haluaisi uskoa ja kuvitella sellaisen maailman, jossa yhdistyisivät politiikan tekijöiden ja siitä kertojien/raportoijien/tutkijoiden sekä kansalaisten yhteiset edut sekä terve keskinäinen kunnioitus."

Toimittajan edut ja poliitikon edut kun ovat useinkin suorassa ristiriidassa keskenään. Kannattaa lukea Blairin mediavelho Alastair Campbellin päiväkirjat, jos kaipaat esimerkkejä.

olli.koski kirjoitti...

SDP:n pj-kiertueessa kaikki mediat juuttuivat toistelemaan sitä samaa vitsiä että "demarit osasivat pilata tämänkin mahdollisuutensa".

Olisi kai ollut kohtuullista odottaa, että joku media olisi kärjistäen ryhtynyt rakentamaan vastakkainasettelua jonkun ehdokasparin välille. Tämän tietysti joku olisi saattanut tulkita iltapäivälehtien tyhmennys-kampanjaksi, mutta tässä olisi ehkä tyhmennystä tarvittu alkuun pääsemiseksi. Siitä olisi sitten voinut siirtyä etiäpäin.

Demarista ei ollut mitään apua tässä kun kaikki meni niin pumpuliinkusemistyylillä eikä haluttu ärsyttää ketään.

Ehdokasasettelu ei auttanut mielenkiinnon synnyttämistä. Minardit pilasivat kisan, näin Pete Mustakallion osuvia sanoja lainatakseni. Karisman ja älyllisen sanottavan puute vaivasi koko joukkiota.

-rh kirjoitti...

SDP:n puheenjohtajakiertueesta (Kuopiosta) jäi mieleen, että asiakysymykset eivät päässeet läpi, nehän piti tekstata.
Aikaa käytettiin jonninjoutavaan vehnästelyyn, savolaissanojen lausuntaa, yms.
Lopussa vähän saivat jotkut asiaakin läpi, Jaska Kosunen ainakin, huutelemalla suoraan penkistä.