Ihmisarvo ja eutanasia

Terri Schiavo oli nainen, jonka tapaus tullee muuttamaan länsimaista todellisuutta suhteessa ihmiselämän käsittämiseen ja arviointiin. Kyseessä oli aivokuolleeksi julistettu potilas, jonka elämä tietoisena yksilönä päättyi lääkärien mukaan helmikuussa 1990. 15 vuotta myöhemmin hän kuoli ravintoletkujen poistamisen jälkeen pitkien oikeusprosessien ja valtaisan mediahuomion saattelemana. Yhdysvaltain poliittinen johto sotkeutui eutanasiana pitämäänsä menettelyyn usein eri tavoin, mm. hyväksymällä lain, joka salli silloisen Floridan kuvernöörin määrätä ravintoletku uudelleen asennettavaksi, kun se ensimmäisen kerran poistettiin. Tämä laki kumottiin myöhemmin perustuslain vastaisena.

Schiavon tapaus näytti, että myös uskonnollisesti konservatiivisessa USA:ssa yhä suurempi osa kansalaisista pitää keinotekoista elämän ylläpitoa ihmisarvoa alentavana, varsinkin, mikäli sitä verrataan tuskattomaan ja arvokkaalla tavalla toteutettuun armokuolemaan. Euroopassa on jo nyt edetty pidemmälle, laillistettu eutanasia on olemassaolevaa todellisuutta Hollannissa ja Belgiassa, joiden laki sallii eutanasian tilanteissa, jossa potilas on sitä toistuvasti pyytänyt tai häneltä on olemassa kirjallinen pyyntö koomaa edeltäneeltä ajalta. Tähän suuntaan myös Suomessa tulee edetä. Uskonnollisten piirien vastarinnan murentuminen sekä aktiivisen kansalaisyhteiskunnan herääminen tämän kysymyksen ympärille helpottanee eutanasian laajempaa ja nopeampaa hyväksymistä myös muissa maissa.

Teknologia tulee myös osaltaan muuttamaan käsitystämme ihmiselämästä. Hienostuneemmat tekniset apuvälineet parantavat lääketieteen mahdollisuuksia tulkita aivokuolleessa tilassa olevien ihmisten tilaa ja toipumisen todennäköisyyttä. Omaisille on tärkeää saada varmuus siitä, että vaikka keho on teknisesti ottaen edelleen elossa, heidän rakastamansa ihminen on peruuttamattomasti poissa. Tässä tilanteessa he myöskin mitä todennäköisimmin ovat valmiimpia hyväksymään esimerkiksi ravintoletkujen poiston, tai muut aktiivisen eutanasian keinot. Tämän lisäksi väestön ikääntymisen myötä poliittinen paine eutanasian laillistamiseen tulee kasvamaan yhä suuremman väestönosan keskittyessä pohtimaan elämänsä viimeisiä vuosia -ja sen päättymistä.

Ihmisenä olemisen tunnusmerkiksi tulee nostaa ennemminkin persoonallisuus ja tietoisuus omasta itsestä kuin ihmiskehon biologinen olemassaolo sellaisenaan. Tämän hyväksyminen muokkaa myös käsityksiä siitä, milloin ja miten ihmiselämä päättyy. Vaikka elämä muodollisesti alkaakin munasolun hedelmöittymisestä ja päättyy kehon kuolemaan, vaatii ihmisyys jonkin tason tietoisuuden kehittymistä, joka ei ala hedelmöittymishetkellä ja jonka perusteella voimme antaa ihmisille myös oikeuden valita elämänsä päättämisen ajankohta heidän niin toivoessaan. Tämä tekee abortista ja eutanasiasta lopullisesti hyväksyttyjä osia yhteiskuntaamme, ja toivon mukaan päättää myös kristillisten piirien niitä kohtaan tunteman, omasta mielestäni perusteettoman epäluulon ja vastustuksen.