Parempi elämä purkista?

Lääkekustannukset Suomessa ovat karkaamassa käsistä. On vaikea tietää kuinka paljon Suomessa tälläkin hetkellä syödään tarkoituksettomia lääkkeitä, joista sekä kuluttaja että valtio maksavat valtavia summia. Kustannusten kasvu on huikeaa. Sairausvakuutuksen lääkekorvaukset nousivat vuonna 2004 10% edelliseen vuoteen verrattuna, lääkkeiden kokonaismyynti puolestaan 2,3 miljardiin euroon, kasvua 7% vuodessa. Kasvu on ollut jo usean vuoden ajan kymmenen prosentin hujakoilla. Terveydenhuollon sisällä lääkekustannukset ovat ainoa selkeästi kasvava menokohde.

Uusia ja parempia hoitoja sekä parantuvaa terveyttä, josta kannattaakin maksaa? Osin varmasti sitäkin, mutta liian usein lääkkeiden kasvavan kulutuksen taustalla on liiketaloudellinen motiivi. Tuttu on tilanne, jossa yhä useampi terveyskeskuslääkäri allokoi potilaitaan yksityiselle sektorille henkilökohtaisen taloudellisen voitontavoittelun nimissä. Sama koskee myös lääkkeitä, Lääketeollisuus on hyvä kestittäjä ja apteekkitoiminnassa katteet kovia.

Sellaisiin sairauksiin, joita ei vielä aiemmin sairauksiksi miellettykään, kehitellään kovaa vauhtia lääkkeitä, joita myönnetään auliisti. Kiihkeätahtisessa, nuoruutta ja terveyttä ihannoivassa maailmassa markkinarako erilaisille helpoille ja nopeille ratkaisuille on selkeä. Harva kyseenalaistaa sitä, tarvitsemmeko me kaiken tämän ja ovatko kaikki lääkekuurit hyödyllisiä potilaalle? Kun valtion piikki on auki, on yksilöiden helppo olla huolehtimatta sen paremmin kustannuksista kuin tarkoituksenmukaisuudestakaan, vaikka he lystin lopulta veroina tai muina kustannuksina maksavatkin.

Lääkekustannusten hillinnän tarpeesta voivat (miltei) kaikki olla yhtä mieltä, mutta miten tämä tulisi toteuttaa? Mistä löytyisi tänä päivänä se taho, joka voisi kansalaisille sanoa: "tätä lääkettä sinä et aidosti tarvitse". Lääkäri ei sitä aio tehdä, kansanedustajalle tai ministerille se olisi suoranainen poliittinen itsemurha. Ihmiset luonnollisesti ja ymmärrettävästi haluavat tarttua kaikkiin tilaisuuksiin vointinsa ja terveytensä parantamiseksi ja vaatimus siitä, ettei heidän tarpeisiinsa vastattaisi kaikin käytettävissä olevin tavoin, tuntuisi heistä varmasti epäreilulta. Omavastuiden nostaminen epätasa-arvoistaisi kansalaisia entisestään, joten siitäkään ei ratkaisua löydy.

Kustannuskehityksen suitsimiseksi sekä tarkoituksettomien lääkekuurien vähentämiseksi tulisikin etsiä keinoja, jossa tarveharkintaa lisätään ja bisneksentekomahdollisuus poistetaan. Lääkevaihto oli hyvä alku, muttei riitä. Eräs tällainen toimenpide voisi olla apteekkijärjestelmän siirtäminen valtion haltuun. Ruotsissa vähittäishinnat ovat vain 87% Suomen tasosta (vaikka tukkuhinnat ovat Suomessa alhaisempia). Ruotsissa apteekkitoimintaa pyörittää Alkoon verrattava julkinen yritys.

Tulevaisuudessa reseptilääkkeitä voisikin saada julkisista apteekeista, joilla ei olisi tarvetta taloudelliseen voitontavoitteluun. Muita hyviä keinoja voisivat olla mm. nykyistä parempi valvonta sen suhteen mitä lääkkeitä ylipäätään markkinoille tuodaan sekä parempi luokittelujärjestelmä. Samassa yhteydessä tulisi tarkastella kriittisesti lääkärien mahdollisuuksia toimia sekä julkisella että yksityisellä puolella. Tämänhetkinen tilanne, joka antaa tilaa järjestelmän väärinkäytöksille oman henkilökohtaisen voitontavoittelun nimissä, on kestämätön. Pelisääntöjä tarvitaan.

Sairaanhoitoa tulisi kehittää siten, että raskaita toimintoja keskitetään entistä enemmän. On kummallista, että ihmiset ajavat kyllä surutta Porvoosta Helsinkiin kaksi kertaa viikossa tekemään ostoksia, mutteivät haluaisi synnyttää siellä kahta kertaa elämässään. Erikoistuneet laitokset ja niiden yhteyteen luotavat kodinomaiset olosuhteet toipilaille ovat tulevaisuutta. Tätä kautta voidaan siirtää rahaa ns. seinistä toimintaan ja nauttia suuruuden ekonomian ja asiantuntemuksen keskittymisen eduista. Myös erikoissairaanhoidon valtiollistaminen pois kunnilta olisi tervettä kehitystä. Nykyistä vahvemmat peruskunnat hoitaisivat perusterveydenhuollon hyvin, muut toiminnot voisivat olla valtion hallussa.