Hyvinvointivaltion ja yksilöllisyyden suhdetta kuvataan usein kahdella eri tavalla. Toisaalla on vasemmiston perinteisesti suosima käsitys valtiosta, joka on kyennyt takaamaan laajentuvia oikeuksia yhä suuremmalle joukolle kansalaisia, toisaalla puolestaan kuvattu Leviathan, joka käskee ja määrää kansalaisiaan sekä rajaa erityisesti heidän taloudellisten valintojensa mahdollisuuksia. Riippuvuuden valtiosta nähdään passivoivan kansalaisia.Hyvinvointivaltioita kohtaan esitetty taloudellinen kritiikki on helppo kumota yksinkertaisiin tilastoihin vetoamalla. Ne maat, mm. Pohjoismaat, joissa julkisen sektorin osuus BKT:sta on suuri ja jossa sosiaaliset oikeudet ovat laajoja, ovat kilpailukykymittausten kärjessä ja taloudellisten tunnuslukujen valossa Euroopan ja jopa koko maailman eliittiä. Sen sijaan kysymystä yksilön oikeuksista ja yksilöllisyydestä on syytä tarkastella tarkemmin.
Perustulon kannattajat vetoavat usein mallinsa estävän holhousta ja mahdollistavan työnteon. Siinä kuitenkin monesti unohtuu ihmisten elämäntilanteiden erilaisuus. Onko tosiaan niin, että "one-size-fits-all" kun puhutaan tulonsiirroista?
Yhä useampi osa ihmisten ongelmista on sellaisia, ettei niitä silkalla rahan jakamisella ratkaista. Ongelmat ovat muualla kuin välittömässä selviytymisessä. Niiden ratkaisemiseen tarvitaan räätälöidyn tuen lisäksi henkilökohtaista apua - siis palveluita. Yksinhuoltajaäidin tarpeet ovat erilaisia kuin valmistumassa olevan opiskelijan tai kuntoutuksessa olevan työttömän.
Laajamittainen hyvinvointipolitiikka ja palvelujärjestelmä ovat myös korostuneen tarpeellisia yksilön oikeuksien toteutumisen kannalta. Ilman useiden filosofienkin tarkastelemia peruskyvykkyyksiä ja niiden takaamista kaikille kansalaisille ei vapaus valita voi toteutua. Koska puhtaassa markkinataloudessa näin ei tapahtuisi, tarvitaan julkisia interventioita -siis sosiaalipolitiikkaa. koulutuspolitiikkaa jne. On myös selvää, että yhteiskunnan monimutkaistuessa yhä useammat kyvyt tulevat tarpeelliseksi.
Nuorempien ikäluokkien kohdalla on vaikea nähdä, että yhdellä ammatilla pärjäisi työuransa loppuun asti. Tämä perustelee myös palveluiden laajentamisen. Tasa-arvoiset mahdollisuudet globaalitalouteen perustuvassa tietoyhteiskunnassa eivät ole sama asia kuin idänkaupan ajan teollisuusyhteiskunnassa. Yksilö ei nykyisessä maailmassa, kuten ennenkään muutamia harvoja onnekkaita lukuun ottamatta, kykene saavuttamaan potentiaaliaan - ja siten olemaan aidosti vapaa valitsemaan sekä päättämään elämänsä suunnasta - ilman yhteiskunnallisia rakenteita jotka mahdollistavat sosiaalisen liikkuvuuden. Hyvinvointivaltio siis mahdollistaa yksilön vapauden, ei estä sitä.
Oikeudenmukaisuusteoreetikot kiinnittävät usein huomiota myös stigmatisoitumiseen, joka heidän mukaansa estää ihmisiä käyttämästä vapauksiaan ja oikeuksiaan. Tällaisesta stigmatisoitumisesta oli kyse vanhassa köyhäinhoidossa, jossa julkiset toimenpiteet kohdistuivat "muihin". Heitä kohtasi jatkuvasti epäily ja valvonta, juuri se holhous, josta nykymuotoista sosialidemokraattista valtiota perusteetta syytetään.
Paras esimerkki on koulu, joka vuosikymmenten työllä muutettiin eroja ja yhteiskunnallisia asemia uusintavasta järjestelmästä tasa-arvoistavaksi ja mahdollisuuksia antavaksi laitokseksi. Kun sääty-yhteiskuntaan oikeiston taholta jälleen pyritään "yksilön vapauksien" varjolla, on muistettava, että eriyttävästä politiikasta syntyvästä uudesta yksilöllisyydestä nauttivat monien kustannuksella vain harvat.
Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 14.8.2006. Kuvassa Kaarinan-Piikkiön terveyskeskus
Tekstit
3 kommenttia:
Tiedän että olet poliitikko, ja poliitikot puhuvat väristä riippumatta vähän miten sattuu ja mitä sattuu. Tekstissä on kuitenkin yksi aika karkea virhe, johon ajon puuttua. Sanoit:
"Hyvinvointivaltioita kohtaan esitetty taloudellinen kritiikki on helppo kumota yksinkertaisiin tilastoihin vetoamalla. Ne maat, mm. Pohjoismaat, joissa julkisen sektorin osuus BKT:sta on suuri ja jossa sosiaaliset oikeudet ovat laajoja, ovat kilpailukykymittausten kärjessä ja taloudellisten tunnuslukujen valossa Euroopan ja jopa koko maailman eliittiä."
Oikeastaan päinvastoin. Hyvinvointivaltiota on äärimmäisen helppo kritisoida taloudellisesti, koska se ei voi olla muuta kuin tuottavuutta heikentävä. Kuvitellaan kahden hengen talous ja kaksi valtiota, joissa yhdessä veroaste on 10 % toisessa 40 % ja tulonsiirto tapahtuu aina 100 % rikkaalta köyhälle (unohdetaan hetkeksi että hyvinvointivaltiossa tulonsiirrot tapahtuvat yleensä köyhiltä rikkaille). Jos henkilö A tienaa 100e ja maksaa siitä 10 % veroa jää hänelle 90e ja henkilölle B jää 10e. Jos henkilö A maksaa 40 % veroa jää hänelle 60e ja henkilölle B 40e. On täysin epärealistista kuvitella mitään muuta vaihtoehtoa kuin sitä, että henkilöt tekisivät vähemmän halukkaammin työtä maassa jossa on korkeammat verot eli korkeampi tulonsiirtoaste. Hyvinvointivaltio toimii samalla periaatteella, joskin se on monimutkaisempi. Jos siis löydetään kuitenkin tilanne, jossa hyvinvointivaltio pärjää paremmin kuin sellainen valtio jossa ei ole yhtä suurta veroastetta, sen on pakko johtua jostain muusta, kuten mm. hyvinvointivaltiolla voi olla vähemmän korruptiota tai vähemmän säännöstelyä. Olisi epäloogista kuvitella että hyvinvointivaltion pärjääminen johtuisi suuresta veroasteesta. Korrelaatio ei välttämättä johda loogiseen syy ja seuraussuhteeseen.
Kun puhutaan kilpailukykymittareista, unohdetaan yleensä mainita mistä oikein kilpaillaan. Jos valtiot kilpailevat vastakkain esimerkiksi kellä on korkein energiankulutus talvella per capita Suomi on vahvoilla. Jos kilpaillaan siitä kenen kansa elää pisimpään Suomi on vahvoilla. On kuitenkin järjetöntä tehdä mittaria, jos sen tulosta ei voida tarkistaa mistään. Tällöin taloudellinen kilpailukyky voitaisiin mitata mm. sen perustella kellä on paras peruskoulu indeksin x mukaan, kellä kansa elää pisimpään, missä maassa elää eniten karhuja, missä syödään eniten porkkanoita jne. Indeksi voidaan siis konstruoida täysin mielivaltaisesti. Yleensä kun puhumme kilpailukyvystä, emme tällä siksi tarkoitakaan jotain mielivaltaisesti konstruoidun indeksin tulosta, vaan siitä miten jokin tietty asia oikeasti on. Taloudellisen kilpailukyvyn saralla kilpaillaan yleensä lyhyellä tähtäimellä investoinneista pitkällä tähtäimellä talouskasvusta. Suomi on vertailullisesti pohjalukemissa investoinneissa. Suomeen investoidaan heikosti. Talouskasvun saralla Suomi päihittää Länsi-Euroopan, mutta häviää auttamattomasti Anglosaksisille maille, Itä-Euroopan maille sekä Kiinalle, Intialle ja monelle muulle maalle. On yhdentekevää millaisia tuloksia saadaan kilpailukykyindekseistä jos ne eivät mittaa todellista kilpailukykyä vaan ainoastaan listaavat jonkin keskiarvon erilaisille tekijöille, jotka on lähes mielivaltaisesti valittu. Jos verrataan keskivertokansalaisen elintasoa Suomen ja Yhdysvaltojen välillä, huomataan että Suomi on auttamattomasti jäljessä ja jää jatkuvasti jälkeen kiihtyvällä vauhdilla.
Kun puhutaan julkisista varoista ja verotuksesta, olisi hyvä tarkastella sitä, mitä veroilla saadaan. Eivät verovarat jää mihinkään maatumaan kun valtio ne kerää, vaan ne menevät kiertoon. Palveluihin, investointeihin ja yhteiskunnan antamiin tukiin ja avustuksiin, muun muassa. Näillä panostuksilla voidaan hakea parempaa tuottavuutta ja taloudellista toimeliaisuutta.
Ajatellaanpa vaikka koulutusta. Voitaneen perustellusti olla sitä mieltä, että kun koulutusta tarjotaan kaikille, maksukykyyn katsomatta verovaroilla rahoitettuna, on sillä parempi vaikutus kansalliseen tuottavuuskehitykseen kuin jos veroja ei kerättäisi eikä yhteistä koulutusta järjestettäisi.
Libertaristit ovat usein valmiita kieltämään kaikenlaisen puuttumisen markkinoilla tapahtuvaan tulonjakoon. Mistään ei kuitenkaan löydy täydellisesti toimivia markkinoita, jo yksin epätasaisesti jakaantuvan informaation vuoksi. Se, että laaja osa väestöstä jätettäisiin kokonaan yhteiskunnallisen elämän ja vaihdon ulkopuolelle, mikä täydellisesti vapailla markkinoilla väistämättä tapahtuisi, ei ole kenenkään etu.
Mitä tulee kehitysyhteistyökeskusteluun niin Vierailijan ja hänen hengenheimolaistensa olisi syytä muistaa myös kehityspolitiikan turvallisuusulottuvuus. Parasta turvallisuuspolitiikkaamme nyt ja tulevaisuudessa on pyrkiä omalta osaltamme tasoittamaan etelän ja pohjoisen välisiä elintasokuiluja, jotka aiheuttavat kasvupohjaa terrorismille ja kontrolloimattomalle siirtolaisuudelle.
Sanoisin, että Esa on nyt joko itse mennyt helppoon tai yrittämässä helppoa.
Nimittäin mistään tekstissä sanotusta ei seuraa, että julkisen talouden osuuden kansantuotteesta kuuluu olla juuri näin iso tai isompi, tai muuten orpolapset jäävät talvella pakkaseen.
Tämä on vähän sama homma kuin Ylen kanssa: julkisen palvelun yleisradio on ihan hyvä konsepti, mutta olemassaolevassa muodossaan se on paisunut muodottomaksi pöhöksi ja törkeän ylikalliiksi.
Lähetä kommentti