Suomalaisen laitavasemmiston haasteet

Suomalaisen politiikan laitavasemmistoa, Vasemmistoliittoa, on koetellut dramaattinen vuosi. Puoluetta pitkään johtanut Suvi-Anne Siimes, joka kuului yksiin Suomen näkyvimmistä naispoliitikoista, erosi puolueen puheenjohtajuudesta ja ilmoitti jättävänsä eduskuntaryhmän välittömästi sekä eduskunnan seuraavien vaalien jälkeen. Siimes oli pitkän puheenjohtajakautensa ajan vasemmistoliiton ehdoton keulakuva, joka hallitsi niin vaalimainoksia kuin vaaliväittelyitä. Vaikka puolue hävisi vaalit toisensa jälkeen, ei varteenotettavaa haastajaa Siimekselle löytynyt, vaan häntä pidettiin korvaamattomana imagoltaan ja jäsenkunnaltaan ukkoutuneessa puolueessa, jonka kannatus oli jämähtänyt 10%:n tuntumaan. Maaliskuussa 2006 yhden naisen show saapui kuitenkin päätepisteensä.

Vasemmistoliitto syntyi vuonna 1990, jolloin siihen siirtyi lukuisa joukko entisiä kansandemokraatteja. Moni maltillista, laajaa vasemmistopuoluetta ajanut jäsen siirtyi kuitenkin jo alkuvaiheessa pois puolueesta protestina entisten stalinistien mukaantulolle. Vasemmistoliiton merkittävin ay-vaikuttaja, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:n apulaisjohtaja ja entinen puoluesihteeri Matti Viialainen kuvasi tätä ”valuviaksi” puolueessa, joka tulisi myöhemmin vaikeuttamaan sen toimintaa ja mahdollisuuksia osallistua hallitusvastuun kantamiseen. Tähän tosiasiaan törmäsi vuonna 2006 myös puoluetta vuodesta 1998 johtanut Suvi-Anne Siimes.

Siimeksen eron syynä olivat ennen kaikkea syvät linjaerimielisyydet erityisesti Euroopan integraatioon liittyvissä kysymyksissä. Lopullisen ratkaisun aiheutti kriisinhallintalain muutos, jossa puheenjohtaja ja eduskuntaryhmä päätyivät eri kannoille. Ryhmän enemmistö vaati, että Suomen osalta EU:n kriisinhallintaan osallistumiselle tulisi olla YK:n tai ETYJ:n valtuutus, Siimes itse piti EU:n omaa mandaattia riittävänä. Asia oli hiertänyt jo aiemmin Vasemmistoliiton puoluekokouksessa. Tämän ratkaisun myötä Siimes katsoi, ettei enää nauttinut luottamusta ja että puolue ja eduskuntaryhmä olivat vanhakantaisten voimien hallussa. Taustalla oli luonnollisesti pitempiaikaisia ja syvällisempiä erimielisyyksiä vasemmistoliiton suunnasta. Siimeksen näkyvimpiä vastustajia niin kriisinhallintalaissa kuin muissakin yhteyksissä olivat kansanedustajat Jaakko Laakso sekä Esko-Juhani Tennilä. Edellistä on usein pidetty entisenä KGB:n käskyläisenä.

Siimes-show ei kuitenkaan päättynyt eroon, vaan entinen puheenjohtaja pysyi otsikoissa myös eronsa jälkeen. Hän kertoi pian eroilmoituksensa jälkeen harkinneensa jo aiemmin siirtymistä SDP:n eduskuntaryhmään. Tätä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan päätti tuolloin jäädä omaan ryhmäänsä. Yhtä yllättäen kuin Siimeksen ero tuli muutamaa kuukautta myöhemmin hänen uusi uransa. Suomalaisten lääkevalmistajien etujärjestö Lääketeollisuus ry valitsi hänet kesäkuun alussa yhdistyksensä toimitusjohtajaksi. Vasemmistoliiton vaikeudet jatkuivat toukokuussa pidetyn ylimääräisen puoluekokouksen jälkeen, kun uudeksi puheenjohtajaksi valitun kansanedustaja Martti Korhosen valinnan jälkeen Matti Viialainen ilmoitti eroavansa puolueesta sekä usea edustaja jättävänsä eduskunnan. Ei olekaan vaikea povata vasemmistoliitolle vaikeita aikoja tulevan vuoden eduskuntavaaleissa.

***

Siimeksen viimeisiä aikoja puolueen johdossa sekä puheenjohtajavaalia leimasivat myös keskustelut puolueen olemassaolon tarkoituksesta ylipäätään. Puolueen sisällä syntyi skandaali, kun SAK:n johtoportaaseen kuuluvat Matti Viialainen ja Timo Roppola perustivat Vasemmisto yhteen ry:n sekä julkaisivat muistion, joiden tarkoituksena oli ajaa SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistämistä uudeksi sosialidemokraattiseksi puolueeksi ajamaan suomalaisen työväestön asiaa. Vaalikannatuksella, mikäli staattisena pysyisi, mitattuna tällainen uusi puolue kykenisi nostamaan kannatuksensa lähelle 40%:a ja selvästi Suomen suurimmaksi puolueeksi. Syinä yhdistymiselle mainittiin vallankumouksellisuuden vaatimuksen väistyminen laitavasemmistosta sekä ns. punavihreyden olevan vakavasti ottamaton vaihtoehto laaja-alaiselle yhteiskuntapolitiikalle.

Vaikka suomalaisessa poliittisessa kentässä pysyvästi suurimman poliittisen puolueen asema kuulostaisikin houkuttelevalta, tässä tapauksessa 2+1 ei välttämättä olisikaan kolmea. Kannatuksen siirtyminen voisi jäädä pieneksi suomalaisen poliittisen vasemmiston vahvan kahtiajaon vuoksi. Monelle sosialidemokraatille erityisesti entiset kommunistit ovat perinteisesti olleet ensisijaisia vihollisia ja päinvastoin. Nuoret vasemmistoliittolaiset taas hakevat usein tukea vihreästä ideologiasta ja vierastavat sosialidemokraattien vahvaa ay-kytkentää. Monelle vasemmistoliiton kansanedustajalle taas sellaiset sosialidemokraattiset tavoitteet kuten vakaa valtiontalous tai sitoutuminen Euroopan integraatioon ovat myös vaikeita paloja niellä. Lopputulos vasemmiston yhdistymisestä voisikin olla marginaalinen kannatusnousu, lisääntynyt sisäinen eripura uudessa vasemmistopuolueessa sekä tosiasiallinen poliittisen vaikutusvallan vähentyminen. Tämä liittyy lähinnä oikeistopuolueiden yhteistyön todennäköiseen tiivistymiseen vasemmiston yhdistymisen myötä.

Suomi on leimallisesti porvarillinen maa, jossa vasemmiston kokonaiskannatus on jo kauan ollut reilusti alle 40%. Tämän vuoksi porvarillinen hallitusvaihtoehto on aina matemaattisesti mahdollinen. Suomalainen erikoisuus onkin ollut, että molemmat suurista porvaripuolueista, Keskusta ja Kokoomus, ovat perinteisesti tehneet yhteistyötä mieluummin SDP:n kuin toistensa kanssa. Vahvan vasemmistoblokin syntyminen ajaisi nämä puolueet entistä selkeämpään yhteistoimintaan. Tästä saatiin esimakua jo viime presidentinvaaleissa, jossa istuva pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) sekä koko Keskusta tuki näkyvästi opposition ehdokasta Sauli Niinistöä (kok.).

Summa summarum; on huomattavasti enemmän syitä miksi Suomen sosialidemokraattien ei tulisi aktiivisesti pyrkiä yhteen vasemmistopuolueeseen. Yksittäiset jäsenet ovat luonnollisesti tervetulleita, mutta minkäänlaisia yhdistymisneuvotteluita ei ole hyödyllistä aloittaa. Suomen vasemmistoliitto ei ole kyennyt tekemään tiliä historiansa kanssa eikä sen sisäisiä skismoja ole syytä tuoda heikentämään yhteistyökykyistä ja rakentavaan reformismiin nojaavaa sosialidemokratiaa, jolle kansainvälisyys on muutakin kuin solidaarisuuden julistuksia.

Artikkeli julkaistu ruotsiksi käännettynä Ruotsin sosialidemokraattien pää-äänenkannattaja Aktuellt i Politikenissa 14.8.2006