Kolmikannasta ja suomalaisesta mallista

Kolmikanta ja suomalainen talouspoliittinen malli noussevat jälleen vaalien alla keskustelunaiheeksi, kuten luonnollisesti pitääkin. Oikeisto tulee todennäköisesti kritisoimaan suomalaista mallia jäykäksi ja ajan haasteisiin vastaamattomaksi. Jälleen kerran on syytä katsoa tarkemmin ja puhua imagojen sijasta asioista.

Suomen malli on monella tapaa omaleimainen. Meillä asioista sovitaan tavalla, joka yhdistää markkinatalouden ja solidaarisuuden. Näin ei olisi, ellei työntekijäjärjestöillä olisi merkittävää roolia yhteiskunnassa. Tällöin mallina olisi työnantajan sanelu. Onkin syytä kysyä, eikö nykymalli ole monella tapaa demokraattisempi ja "vastakkainasetteluita purkavampi" kuin sen vaihtoehto?

Sen lisäksi, että maassa on kyetty nopeaan taloudelliseen kasvuun ja työllisyyden nousuun, on julkinen talous vahvistunut ja olemme kyenneet merkittäviin saavutuksiin mm. liittymään euroalueeseen. Tämä tuskin olisi onnistunut ilman yhteistä tahtoa, joka muodostuu ja luodaan nimenomaan yhteisissä pöydissä. Tämäkö on sitä paljon puhuttua "dynaamisuuden puutetta"?

Kun ay-liikettä ja erityisesti SAK-laisia liittoja arvostellaan siitä, että niiden asema suomalaisen yhteiskuntapolitiikan kentässä on liian keskeinen, niin mitä itse asiassa arvostellaan? Sitä, että miljoonan ihmisen edunvalvontajärjestö saa äänensä kuuluviin? Eikö tämä juuri ole sitä järjestöjen mukaankytkemistä päätöksentekoon, josta mm. vihreät niin mieluusti puhuvat? Ehkä ongelma onkin se, mistä puhutaan? Elinkeinoelämä ei valita, kun ay-liike ottaa sitä miellyttäviä kantoja. Harva kansalaisjärjestö myöskään yltää ammattiliittojen jäsenmääriin eikä niissä ole vapaita vaaleja, joissa edustajat valitaan.

Sopimusjärjestelmä luo vakautta ja ennustettavuutta, jotka ovat Suomen kaltaiselle maalle elintärkeitä. Järjestelmämme avulla kykenemme nopeasti vaikuttamaan kansalliseen makrotaloudelliseen ympäristöömme. Rahapolitiikan poistuttua kansallisesta keinovalikoimasta työmarkkinapolitiikan merkitys on korostunut entisestään.

Keskitetyllä järjestelmällä on huomattavia etuja myös siitä näkökulmasta, että se säästää huomattavasti yksittäisten työnantajien sopimuskustannuksia. Jos kaikki neuvottelut pitäisi käydä kokonaisuudessaan paikallistasolla, ei siitä hyötyisi lopulta juuri kukaan. Paikallista sopimista voidaan toki lisätä, mikäli neuvotteluolosuhteet paikallisesti sen sallivat ja perusperiaatteista sovitaan keskitetysti. Näin kukaan ei jää täysin osattomaksi.

Samanaikainen puhe pääoman ja omistajien vallan lisäämisestä palkansaajien kustannuksella sekä "vastakkainasettelujen lopettamisesta" ovat keskenään valitettavan ristiriitaisia. Millaista yhteiseen hiileen puhaltamista on se, että tasa-arvoisemmasta asetelmasta halutaan siirtyä epätasa-arvoisempaan? Vai onko joku Suomessa aivan vakavissaan sitä mieltä, ettei pääomaintressejä kuunnella riittävästi ja että elinkeinoelämällä on liian vähän valtaa suhteessa valtioon ja työntekijöihin?

Kolmikanta on erinomainen väline sitouttaa keskeisiä yhteiskunnallisia tahoja yhteisiin päätöksiin ja luoda sosiaalista eheyttä yhteiskuntaan. Tulokset puhuvat jo nyt puolestaan. Rohkeampia ratkaisuja tarvitaan edelleen, eikä sen paremmin järjestelmä kuin maailmakaan ole valmis. Kuitenkin välineenä sopimusjärjestelmä ja kolmikanta ovat hyvä pohja myös tulevaisuuden menestykselle. Vientituotteiksi niistä tuskin sellaisenaan vahvan kulttuurisidonnaisuutensa vuoksi on, mutta periaate yhteisestä sopimisesta ja konsensuksen rakentamisesta kelvannee malliksi kenelle tahansa.