Kuka saa ja kenelle annetaan

Liittokierrosten ollessa käynnissä keskustellaan jälleen aktiivisesti siitä, missä palkoista olisi tarkoituksenmukaista päättää. Rintamalinjat ovat tutut. EK vaatii siirtymistä paikalliseen palkoista sopimiseen, ay-puoli puolestaan painottaa keskitettyjen sopimusten tarkoituksenmukaisuutta, vaikka liittokierros tuli monille liitoillekin tervetulleena. Työntekijäpuoli on joutunut monena vuonna havaitsemaan palkkasumman kasvun jääneen kauas tulosparannusten jälkeen ja tilanteessa, jossa talous kasvaa ennätysvauhtia, nähdään oikeutettu mahdollisuus palkkojen tuntuvampaan kasvattamiseen.

EK:n palkkausjärjestelmäasiantuntija Niilo Hakonen murehtii Helsingin Sanomissa Suomen vertailumaita nopeampaa palkkojen nousua, jonka hän laittaa keskitettyjen ratkaisujen syyksi. Tosiasia kuitenkin on, että samaan aikaan suomalaisyritysten kannattavuus on kohentunut voimakkaasti. Tuottavuus on parantunut, kuten myös työllisyys. Tämä syö käytännöllisesti katsoen pohjan Hakosen väitteeltä. Tulopolitiikkaa voidaan pikemminkin pitää erityisen maltillisena, koska se on kasvattanut yritysten voittoja ja osaltaan vaikuttanut funktionaalisen tulonjaon muuttumiseen pääomatuloja suosivaksi. Investointeihin, joita suomalaisyritykset ovat kuitenkin takavuosina tehneet varsinkin kotimaahan laiskahkosti, on ollut käytettävissä rahaa.

Joidenkin paikallisesta sopimisesta innostuneiden olisi hyvä muistaa kaksi asiaa. Ensinnäkin, mikään ei estä sopimasta paikallisesti paremmista palkkaehdoista kannustavuusmielessä keskitetyn sopimuksen ollessa voimassa. Toiseksi esimerkki Ruotsista, jossa liittokohtaisia ratkaisuja on tehty jo 80-luvulta asti, osoittaa, ettei palkkakehitys juuri Suomesta poikkea. Paljon puhuttu, "globalisaation aikaan soveltumaton jäykkyys" ei siis pidä paikkaansa. Kun vielä samaan aikaan verrataan Suomea muihin maihin ja kauhistellaan suomalaisen järjestelmän keskittyneisyyttä, on hyvä muistaa, että samankaltaisia ratkaisuja on pitkään tehty mm. sellaisissa maissa kuin Hollanti, Itävalta ja Norja. Myös Ruotsissa ja Tanskassa palkanmuodostus on käytännössä pitkälle koordinoitua. Olemmeko siis huonossa seurassa?

On oletettavaa, että keskitetty palkanmuodostus vähentää palkkaeroja ja nostaa matalapalkka-alojen palkkatasoa enemmän kuin pitkälle viety hajauttaminen. Tällä on tulopolitiikan kritiikissä nähty olevan työttömyyttä lisäävä vaikutus sen tehdessä tietyillä aloilla lisätyövoiman palkkaamisen kannattamattomaksi. On kuitenkin jälleen kysyttävä pari asiaa. Eikö olisi oikeudenmukaista, että myös ns. matalan tuottavuuden aloilla tulisi palkallaan toimeen? Samalla nopeutetaan rakennemuutosta. Kokonaisyhteiskunnallisesta ja taloudellisen kasvun näkökulmasta on tärkeää, että heikommin tuottavilla yrityksillä on intressi parantaa toimintaansa eikä huonoa liikkeenjohtoa voida maksattaa työntekijöillä. Tämä luonnollisesti kuitenkin vaatii toimivaa aktiivista työvoimapolitiikkaa ja muutoksessa tukevaa sosiaaliturvajärjestelmää.

Tulopolitiikkaa ei tarvita vähemmän vaan pikemminkin enemmän globalisoituvassa maailmassa. Se on pienen, avoimen kansantalouden ainoa keino tehokkaasti vaikuttaa omiin makrotaloudellisiin olosuhteisiinsa. Rahapolitiikkaa emme voi enää itsenäisesti harjoittaa, mutta tulopolitiikka on yhä jäljellä. Samalla kykenemme tulopolitiikalla parantamaan tuottavuutta tehokkaammin kuin hajautetussa ja palkkaeroja rajusti kasvattavassa mallissa. Tulopolitiikan puitteissa kyetään myös koordinoimaan tehokkaasti vero- ym. ratkaisuja, jotta niillä olisi optimaalinen vaikutus työllisyyden ja toivon mukaan seuraavalla kerralla yhä enemmän myös tasa-arvon kannalta.

Vaatimus lisääntyvistä palkkaeroista ja sopimusten yhä pidemmälle viedystä hajauttamisesta on siis helposti purettavissa silkaksi valtakamppailuksi, jossa työnantajat haluavat vähentää työntekijöiden mahdollisuuksia vaikuttaa omaan asemaansa sekä siirtää riskiä työntekijöiden kannettavaksi. Erityisesti tämä koskee matalapalkka-aloja. Samalla se vähentäisi entisestään valtion ja demokraattisen järjestelmän mahdollisuutta vaikuttaa keskeisiin makrotaloudellisiin muuttujiin. Paikallisen sopimisen ehtona tulee olla tulevaisuudessa selkeät perälaudat ja luottamusmiesten aseman ja toimintamahdollisuuksien tuntuva parantaminen. Muuten olemme matkalla takaisin patruunayhteiskuntaan.