Choice and voice - miten ja kenelle?

Luvassa pitkähköä ääneen ajattelua ja pyörittelyä, vailla suurta pihviä tai johtopäätöstä. Gradun tiimoilta olen pohdiskellut ja lueskellut paljon julkiseen hyvinvointivastuuseen liittyvää materiaalia. Julkisten palveluiden kilpailuttaminen ja ulkoistaminen on monitahoinen asia hyötyineen ja haittoineen. Kilpailun tuomaa virkeyttä, toki, mutta myös muuta. Kuntien virkamiesten ja luottamushenkilöiden työ on hiljalleen muuttumassa sopimusten viilaukseksi, jossa vahvoilla ovat ennen kaikkea juristit. Markkinaoikeus ruuhkaantuu, paperia pyörii ja tulosta ei tule. Byrokratiakustannukset syövät nekin resursseja.

Hyvinvointipalveluita ei voida kilpailuttaa kuten autokorjaamoja tai ruokakauppoja. Voidaan myös kysyä, palveleeko prosessien osittaminen ja kilpailuttaminen toimivien ja selkeiden palveluketjujen muodostamista? Toistuvat kilpailutukset luovat myös tilanteita, joissa homma joudutaan opettelemaan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Tästä hyvänä esimerkkinä toimi Helsingin vaikeavammaisten kuljetukseen liittynyt taannoinen surkea episodi.

Siitä, kannattaako ulkoistaminen ja yksityistäminen, ei ole olemassa yksiselitteistä näyttöä. Tutkimustuloksissa toisaalla näkyy hyötyjä, toisaalla haittoja. OECD:lle vuonna 2005 toimitettu raportti totesi hyvinvointipalveluiden tuotannon lisääntyneen siirtämisen yksityiselle tuoneen innovaatioita ja valinnanmahdollisuuksia, sen sijaan tehokkuushyötyjä siitä ei ole ilmennyt. Potentiaalista kustannushyötyä nakertavat lukuisat seikat, joista vähäisimpiä eivät ole voitontavoitteluintressi ja sopimuskustannusten lisääntyminen. Raija Julkusen mukaan tällaisessa tilanteessa pohdittavaksi jää, annetaanko eriarvoisuuden kasvaa tiettyjen ryhmien konsumerististen etujen vuoksi.

Antton Rönnholm kirjoitti jokin aika sitten mielenkiintoisen artikkelin liittyen palvelutuotantoon. Hän esittelee samassa Markku Lehdon teoksessaan ”Pelastusrenkaan paikkaus” esittämää kolmen pilarin muodostamaa, kilpailuun perustuvaa asiakasyhteisöjärjestelmää, joka pikku hiljaa korvaisi sosiaali- ja terveyspalveluiden ja sosiaaliturvan järjestäjänä julkisen sektorin, jolle jäisi enää valvojan ja lainsäätäjän rooli. Demokraattinen, luottamushenkilöiden harjoittama kontrolli poistuisi ja tilalle syntyisi asiakkaiden ostovoimallaan käyttämä kontrolli.

Lehdon malli on mielenkiintoinen ja mikä hienointa, sitä perustellaan paitsi taloudellisilla, myös eettisillä syillä. Mahdollisten tulosten eettisyydestä voi toki olla montaa mieltä, asiakkaiden jäsenmaksuilla rahoitettu malli todennäköisesti nostaisi kustannusrasitusta pienituloisten kohdalla ja ”holhous” ei mallissa ainakaan vähenisi. Hallintokustannukset valtiolla pienenisivät, mutta kolmeen pilariin tulisi kullekin oma hallintonsa, jonka jäsenet maksaisivat. Lisäksi Lehdon mallissa kannusteet perustaa palvelupisteitä alueille, joilla asuu paljon terveydellisissä ongelmissa painivia jäävät pieniksi heidän ollessaan huonoa liiketoimintaa. Jäseniksi heidät pitäisi ottaa, mutta miksi houkutella heitä omaan yhteisöön?

Kuitenkin myös plussapuolelle jää useita asioita. Valinnanvapauden lisääminen tapahtuisi tavalla, joka ei jättäisi ihmistä yksin vahvojen yritysten ja markkinoiden armoille, kuten normaalissa yksityistämisessä käy. Vahvoilla asiakasyhteisöillä riittäisi voimia, toisin kuin pienillä kunnilla, kamppailla suuria konserneja vastaan tilanteessa, jossa ne yrittäisivät luistella velvoitteistaan. Tähän ne velvoittaisi asiakaspaine. Malli välttää monet niistä karikoista, joihin silkka yksityistämislinja usein karahtaa, erityisesti kustannus- ja asiakkaiden valitsemispuolella.

Valinnanvapautta palvelujen suhteen tulee olla, mutta miten yhteiskunta parhaiten palvelee jäseniään? Keskittämällä oman osaamisensa ja taloudelliset mahdollisuutensa omaan toimintaansa, joka on tarkoitettu kaikille, vai pyrkimällä avaamaan mahdollisimman monia väyliä? Tilanteessa, jossa valtion piikki on auki yksityiselle hoidolle, olisi tuottajien ja vakuutettujen yhteinen intressi on ulosmitata kaikki mahdollinen vakuutuksesta valtiolta. Kuinka tärkeää mahdollisuus ”shopata” parhaita tarjouksia on siinä tilanteessa, kun hätä on akuutti ja tarve suuri? Kaikki eivät jaksa, osaa tai edes halua alistaa tätäkin elämänsä osa-aluetta kuluttajasfääriin, vaan haluaisivat luottaa yhteiseen järjestelmään.

Samalla kun pohditaan filosofisia, juna liikkuu ja palveluita markkinoistetaan vailla kontrollia tai pohdintaa. Tämä johtaa varmimmin heikkoihin tuloksiin. Kustannukset karkaavat, julkisen sektorin varat eivät riitä sekä kasvavan yksityisen sektorin ruokkimiseen että oman toiminnan parantamiseen, vahvat pärjäävät, köyhemmät eivät, kansalaisten todellisuudet eriytyvät ja solidaarisuus rapautuu veronmaksumoraalin myötä. ”Downward spiral” käynnistyy ja vie viemäriin varmuudella ainakin heikoimmat.

Lehdon mallissa on pohtimisen ja ajattelun aineksia. Itse en kuulu niihin ”pragmatisteihin”, joiden mielestä palveluntuottajalla ei ole mitään merkitystä. Mielestäni julkisella tuotannolla on tietty arvo yhteiskunnallisen koheesion tuottajana. Samalla on kuitenkin tavoiteltavaa, että ihmisten autonomiaa ja vaikuttamismahdollisuuksia myös palveluiden suhteen korostetaan, olisiko tämä mahdollista ilman keskinäisten järjestelmien purkua? Järjestelmän tulee olla tasa-arvoinen ja tasa-arvoistava eikä sitä saisi "markkinoiden luomisen" tekosyyllä hajottaa hallitsemattomaksi. Lähtökohtaisesti julkisen sektorin tarjoaman palvelun tulisi olla niin laadukasta, ettei kilpaileville tahoille ole markkinoita. Kuitenkin, tähän tuskin päästään ilman referenssejä, eli kilpailua.