Jäsenäänestys

Kun SDP:n puheenjohtajasta käytävä keskustelu alkoi, on henkilöiden nimien lisäksi otsikoihin noussut puolueen sisäinen demokratia. Erkki Tuomioja ja Jutta Urpilainen ilmoittivat kannattavansa neuvoa-antavaa jäsenäänestystä puolueen puheenjohtajuudesta, Eero Heinäluoma on ollut hiljaa ja puoluesihteeri Feldt-Ranta vastustaa ehdoitta maalla, merellä ja ilmassa.

Jäsenäänestyksen vastustajilla on kaksi perusargumenttia. Toinen liittyy tulevaan puoluekokoukseen. Esitetään näkemys, jonka mukaan toimintatavoista on jo sovittu eikä tulevan kokouksen suhteen voida tehdä mitään vaikka haluttaisiinkin. Toinen puolestaan liittyy toimivaltuuksiin. Olisiko suoraan jäseniltä valtansa saava puheenjohtaja irrallisempi puoluehallituksesta ja mitä siitä seuraisi? Voisiko puheenjohtaja jyrätä viittaamalla vahvempaan mandaattiinsa?

Jäsenäänestystä vastaan on myös esitetty huomattavasti erikoisempia näkemyksiä. Eräät niistä liittyvät monien varttuneempien demarien kokemuksiin menneiltä ajoilta. Pelotellaan puolueen valtauksella, oikeistomedialla ja vaikka millä. Joissain puheenvuoroissa jopa pidetään nykyistä mallia demokraattisempana kuin jokaiselta jäseneltä asiasta kysymistä.

Jonkinasteisen demokratian mallin nykysysteemi voisi periaatteessa ehkä täyttääkin, mikäli vaalit joka piirissä järjestettäisiin ja blokit jakautuisivat arvojen ja mielipiteiden pohjalta. Eivätkä siksi, että joku junttasi jotakuta vastaan muinaisina SNK-aikoina, lupasi jollekulle jotakin, vokotteli samaa naista ja onnistui tai että nurmeslaisuus vaan on kaikkia muita tekijöitä merkittävämpää.

Aika-argumenttikaan ei ole kovin vakuuttava. Mikään sääntö ei kiellä tai tee mahdottomaksi neuvoa-antavan vaalin järjestämistä maaliskuisen puoluevaltuuston päätöksellä esimerkiksi toukokuussa. Ei tarvita kuin yksi kirje jokaiselle äänioikeutetulle jäsenelle. Maksaakin todennäköisesti vähemmän kuin vaikkapa kansimainos Hesarissa. Väittäisin, että maksaisi itsensä jäsenten aktivoinnissa nopeasti takaisin.

Hyväksyn tietyin osin näkemyksen ongelmasta toimivaltasuhteiden määrittelyssä ja epäselvistä hallinnollisista käytännöistä. Siltikin haastetta mielestäni paisutellaan, kun katsotaan käytäntöä. Puolueen puheenjohtajalla olisi joka tapauksessa vain yksi ääni ja päätökset tehdään puoluehallituksessa tarvittaessa äänestämällä. Nykyinenkään malli ei ole tarkoittanut sitä, että kaikki päätökset tehtäisiin kerta toisensa jälkeen kiltisti konsensuksessa.

Vaakakuppiin tuleekin asettaa mahdollisten uhkien lisäksi mahdolliset hyödyt. Puoluejäsenyys saisi aivan uutta painoa, kun puolueen keskeisin henkilövalinta ja käytännössä pääministeriehdokas tulisi suorien vaikutusmahdollisuuksien piiriin. Todennäköisesti sillä olisi myös puoluetoimintaa huomattavasti stimuloiva vaikutus, kun ehdokkaat keräisivät ympärilleen tukiryhmiä. Keskustelutilaisuudet vetäisivät takuulla väkeä, kun päätöksen voisi tehdä suoraan itse ilman välistävetäjiä.

Jäsenvaaleista demaripiireissä löytyy myös kokemusta. Tanskan sosialidemokraatit valitsivat puheenjohtajan jäsenvaalilla, uusia jäseniä liittyi suuri määrä, eikä heille henkilönkään kanssa aivan huonosti käynyt. Detaljina todettakoon, että siellä jäsenvaalin järjestäminen onnistui kahdessa kuukaudessa. Meillä puoluevaltuuston ja puoluekokouksen välinen aikaero on kolme kuukautta.

Jäsenäänestyksen kannattaminen tai kannattamattomuus näyttää olevan sukupolvikysymys. Varttuneempi, puoluesodat ja valtausyritykset nähnyt sukupolvi vastustaa tämänkaltaisia uudistuksia muistiinsa pohjautuen. Nuorempi, puoluetoiminnan tulevaisuudesta huolestunut sukupolvi taas katsoo tämänkaltaisten uudistusten olevan välttämättömiä. Avoimuus ja vaikuttamismahdollisuuksien lisääminen ei voi tarkoittaa vain sitä, että paikalle tulee entistä enemmän ihmisiä kuuntelemaan kun samat naamat pitävät samoja puheenvuoroja ja pyörittävät samaa vanhaa peliään.