Prekariaatti vai paperiliitto?

Eräät kansalaisliikkeet sekä poliittisista voimista korostuneesti vihreät ovat pyrkineet –ja onnistuneetkin, tuomaan suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun uuden, tilapäistä ja joustavaa työvoimaa tarkoittavan termin prekariaatti. Laajempaa prekariaatin synnyttänyttä työelämän ilmiötä kutsutaan nimellä prekarisaatio, jolla viitataan työelämän olosuhteiden huonontumiseen työsuhteiden luonteiden muuttuessa, työajan ja –paikan joustaessa ja työntekijöiden sosiaaliturvan ja palkkatason heikentyessä. Alleviivaavana periaatteena on lisääntynyt epävarmuus, pirstaleisuus ja ennustamattomuus.

Tilastot pätkätyöläisyyden määristä vaihtelevat, mutta yhteistä kaikille arvioille on pätkätyön oleellinen lisääntyminen. Suomessa tämänkaltaisen määrä- ja osa-aikaisissa työpaikoissa työskentelevien määrä kohoaa tällä hetkellä jo 300 000 työntekijään. Määrä on suhteellisesti ottaen Euroopan korkeimpia. SAK:n tietojen mukaan n. 2/3 näistä henkilöistä työskentelisi mieluummin täysipäiväisessä työssä. Myös uudet työpaikat syntyvät korostuneesti tämänkaltaisiin työsuhteisiin. Määräaikaisia ja osapäiväisiä työntekijöitä käytetään usein puskurina, josta pääsee helposti eroon, jolloin yrittäjäriskin kantajaksi jää työntekijä. Samanlaisesta ilmiöstä on kyse, kun yritykset ulkoistavat toimintojaan ja irtisanovat henkilöstöään. Käytännössä samat työntekijät kuitenkin jatkavat, tosin nyt alihankkijoina ja huonommilla työehdoilla. Kyse on ns. pakkoyrittäjyydestä.

***

Ay-liikettä on usein kritisoitu pätkätyöntekijöiden unohtamisesta. Osin tästä syystä pätkätyöläisten asiaa ajamaan on ilmestynyt erilaisia kansalaisyhteenliittymiä. Suomessa näistä huomionarvoisimpana voidaan pitää prekariaatti.org-verkostoa, joka kerää yhteen aiheen tiimoilta aktiivisia kansalaisia. Prekariaatti.org harjoittaa varsin mielenkiintoista ja paikoin hyvinkin relevanttia yhteiskuntakritiikkiä, mutta heidän keinonsa pätkätyöntekijöiden ongelmien ratkaisemiseksi eivät vakuuta. Myöskään tarkoitushakuinen vastakkainasettelu ns. perinteisen työväenliikkeen kanssa tukee korkeintaan yksittäisten henkilöiden omia poliittisen motiivin omaavia tavoitteita ja on osin myös tosiasioihin perustumatonta. Yhteiskunnassa on kritisoidun konsensuspolitiikan keinoin muutamassa vuodessa kyetty saavuttamaan merkittäviä parannuksia pätkätyöntekijöiden asemaan, toisin kuin prekariaatti.org mielellään väittää. Yksittäisten aktivistien "vastarinnan" nimissä harrastama kaupoista varastelu sekä julkisessa liikenteessä pummilla ajaminen eivät nekään ole omiaan lisäämään tavoitteiden saavuttamisen kannalta oleellista kansalaisten tukea tärkeälle asialle.

Prekariaatti.org:a kohdannut hyvän alun jälkeinen mielenkiinnon ja merkityksen kuihtuminen ei ole uutta suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa. Vastaava ilmiö kohtasi aikoinaan Attacia, jossa tosin nyttemmin on alkanut esiintyä rohkaisevaa kehitystä. Aktiivisena ja vahvana alkanut kansalaistoiminta väsähtää liian usein ääriliikkeiden kannattajien kaapatessa järjestöt ja ajaessa yhteistyöhakuisempaa toimintaa halunneet sivuraiteelle tai jopa savustamalla heidät kokonaan ulos. Moni kiinnostunut, jolla olisi ollut halua ja kykyä vaikuttaa muutoinkin kuin oikeaoppisuudellaan pöyhkeilemisellä sekä sopimusyhteiskunnan loppujen lopuksi varsin sisällöttömällä teoreettisella kritisoinnilla, pettyy ja jättää toiminnan sikseen. Asiallinen ja aiheellinen kritiikki on aina tervetullutta, mutta aika ajoin ei voi välttyä ajatukselta, että osa näistä kaikissa mahdollisissa kansalaisjärjestöissä pyörivistä punavihervallankumouksellisista onkin itse asiassa EVA:n palkkalistoilla toimivia soluttautujia, joiden tehtävänä on aiheuttaa mahdollisimman paljon sisäistä närää sekä edesauttaa toimintaa halvaannuttavien fraktioiden syntymistä.

Tämä ei toki tarkoita, ettei näiden kansalaisliikkeiden toimintaan tulisi pyrkiä osallistumaan, päinvastoin. Liian usein hyvät hankkeet valuvat fanaatikkojen upottamina hiekkaan. Terveen kritiikin merkitystä ei myöskään tule aliarvioida. Prekariaatti.org, kuten myös muut samankaltaiset liikkeet ovat tuoneet myös arvokasta sisältöä suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun. Tämä on osaltaan vaikuttanut myös ay-liikkeen näkemyksiin ja tehostanut sen toimenpiteitä pätkätyöläisten aseman parantamiseksi. Paperiteollisuuden työtaistelu oli työntekijöiden puolelta merkittävältä osaltaan kamppailua ulkoistamisen myötä väistämättömäksi käyvää työehtojen polkemista ja työsuhteiden silppuamista vastaan. Tämän lisäksi voimaan on viime aikoina astunut useita pätkätyöläisten asemaa parantavia uudistuksia, mm. uusi työeläkelaki, joka kerryttää eläkettä kaikesta tehdystä työstä, vuokratyövoiman neljän tunnin vähimmäistyöaika, työlainsäädännön ketjuttamista vastaan tarkoitetut uudistukset sekä ansiosidonnaisen työttömyysturvan piiriin pääsyn helpottaminen. Näitä oikeansuuntaisia uudistuksia edesauttamassa on ollut kansalaisliikkeiden myötävaikutuksella aktivoitunut yhteiskunnallinen keskustelu.

Pätkätyöläisyys on ongelma järjestäytymisen kannalta, monet nuoret pätkätyöntekijät eivät liity liittoihin. Tästä on vaikea syyttää heitä itseään. Mikäli työsuhde on helposti katkaistavissa, eikä työntekijä itsekään ole sitoutunut ko. työpaikkaan, jää oma panos työpaikan kehittämiseen ja epäkohtia vastaan kamppailemiseen helposti vähemmälle. Ongelmiin onkin kyettävä tarttumaan toki pyrkimällä edesauttamaan pysyvien työsuhteiden syntymistä, mutta myös antamalla ay-jäsenyydelle entistä enemmän sisältöä sekä pyrkimällä vahvistamaan kaiken lähtökohtana toimivaa paikallista luottamusmiesjärjestelmää ja järjestäytymiseen kannustavaa kulttuuria. On paradoksaalista, että juuri ne henkilöt, jotka eniten tarvitsevat ammattiliiton tukea, ovat heikommin järjestäytyneitä. Tässä on myös liitoilla peiliin katsomisen paikka. Myös paikallistason yläpuolella tapahtuvan toiminnan on kehityttävä, liittojen kanneoikeus on esimerkki tämänkaltaisista järjestelyistä. On ollut ilo huomata myös vihreän liikkeen aktivoituneen tässä nimenomaisessa kysymyksessä.

***

Monet ovat olleet sitä mieltä, että prekarisaatio ja prekariaatti ovat tulleet jäädäkseen ja jotkut pitävät sitä jopa tervetulleena ilmiönä sen mahdollisesti edesauttaessa muutoksia sosiaaliturvaan ja hyvinvointivaltion rakenteisiin. Vaikka ymmärrän monia perustulon kannattajien näkemyksiä, en ole aivan yhtä vakuuttunut sen paremmin prekarisaation lopullisuudesta kuin perustuloon perustuvan sosiaaliturvajärjestelmän toivottavuudestakaan. Tavoitteena tulee edelleen olla täystyöllisyyden yhteiskunta, jossa osa-aikatyön tulee perustua vapaaehtoisuuteen ja yksilön omaan toiveeseen. On toki totta, että rakennemuutoksen edelleen nopeutuessa työkyvyltään heikompi osa työvoimasta saattaa jäädä kokonaan vaille työtä, mikäli heidän osallistumisensa työmarkkinoille on ainoastaan kokopäivätyön varassa. Tämänkaltaista osa-aikatyötä tulee myös sosiaaliturvan kyetä tukemaan. Samaten mm. Vahtikoira-blogissa käsitellyt, kestämättömiä tilanteita aiheuttavat kannustinloukut tulee kyetä välttämään mm. sosiaaliturvaa joustavoittamalla. Laaja-alaisena ilmiönä pätkätyöläisyys tulee kuitenkin todennäköisesti vähenemään jo yksin huoltosuhteen heikkenemisen myötä keskeisille aloille iskevän työvoimapulan vuoksi. Tämän lisäksi sosiaaliturvan tulee jatkossakin perustua työhön kannustavaan tarveharkintaan sekä ansiosidonnaisuuteen sen ollessa sekä rakenteellisesti ja taloudellisesti järkevää että työllisyystilanteen parantuessa myös inhimilliseltä kannalta mahdollista. Tätä mallia tukevat myös kansainväliset vertailut, jotka toistuvasti osoittavat pohjoismaisen mallin vähentävän tehokkaimmin köyhyyttä.

Tällä hetkellä pahin pätkätyöllistäjä on julkinen sektori, vaikka määräaikaisuuksia onkin viime aikoina pyritty vähentämään. Tulevaisuudessa valtio ja kunnat joutuvat entistä tiukemmalle saadakseen käyttöönsä tarvitsemaansa työvoimaa. Sairaanhoitajia vuotaa jo nyt mm. Norjaan. Monesti maastamuuttoa aiheuttaa ennen kaikkea työpaikan epävarmuus ja määräaikaisuus, ei niinkään palkka, jossa toki siinäkin olisi korjaamista. Vanhemmuuden kustannusten jakamista koskevassa keskustelussa on tullut selkeästi esiin myös pätkätyöläisyyden syntyvyyttä ja kotimaista kysyntää heikentävä vaikutus. Näistä syistä onkin oletettavaa, että julkisen sektorin määräaikaisia työsuhteita suosiva politiikka käy ennen pitkää mahdottomaksi. Myös erilaisilla täsmätoimilla voidaan vaikuttaa. Esimerkiksi opintososiaalisia etuuksia kehittämällä kyettäisiin entistä useampi opiskelija ohjaamaan päätoimisesti opintojensa pariin. Tämä vähentäisi joustavan työvoiman määrää erityisesti palvelualoilla, vaikuttaisi osaltaan työehtojen paranemiseen ja auttaisi tällä hetkellä vaikeasti työllistyviä ihmisiä löytämään töitä näiltä aloilta.

Otsikossa esitettyyn kysymykseen; prekariaatti vai paperiliitto, vastaisin "molemmat". Siinä, missä institutionalisoitunut ay-liike on jossain määrin menettänyt paikallista toimintavalmiuttaan, kykenee kansalaisverkosto toimimaan tehokkaasti epäkohtien nostamiseksi keskusteluun. Liittojen tiedotteita ei varsinkaan nuorten keskuudessa juuri lueta, mutta liikkeiden järjestämillä tempauksilla ja kampanjoilla kyetään herättämään huomiota ja aktivoimaan ihmisiä. Kun karnevaali päättyy, on liitoilla puolestaan käytettävissään tarvittavaa voimaa, asiantuntemusta ja kontakteja, joiden avulla asioita kyetään aidosti edistämään. Juuri tähän tavoitteeseen, asioiden konkreettiseen edistämiseen, toivoisin yhä useamman kansalaisaktivistin suhtautuvan entistä vakavammin, sillä sopimus- ja yhteistoiminnalla on kyetty vaikuttamaan merkittävästi ihmisten hyvinvoinnin kasvattamiseen. Näiden järjestelmien lähtökohtainen torjuminen ja yhteiskunnallisen konfliktin vaatimus eivät johda hyviin tuloksiin. Mitä tulee korporatististen rakenteiden ja niiden demokraattisuuden kritiikkiin, lienee aiheellista muistuttaa monien kansalaisjärjestöjen ja ay-liikkeen painivan jäsenmäärissään, kuten myös sisäisen demokratian käytännöissään aivan eri sarjoissa.

Kaiken kaikkiaan työväenliike sekä kansalaisjärjestöt ovat lopultakin enemmän keskenään samaa kuin eri mieltä. Tavoitteiden saavuttamiseksi ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston tulisi entistä enemmän hakeutua yhteistyöhön työelämän kysymyksistä ja globalisaatiosta kiinnostuneiden kansalaisliikkeiden kanssa, kuten myös päinvastoin. Liian monen kriittisen kansalaisaktiivin harjoittama elitismi ja halveksunta päivänpoliittisia toimijoita sekä ay-liikettä kohtaan ei hyödytä ketään, kaikkein vähiten heikossa työmarkkina-asemassa olevaa työtöntä tai pätkätyöntekijää. Olisikin miellyttävää nähdä asiaansa sitoutuneita aktivisteja entistä enemmän myös puolueiden riveissä ja ay-aktiiveina, muuttamassa näiden yhteisöjen linjaa entistä enemmän toivomansa näköiseksi sekä osallistumaan sellaiseen rakenteelliseen keskusteluun, johon harva ns. yhden asian liike kykenee. Nämä kaksi toiminnan tasoa, puoluepoliittinen ja kansalaisjärjestöllinen, eivät millään muotoa sulje toisiaan pois. Sama yhteistyön vaade koskee ns. perinteisen työväenliikkeen silmäätekeviä. Kansalaisliikkeet tulee nähdä entistä enemmän potentiaalisina kumppaneina sekä uusien avausten tuojina eikä vain rähjääjinä ja veneenkeikuttajina. On muistettava, että renkaiden ilmestyminen seisovaan veteen on ennen kaikkea merkki elävästä ja toimivasta yhteiskunnasta, ei päinvastoin.