Vallankumouksellisen vasemmiston nousu?

Etelä-Amerikan vasemmistolaistuminen on ollut eräs viime vuosien merkittäviä poliittisia megatrendejä. Latinalaisamerikkalaisen vasemmiston nousu vaikuttaa myös geopoliittiseen keskusteluun ja sen on ennakoitu tarkoittavan maanosan pyrkimystä eroon Yhdysvaltain valta-asemasta alueella. Erityishuomion kohteena on ollut Venezuelan presidentti Hugo Chavez, joka pyrkii rakentamaan Yhdysvaltain vastaista koalitiota. Venezuela on alueen öljyjätti, 25-miljoonainen, nopeasti kasvava nuori kansakunta.

Chavezin, kuten muidenkin Etelä-Amerikan voittoisten vasemmistojohtajien suosion ja nousun taustalla on ennen kaikkea uusliberaalin talousmallin täydellinen epäonnistuminen näissä maissa. Luonnonvaroiltaan rikkaat maat kärsivät poliittisesta sorrosta, laajalle levinneestä köyhyydestä ja korruptiosta. Ulkomaiset investoinnit eivät tuoneet vaurautta tavallisille ihmisille. Samalla kansalaiset näkivät poliittisen eliittinsä rikastuvan yksityisten yritysten viedessä voitot ulos maasta. Entinen Maailmanpankin pääekonomisti ja taloustieteen Nobelilla palkittu Joseph Stiglitz (jonka erinomaiseen teokseen "Globalisaation sivutuotteet" kannattaa ehdottomasti tutustua) totesi Venezuelan ja Bolivian kaltaisten maiden kansojen käyneen läpi pitkän kärsimyksen tien ja nyt 20 vuotta myöhemmin he eivät näe siitä olleen mitään hyötyä. Inflaation vastaisen taistelun johtajat antoivat heidän neuvojaan noudattaneille maille hyvät luottoluokitukset, mutta tavallisille ihmisille ja köyhyyden vähentämiselle niistä ei ole juuri ollut iloa.

Venezuela on erikoinen esimerkki maasta, jossa vallitsee ainakin teoreettisella tasolla vapaa demokratia. Chavez onkin onnistunut luomaan vahvan keskitetyn valtajärjestelmän ja hankkimaan sille huomattavan kannatuksen kansalaisten keskuudessa ilman, että hän on joutunut turvautumaan vankileireihin tai toisinajattelijoiden vainoamiseen. Maassa toimii poliittinen oppositio, aktiivinen kansalaisyhteiskunta sekä lehdistö ja siellä järjestetään vaaleja. Samaan aikaan on kuitenkin turha kuvitella, että Venezuela olisi erityisen demokraattinen valtio. Opposition boikotoitua parlamenttivaaleja joulukuun alussa parlamenttiin ei noussut ainuttakaan Chavezin vastustajaa äänestysprosentin jäädessä n. 20-25%:iin. EU:n vaalitarkkailijoiden mukaan laajat kansalaisjoukot Venezuelassa ovat menettäneet uskonsa demokraattiseen prosessiin. Presidentin valta on parlamentin tilan myötä käytännöllisesti katsoen rajaton, jota hän on myös käyttänyt mm. muutattamalla lakeja vähemmistösuojan heikentämiseksi.

Venezuelan ulkomaantulojen lähde, kansallinen öljy-yhtiö Petroleos de Venezuela on sekin käytännöllisesti katsoen Chavezin hallinnassa. Tämä antaa hänelle mahdollisuuden itsenäiseen esiintymiseen sekä kannattajiensa palkitsemiseen avokätisillä sosiaali- ym. ohjelmilla. Tässä onkin eräs hänen suosionsa peruspilari. Toisin kuin perinteisemmät vallankumoukselliset, Chavez ei ole keskittynyt suuriin ja näyttäviin julkisiin projekteihin, vaan pikemminkin sosiaalipalveluihin ja -ohjelmiin, jotka myös näkyvät tavallisten ihmisten arjessa. Tämä on keskeinen ero verratessa Chavezin sosialismia vaikkapa neuvostomalliin. Monille Venezuelan miljoonista köyhistä Chavezin hallinto on ollut muutosta kohti materiaalisesti parempaa elämää. Nälän uhatessa demokratian pelisäännöt käyvät heille vähemmän tärkeiksi.

Toinen Chavezin hallintoa luonnehtiva ilmiö on jatkuva konflikti. Javier Corrales analysoi mielenkiintoisesti tätä teemaa artikkelissaan Foreign Policyssa 1/2006. Valtaan noustessaan Chavez pelotteli äänestäjiä paitsi uusliberalismilla, myös poliittisilla puolueilla ja niiden korruptoituneisuudella. Tälle viestille oli olemassa huomattava poliittinen tilaus vallanpitäjiinsä pettyneessä maassa. Voitettuaan vaalit Chavez pyrki polarisoimaan Venezuelan poliittista keskustelua. Tämä on tarpeen, jotta hänen omat joukkonsa pysyisivät yhtenäisinä ja jotta poliittinen "maltillinen" keskusta kutistuisi mahdollisimman pieneksi. Tähän strategiaan lisätään voimakas vastakkainasettelu USA:n kanssa, joka koituu joka tapauksessa Chavezin hyödyksi (mikäli USA ei reagoi, Chavez vaikuttaa voittajalta, mikäli se taas ylireagoi, todistaa se hänen väitteensä oikeaksi). Tällä hän on kyennyt hankkimaan uskottavuutta ja suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla.

Voidaanko latinalaisamerikkalaisen vasemmiston nousun ennakoida jäävän hetkelliseksi, joka murentuu turhautumiseen globalisaation paineessa? Tästä on havaintoja mm. Brasiliassa. Ei välttämättä. Jo nykyään ns. Etelä pyrkii esiintymään yhtenäisenä kansainvälisten kauppaneuvottelujen yhteydessä. Tämä tapahtui korostuneesti Brasilian työväenpuoluelaisen presidentin Lula da Silvan johdolla. Toisiaan poliittisesti lähellä olevien uusien vasemmistojohtajien on helppo jatkaa ja vahvistaa tätä linjaa myös sisäpoliittisista syistä. On myös selvää, että Chavezin menestystä sekä itsenäistä poliittista toimintalinjaa seurataan tarkasti mm. Afrikassa ja osissa Aasiaa. USA:n hegemonia yhdessä köyhyyden vastaisen kamppailun vastoinkäymisten ohella radikalisoi suurta osaa maailman väestöstä. Chavezilla on kaikki mahdollisuudet nousta näitä tendenssejä vastustavan koalition johtajaksi, ellei haasteisiin kyetä demokraattisella tavalla vastaamaan. Uusliberaali malli ei tähän ole kyennyt, joten vaihtoehtoa tulee etsiä kansainvälisen sosialidemokratian kentältä, pyrkimällä avoimen kaupan lisäksi demokratisoimaan maailmantalouden rakenteita sekä parantamaan työntekijöiden oikeuksia.