0,7% ja muita ideoita

Kehitysyhteistyömäärärahoista on noussut melkoinen meteli maaliskuussa pidettävien kehysneuvottelujen alla. Kehysneuvottelujen valmistelu on käynnissä ja hallitus päättää vuosien 2007-2011 menokehyksistä ensi kuun lopulla. Eilen nähtiin aiheen tiimoilta myös varsin onnistunut mediaspektaakkeli, kun kansalaisjärjestöt luovuttivat vetoomuksen pahviselle Eero Heinäluomalle. Valtionvarainministeri ei ole ottanut vastaan lähetystöjä kehysneuvottelujen alla miltään ryhmältä. Vaikka menettely saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa tylyltä, saattaa kyseessä olla myös välttämättömyyden sanelema pakko.

Prosenttitavoite on ilman muuta oikeutettu ja oikea, joka on täytettävä jo oikeudenmukaisuuden ja uskottavuuden vuoksi, mutta ei suinkaan yksinään riittävä. Merkittävä se on ennen kaikkea symboliarvonsa vuoksi. Suomi kuuluu maailman rikkaimpiin maihin ja meillä on oltava kykyä ja ennen kaikkea halua täyttää kansainväliset velvoitteemme köyhyyden vähentämiseksi. Kehitysyhteistyöllä maailmaa ei kuitenkaan lopullisesti pelasteta todellisten ongelmien ollessa monesti muualla kuin avun määrässä, ennen kaikkea kehitysmaita edelleen epäreilusti kohtelevassa kauppajärjestelmässä, velkaongelmassa, maataloustuissa sekä moninaisissa konflikteissa, korruptiossa ja harmaassa taloudessa. Liian usein kehitysyhteistyö korjaa vain kehnojen rakenteiden aiheuttamia seurauksia, ei syitä.

Toinen ongelma syntyy prosenttitavoitteen jäykkyyden myötä. Kun talous kasvaa nopeasti, euromääräiset summat kehitysyhteistyöhön kasvavat myös vauhdilla. Prosentuaalisen tavoitteen saavuttamista tämä saattaa kuitenkin jopa vaikeuttaa. Rahaa ei luonnollisestikaan voida vastikkeetta ja ilman suunnitelmia kaataa kehitysmaiden budjetteihin eikä uusien hankkeiden suunnittelu ja toteutuskaan ole nopeaa puuhaa. On vaarana, että kehyvarojen nopea kasvu voi valua suurelta osin kotimaisten hankkeita hallinnoivien järjestöjen ja laitosten oman byrokratian kasvattamiseen. Tätä ei tietenkään voida suoraan pitää huonona asiana, hyvä toiminta vaatii tehokasta ja riittävää hallintoa, mutta voitaneen perustellusti kysyä, tähänkö vaikkapa nämä vetoomukseen osallistuneet 114 kansalaisjärjestöä haluavat rahan tulevan käytettäväksi?

Lisääntyviä kehitysyhteistyövaroja voitaisiin tulevaisuudessa käyttää entistä moninaisemmin tavoin. Sanottava ei saa jäädä yksittäisen numeron hokemisen asteelle sen ollessa vähemmän tärkeää kuin itse toiminnan sisältö. Myös tulevaisuudessa keskeisenä yhteistyötapana tulee toki edelleen olla kansalaisyhteiskuntaa niin täällä kuin kumppanimaissakin vahvistavan järjestöjen väliset projektit, hankkeet ja pitkäaikainen yhteistoiminta. Mutta olisiko täysin mahdoton ajatus, että kehitysyhteistyövaroilla voitaisiin myös tukea esimerkiksi kehitysmaista tulevien opiskelijoiden korkeakoulutusta tai sellaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaa, jotka pyrkivät vaikkapa oikeudenmukaisemman maailmankauppajärjestelmän rakentamiseen korostuneesti kehitysmaiden näkökulmasta?

Kehitysmaiden nuorten korkeakouluttaminen voisi olla merkittävä lisäpanostus köyhyyden vastaisessa taistelussa. Moni kehitysmaa kykenee tarjoamaan korkeakoulutusta vain pienelle osalle väestöstään samaan aikaan kun myös elintärkeä peruskoulutus kärsii resurssipulasta. Kohdemaa voisi keskittää omia resurssejaan nimenomaisesti peruskoulutuksen vahvistamiseen ja esimerkiksi ilmaisen kouluruokailun luomiseen, joka toisi lapset pelloilta kouluihin, luoden sitä pohjaa, mitä ilman ei minkäänlaisia osaajia synny. Laajentuneet korkeakoulutusmahdollisuudet taas toisivat maahan sellaista osaamista, josta on tällä hetkellä yhtä lailla pulaa niin hallinnossa, tutkimuksessa kuin elinkeinoelämänkin piirissä. Tällä yhteistyön alueella erityisesti Suomella voisi olla huomattavasti annettavaa.

Kuvalähde: Kirkon ulkomaanapu