perjantaina, helmikuuta 24, 2006

0,7% ja muita ideoita

Kehitysyhteistyömäärärahoista on noussut melkoinen meteli maaliskuussa pidettävien kehysneuvottelujen alla. Kehysneuvottelujen valmistelu on käynnissä ja hallitus päättää vuosien 2007-2011 menokehyksistä ensi kuun lopulla. Eilen nähtiin aiheen tiimoilta myös varsin onnistunut mediaspektaakkeli, kun kansalaisjärjestöt luovuttivat vetoomuksen pahviselle Eero Heinäluomalle. Valtionvarainministeri ei ole ottanut vastaan lähetystöjä kehysneuvottelujen alla miltään ryhmältä. Vaikka menettely saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa tylyltä, saattaa kyseessä olla myös välttämättömyyden sanelema pakko.

Prosenttitavoite on ilman muuta oikeutettu ja oikea, joka on täytettävä jo oikeudenmukaisuuden ja uskottavuuden vuoksi, mutta ei suinkaan yksinään riittävä. Merkittävä se on ennen kaikkea symboliarvonsa vuoksi. Suomi kuuluu maailman rikkaimpiin maihin ja meillä on oltava kykyä ja ennen kaikkea halua täyttää kansainväliset velvoitteemme köyhyyden vähentämiseksi. Kehitysyhteistyöllä maailmaa ei kuitenkaan lopullisesti pelasteta todellisten ongelmien ollessa monesti muualla kuin avun määrässä, ennen kaikkea kehitysmaita edelleen epäreilusti kohtelevassa kauppajärjestelmässä, velkaongelmassa, maataloustuissa sekä moninaisissa konflikteissa, korruptiossa ja harmaassa taloudessa. Liian usein kehitysyhteistyö korjaa vain kehnojen rakenteiden aiheuttamia seurauksia, ei syitä.

Toinen ongelma syntyy prosenttitavoitteen jäykkyyden myötä. Kun talous kasvaa nopeasti, euromääräiset summat kehitysyhteistyöhön kasvavat myös vauhdilla. Prosentuaalisen tavoitteen saavuttamista tämä saattaa kuitenkin jopa vaikeuttaa. Rahaa ei luonnollisestikaan voida vastikkeetta ja ilman suunnitelmia kaataa kehitysmaiden budjetteihin eikä uusien hankkeiden suunnittelu ja toteutuskaan ole nopeaa puuhaa. On vaarana, että kehyvarojen nopea kasvu voi valua suurelta osin kotimaisten hankkeita hallinnoivien järjestöjen ja laitosten oman byrokratian kasvattamiseen. Tätä ei tietenkään voida suoraan pitää huonona asiana, hyvä toiminta vaatii tehokasta ja riittävää hallintoa, mutta voitaneen perustellusti kysyä, tähänkö vaikkapa nämä vetoomukseen osallistuneet 114 kansalaisjärjestöä haluavat rahan tulevan käytettäväksi?

Lisääntyviä kehitysyhteistyövaroja voitaisiin tulevaisuudessa käyttää entistä moninaisemmin tavoin. Sanottava ei saa jäädä yksittäisen numeron hokemisen asteelle sen ollessa vähemmän tärkeää kuin itse toiminnan sisältö. Myös tulevaisuudessa keskeisenä yhteistyötapana tulee toki edelleen olla kansalaisyhteiskuntaa niin täällä kuin kumppanimaissakin vahvistavan järjestöjen väliset projektit, hankkeet ja pitkäaikainen yhteistoiminta. Mutta olisiko täysin mahdoton ajatus, että kehitysyhteistyövaroilla voitaisiin myös tukea esimerkiksi kehitysmaista tulevien opiskelijoiden korkeakoulutusta tai sellaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaa, jotka pyrkivät vaikkapa oikeudenmukaisemman maailmankauppajärjestelmän rakentamiseen korostuneesti kehitysmaiden näkökulmasta?

Kehitysmaiden nuorten korkeakouluttaminen voisi olla merkittävä lisäpanostus köyhyyden vastaisessa taistelussa. Moni kehitysmaa kykenee tarjoamaan korkeakoulutusta vain pienelle osalle väestöstään samaan aikaan kun myös elintärkeä peruskoulutus kärsii resurssipulasta. Kohdemaa voisi keskittää omia resurssejaan nimenomaisesti peruskoulutuksen vahvistamiseen ja esimerkiksi ilmaisen kouluruokailun luomiseen, joka toisi lapset pelloilta kouluihin, luoden sitä pohjaa, mitä ilman ei minkäänlaisia osaajia synny. Laajentuneet korkeakoulutusmahdollisuudet taas toisivat maahan sellaista osaamista, josta on tällä hetkellä yhtä lailla pulaa niin hallinnossa, tutkimuksessa kuin elinkeinoelämänkin piirissä. Tällä yhteistyön alueella erityisesti Suomella voisi olla huomattavasti annettavaa.

Kuvalähde: Kirkon ulkomaanapu

4 kommenttia:

hna kirjoitti...

Niin, asia on monitahoinen. Moni voi kysyä miten meillä ylipäätään olisi rahaa kehitysmaille, kun omistakaan ei voida pitää huolta. Niin...

Mutta se on vain faktaa, että meillä kuitenkin menee taloudellisesti hyvin. Paremmin kuin Suomella vuosiin ja vieläpä niin hyvin, että olemme todella maailman rikkaimpia kansoja.

Siksi.

Voi tietenkin kysyä, että olemmeko tumpeloita hoitamaan asioitamme, kun kerran hyvin menee, muttei kuitenkaan? Tjaa-a.

Yleensäkin rahaa kannattaa syytää sellaiseen mistä on hyötyä. Karkeita kertomuksia traktori yms. kaupoista on kuultu, kun tavaraa viedään paikan päälle, muttei paikalliset osaa niitä käyttää. Raha vaihtaa omistajaa, muttei siitä synny kuin metalliromua. Plus (piiiitkä) miinus nolla.

Mitä sillä rahalla tehtäisiin ja mitä sillä saavutettaisiin on yhtä tärkeä kysymys, kuin prosentit. Niin inhottavaa kuin se onkin, kiusallistakin.

Panu Litmanen kirjoitti...

Sivusitkin Esa velkahelpotusta, mutta tartun silti siihen. Kehitysmaiden velkojen anteeksianto olisi hyvä lähtökohta ja monelle psykologisesti helpompi kuin kehitysmäärärahojen nosto. Velkojen anteeksiantamisella päästäisiin siitä dilemmasta, että ne on saatettu ottaa vastuuttomasti, jolloin ne ovat päätyneet lähinnä tukemaan diktatorisia hallituksia. Vastaavasti jatkossa tulisi asettaa tiukat ehdot kehitysmäärärahojen käytölle ja varmistaa, että ne eivät päädy vääriin käsiin. Tämä silläkin uhalla, että länsimaita syytetään taloudellisesta/kulttuuri/tms.imperialismista.

Kaikenkaikkiaan tämä on sangen visainen pähkinä mihin tuskin ikinä löytyy kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua. Mekanistiset x prosenttia bruttokansantuotteesta-kuvitelmat voi mielestäni jättää omaan arvoonsa.

Lauri Korkeaoja kirjoitti...

Esa kirjoittaa: "... olisiko täysin mahdoton ajatus, että kehitysyhteistyövaroilla voitaisiin myös tukea esimerkiksi kehitysmaista tulevien opiskelijoiden korkeakoulutusta..."
Ai että ensiksi pistetään ulkkareille lukukausimaksu, sitten annetaan stipendi ja lasketaan stipendin hinta kehitysyhteistyömäärärahoihin? Kuulostaa... vieraalta.

Esa Suominen kirjoitti...

Kehyvarojen suuntaaminen korkeakoulutukseen voi tarkoittaa tuota, mutta myös esimerkiksi offshore-kampuksien rakentamista kehitysmaihin tai varojen ohjaamista näiden maiden korkeakoulubudjetteihin. Ja voihan stipendejä myöntää ilman lukukausimaksujakin. Jotain näistä.

Ylipäätään pointtini on se, että a) koulutusvaje on huutava, kehitysmaat tarvitsevat lisää koulutettuja ihmisiä, b) kehitysmaat eivät kykene itse tarjoamaan riittävän laadukasta ja laajaa koulutusta, puhumattakaan siitä, että vielä hyödyllisempää olisi luoda pitkän aikavälin edellytyksiä peruskoulutusta parantamalla, jolloin omat varat kannattaa panostaa tähän, c) meillä on suhteellinen etu puolellamme korkeakoulutuksen tarjoamisessa, seinät valmiina. Eli miksemme tarjoaisi heille opiskelumahdollisuuksia? Joko täällä tai siellä. Ei passiivista apua, vaan mahdollisuuksien tarjoamista. Katastrofiapu on sitten erikseen.