maanantaina, helmikuuta 13, 2006

Koulutusmääristä

Opiskelijoiden etujärjestöt, kuten myös suuri osa akateemista ay-liikettä sekä poliittista oikeistoa ovat lähes koko historiansa ajan kritisoineet korkeita koulutusmääriä suomalaisissa yliopistoissa. Korkeiden koulutusmäärien on katsottu johtavan koulutuksen inflatoitumiseen ja sen arvostuksen laskuun. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt tämän näkemyksen valitettava lyhytnäköisyys, sekä ympäröivän maailman muutos. Kansainvälisen työnjaon erikoistumisen myötä Suomi on valinnut ns. korkean osaamisen strategian, jota tukee laaja koulutus.

Koulutusmääräkeskustelussa olisi havaittava, että koulutusmäärien ylimitoittamisesta on keskusteltu vuosisadan alusta lähtien. Koko tämän ajan yhteiskunnan keskimääräisen koulutustason kohoaminen on tarkoittanut parempia palkkoja ja työolosuhteita, nopeutunutta rakennemuutosta sekä korkeatasoisempaa hyvinvointia kaikille kansalaisille. Siis tasan täsmälleen päinvastoin kuin nämä "akateemisen kansalaisen" ja "sivistyksen" puolustajat ovat jo sata vuotta väittäneet.

Entä sitten se paljon puhuttu laadun kärsiminen ja akateemiset työsuhteet? Kansainvälisessä vertailussa huomattavan suuri osa suomalaisista vastavalmistuneista työllistyy laadullisesti hyvin. Koulutus kannattaa myös taloudellisesti, Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan koulutusinvestoinnin vuotuinen tuotto on lähes 14%, kun mukaan lasketaan koulutustason nousun mukana tuleva palkanlisä ja työttömyysriskin pieneminen, tulonsiirrot sekä opintojenaikaiset tulot ja tulonmenetykset. Tämäkin luku on huippuluokkaa. Kyseessä on myös kansallinen etu. Pienenä valtiona ja kansakuntana suomalaiset eivät voi nojata eliittiyliopistoihin, vaan meidän on pyrittävä mahdollisimman korkeaan keskimääräiseen koulutustasoon.

Koulutus ei mene milloinkaan hukkaan. Tilanne, jossa myös suorittavan tason työntekijöillä on laaja tietämyksen taso yhteiskunnallisista kysymyksistä, kielitaitoa sekä valmiuksia kehittää työmenetelmiään ja -yhteisöään on kokonaisyhteiskunnallisesta näkökulmasta tavoiteltava. Maisteritulvasta varoittelevasta julkisesta keskustelusta huolimatta huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista hakeutuu korkeakouluihin, eivätkä pelkää haasteellista työllisyystilannetta. On myös huomattava, ettei Suomessa ole olemassa pakkohakua yliopistoihin, vaan ihmiset valitsevat opiskelemansa linjan itse.

On toki totta, että myös ammatillisia osaajia tarvitaan ja ammatillisen koulutuksen arvostusta tulee nostaa. Parhaiten tämä kuitenkin onnistuu pitämällä huolta ammatillisten alojen palkkatasosta sekä työolosuhteista, ei pakottamalla ihmiset valitsemaan ammatillinen koulutusura tukkimalla akateeminen väylä, toisin kuin poliittinen oikeisto haluaisi. Heidän näkemyksensä mukaan Suomeen ilmeisesti tarvitaan pienempi, huippupalkkoja nauttiva osaajaluokka sekä suuri, nykyistä matalammilla palkoilla tai heikommissa työoloissa työskentelevä matalasti koulutettu alaluokka. Aloituspaikkojen vähentyminen seuraa luonnollisesti ikäluokkien pienentymisen myötä, rajumpi rajoittaminen todennäköisesti vain pahentaisi jo nyt vakavaa ylioppilassumaa opintojen alussa.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tällä hetkellä hiukan yli 50% 20-24 ikäisistä suomalaisista käy korkeakoulua. Osuus on euroopan korkein, hulppeasti yli EU:n keskiarvon.

Samaan aikaan työmarkkinoilta poistuvista ikäluokista selkeä enemmistö on ammatillisen koulutuksen saaneita. Yhtälö on varsin mielenkiintoinen, ja johtaa hankalaan tilanteeseen varsin nopeasti, suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle.

Tällä hetkellä tradenomeja työnnetään tuutista ulos hurjia määriä. Työmarkkinat eivät pysty tarjoamaan koulutusta vastaavaa työtä, joten hukkainvestointi on selviö. Myös insinöörien osalta sama ilmiö on nähtävissä.

Eurooppalaisessa vertailussa korkeasti koulutettujen ostovoima on heikko, ammatillisen koulutuksen saaneisinn verrattuna. Meillä on euroopan halvimmat ylemmät toimihenkilöt, joten voidaan vakavasti kyseenalaistaa koulutuksen kannattavuus Suomessa.

Tätäkö poliittinen vasemmisto haluaa?

Esa Suominen kirjoitti...

Väärinkäsityksiä, väärinkäsityksiä. Tottakai on selvää, että työmarkkinoilta poistuu matalan koulutuksen saaneita, olihan Suomen koulutustaso kauan Euroopan matalimpia. Kommentoijalta lienee jäänyt huomaamatta suomalaisen työelämän muutos, joka koskee niin muodollisia pätevyysvaatimuksia kuin elinkeinorakenteen muutosta. On huomattava, että poistuvat henkilöt ovat työssä ollessaan kehittäneet työnkuviaan ja siten niiden täyttämisvaatimukset ovat nousseet verrattuna aikaan, jolloin he tulivat näihin töihin.

Ostovoiman heikkous johtuu monilta osin kehnoista palkoista. Mutta onko ainoa tapa siis vähentää työvoiman tarjontaa? Muitakin tapoja palkkojen entistä nopeampaan nostoon on, akateemiset voisivat kokeilla ammatillista edunvalvontaa, joka on perinteisesti hoidettu kovin surkeasti. Ostovoimaa voidaan parantaa myös esim. toimivammilla markkinoilla. Tämän lisäksi kuva suomalaisesta ostovoimasta paranee dramaattisesti, kun mukaan otetaan julkisten palveluiden arvo. Mietipä vaikka sitä maksutonta koulutusta...

Hukkainvestointi on selviö? Miten niin? Parempi koulutus paitsi pienentää työttömyysriskiä ja antaa paremmat mahdollisuudet selvitä tilanteessa, jossa työpaikkasi saneerataan Kiinaan, myös kannattaa taloudellisesti. Suomi on edelleen yksi harvoista maista, jossa koulutuksen fiskaalinen tuottoaste on positiivinen. Myös koulutukseen hakijoita riittää, vaikka kaikki tietävät, ettemme elä sellaisessa sosialismissa, jossa valtio takaa jokaiselle työpaikan. 14% vuotuinen tuotto jokaiselle koulutusvuodelle on PT:n tutkimuksen lukema. Mikä muu investointi kannattaa yksilöllekään yhtä hyvin? Vuoden 2000 aikuiskoulutustutkimus selvitti ylikoulutuksen määrää. AMK-tutkinnon suorittaneista tuolloin 48,6% koki olevansa alikoulutettuja, ylikoulutettuja puolestaan 22,9%.

Poliittinen vasemmisto ei siis halua heikentää suomalaisten mahdollisuuksia koulutukseen hakeutumiseen sen koituessa sekä usean yksilön että koko yhteiskunnan vahingoksi muutaman harvan yksilön kerätessä hyödyn.

ruso kirjoitti...

ES: "Koulutus ei mene milloinkaan hukkaan."

Totta. Hyvinvointiyhteiskunnan koulutusjärjestelmä on sekä reiluutta (tasavertaiset koulutusmahdollisuudet) että järkevää kansallista strategiaa (lahjakkuuspotentiaali tulee hyödynnettyä).

Toisaalta samaan aikaan voi myös olla totta, että:

1) Yliopistojen sisäänottomäärät ovat liian suuria (tilanteissa joissa annettu koulutustehtävä ei toteudu annetuilla resursseilla). Tällöin pienemmälläkin sisäänotolla voitaisiin päästä samoihin valmistumismääriin, mahdollisesti laadukkaammin.

2) Osa opiskelijoista on väärissä paikoissa. Suurin osa on ammattiorientoituneita (tähtää 'hyvään työhön'). Tällöin on syytä pohtia, onko yliopistoilla turhan suuri rooli koulutusjärjestelmäässämme.

3) Käden työn ammattilaisia on liian vähän. Näitä ei Kiina-ilmiö koske. Samaan aikaan monilta aloilta (esim putkiremonttiurakat)
kuulee, että vähäisen tarjonnan vuoksi palveluja ei ole riittävästi tarjolla ja ne vähäiset voivat hinnoitella ailahtelevan palvelunsa miten lystää.

4) Suomalaisia vaivaa putkiajattelu. Vivunkääntäjän tehtäviin vaaditaan vivunkääntäjän tutkinto, eikä napinpainaja kelpaa. Ajattelutapamme vaatii tältä osin remonttia. Luulen perinteen juontavan DDR-suunnitelmatalouteen (josta käsittääkseni imuroitiin paljon ajatuksia koulutusjärjestelmään aikoinaan), mutta en ole varma.

Lopuksi vielä kiitokset ansiokkaasta blogista.

Lauri Korkeaoja kirjoitti...

No niin, Espenhän on päässyt yhden lempivänkäysteemansa ääreen jälleen kerran. Ja sama virsi jatkuu. Ongelma vain on siinä, että Esa tuntuu toteuttavan argumentaatiossaan vanhaa kunnon korporatiivista juoksuhautatapaa, jossa sama argumentti pätee ulkomaailman muutoksista huolimatta: akateemista koulutusta ei tämän maailmankatsomuksen mukaan voi olla liikaa, ei vaikka 120 prosentille ylioppilaista löytyisi aloituspaikka korkeakoulusta.

Kuten on nyt.

Työttömyystilastoihin vetoaminen on joko tietoista huijausta tai ohutta analyysia: Siinä vasta akateeminen neropatti onkin, joka kortistoon menee, sieltä ei niitä vaativuutta vastaavia työpaikkoja tipu. Mieluummin lykätään valmistumista, tehdään jatko-opintoja (ks. esim: LAL:n tutkimus viime vuodelta) tai vaikkapa perustetaan perhe. Toisin on ammatillisen toisen asteen laita. Harmaa talous selittää huomattavasti suuremman osan sen työttömyydestä kuin korkeammin koulutetun.

Tutkimuksiakin on suuntaan jos toiseen, ensimmäisenä vastannut anonyymi kommentaattori löytää väitteilleen taustaa siinä missä blogistikin. Esa ilmeisesti viittaa Ulla Hämäläisen tutkimukseen, joka mittasi TY:stä 1997 valmistuneiden työllistymistä. Sanomattakin lienee selvää, että noin 1990 opintonsa (noin 30 prosenttia pienempi aloituspaikkamäärä) aloittaneiden tilanne on toinen kuin nyt. Omasta mielestäni silloin olikin perusteltua kasvattaa koulutusmääriä -hieman. Ja se valmistuminen suoritetaan usein sitten kun se työpaikka on jo saatu, jalka kannattaa tuupata oven väliin ajoissa. Tätä ei huomioida Hämäläisen tutkimuksessa. Huomio kannattaisi kiinnittää työllisyyteen ja avoimiin työpaikkoihin: Uusimman työllisyystilaston mukaan avoimia työpaikkoja on 21 503 joista ylemmälle korkeakouluasteelle on allokoitu peräti 16. (Useimpien avoimien työpaikkojen koulutusaste on tuntematon mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että hyvin pieni vähemmistö niistä vaatii akateemista koulutusta.)

Esa sanoo: "On huomattava, että poistuvat henkilöt ovat työssä ollessaan kehittäneet työnkuviaan ja siten niiden täyttämisvaatimukset ovat nousseet verrattuna aikaan, jolloin he tulivat näihin töihin." Näinkin, mutta: Ei ne autot, rakennukset, tiet, putkiremontit ynnä muut vieläkään rakennu luentosaleista kumpuavalla osaamisella. Osaamisyhteiskunta on sitä, että kaikkiin yhteiskunnan tarjoamiin tehtäviin löytyy osaajia, ei sitä että koulutetaan nykyinen määrä ihmisiä AMK:ssa ja yliopistossa.

Yliopistojen koulutusmäärien vähentäminen on sekä yksilön että yhteiskunnan etu, kutsuttakoon sitä sitten vaikka akateemiseksi elitismiksi.

Terveisin Late, joka myös kiittää ansiokkaasta blogista. On ilo olla eri mieltä kanssasi!

Esa Suominen kirjoitti...

Kommentteja, keskustelua ja jopa kehuja, kiitos herrat ja sama takaisin! Jatkamme.

Ruso on luonnollisesti oikeassa siinä, että läpäisyn parantaminen olisi ensiarvoisen tärkeää. Nythän valmistuminen viivästyy, usein myös niistä syistä, joista Late kirjoitti. Oleellista on kuitenkin mielestäni huomata, että kun työtä löytyy (ja yleensä odotusaika ei ole pitkä), se useimmiten vastaa koulutusta ja jo varsin pian vaaditaan itse asiassa lisäkoulutusta (eikä vain käytännön työssä). Akateeminen tausta antaa tälle hyvän pohjan. Rakennemuutoksen nopeus vaatii ihmisiltä hyviä valmiuksia uuden tiedon nopeaan omaksumiseen.

Osaamisyhteiskunta tarkoittaa sitä, että kaikkiin töihin löytyy osaajia. Täysin samaa mieltä. Väitän kuitenkin, että esim. suomalainen teollisuus tulee muuttumaan jatkossa korostuneemmin siihen suuntaan, että manuaalityön merkitys vähenee ja tulevat kasvualamme löytyvät muualta kuin raskaasta teollisuudesta. Nämä ovat aloja (liiketoimintapalvelut, hyvinvointipalvelut, kulttuuri), joiden piirissä toimiminen vaatii koulutusta. Ne ovat myös perinteistä teollisuutta työvoimaintensiivisempiä. Hoiva, rakentaminen ym. vaativat luonnollisesti työvoimansa, mutta mielestäni mielekkäämpi tapa pyrkiä tukemaan näiden alojen työvoiman saantia on pitää huolta niiden palkkatasosta ja työoloista kuin ns. pakottaa nuoret alalle epäämällä muunlaiset koulutusvalinnat.

Mielestäni "sama argumentti toimii ulkomaailmasta huolimatta"-ongelma koskee nimenomaan koulutusmäärien rajoittajien vaatimuksia. Koulutuksen inflatoitumisesta ja työvoimarakenteen vääristymisestä kun on oltu huolissaan siitä lähtien, kun tässä maassa on korkeakoulutusta annettu. On luonnollisesti toki totta, että nykyään kun Herra Ylioppilas ajaa pikku-kippari-lakki päässään polkupyörällä maaseudulla, mummot eivät väistä ojaan asti kumartamaan. Eikä polkupyörässäkään ole enää sellaista korkealle nostavaa helvetinmoista eturengasta... Ehkä joillakuilla on ikävä tähän aikaan, minulla ei. ;) Nimenomaan tämä on menneisyyteen tuijottamista.

Joskus muuten voitaisiin keskustella siitä, miksi "korporatiivisuudesta" on nykyään tehty niin negatiivisesti latautunut termi? Jos ajatellaan esimerkiksi kolmikantaa ja sillä saavutettuja tuloksia esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa (joustavuutta globalisaation paineissa; katsokaa niitä eurooppalaisia maita, joissa ay-liike on näistä pöydistä pihalla, kilpailukykyä, nopeaa kasvua...), voisi pohjoismaista mallia ratkaista asioita sosiaalipartnereiden kautta pitää äärimmäisen edistyksellisenä ja tehokkaana.

Pinja N kirjoitti...

Esa kirjoitti:
"Koulutus ei mene milloinkaan hukkaan. Tilanne, jossa myös suorittavan tason työntekijöillä on laaja tietämyksen taso yhteiskunnallisista kysymyksistä, kielitaitoa sekä valmiuksia kehittää työmenetelmiään ja -yhteisöään on kokonaisyhteiskunnallisesta näkökulmasta tavoiteltava. Maisteritulvasta varoittelevasta julkisesta keskustelusta huolimatta huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista hakeutuu korkeakouluihin, eivätkä pelkää haasteellista työllisyystilannetta. On myös huomattava, ettei Suomessa ole olemassa pakkohakua yliopistoihin, vaan ihmiset valitsevat opiskelemansa linjan itse."

Olen kirjoittanut tästä asiasta omassa blogissanikin, joten nyt vain ihan lyhyt kommentti..
Kuulostaa hienolta, "korkean osaamisen strategialta", että myös suorittavan tason työntekijöillä olisi Esan luettelemat ominaisuudet. Eri asia on sitten se, onko kyseinen akateemisesti koulutettu suorittavan tason työntekijä itse tilanteeseensa tyytyväinen.

Jos yksilö on hakeutunut yliopistoon, todennäköisyys siihen, että hän haluaisi suorittavan tason työhön on luultavasti varsin pieni. Esa muistutti valinnanvapaudesta yliopistoon haettaessa, totta, mutta edelleen tuoreet ylioppilaat luultavasti uskovat akateemisen koulutuksen kannattavuuteen ja heillä on visio siitä, mihin he omalla kouluttautumisellaan päätyvät. Kun tämä valinnanvapaus katkeaa valmistumisen jälkeen ja päädytään koulutusta vastaamattomaan työhön, ei siitä edeltävästä valinnanvapaudesta välttämättä osata iloita.

Tämä ei ole se analyyttisin lähestymistapa, mutta kun katson omien lähivuosina valtiotieteellisestä tai humanistisesta valmistuneita ystävieni työnhakuyrityksiä, väkisin tulee sellainen olo, että jokin on pielessä, kun 30-vuotias VTM kopioi työkseen paperia eikä uskalla muuttaa solukämpästä pois, kun pian on taas sihteerinpaikka katkolla. Myös tradenomien ja insinöörin ammattiliitojen huudot eivät mielestäni ole ihan aiheettomia.

Ehkä se, että Suomessa ei ole lukukausimaksuja ja opintotuki ei ole (luojan kiitos) kokonaan lainaa, takaa siinä mielessä jonkinlaisen yhteiskuntarauhan, että ihmiset eivät koe voivansa alkaa kovin äänekkäästi kritisoida omaa tilannettaan (vaikka syytä olisi), koska kokevathan he kuitenkin saaneensa melkein ilmaisen koututuksen.

Mielestäni on vähän hassua perustella nykyisten koulutusmäärien tarpeellisuutta myös sillä, että aina on ollut ryhmiä, jotka ovat kritisoineet aloituspaikkamääriä. En ehkä ylipäätänsä pidä siitä, että menneisyydestä haetaan oikeutusta jollekin nykyhetken asialle ilman selvää linkkiä, mutta tämän asian kohdalla munkin tekee mieli toistaa sitä hokemaa maailman muuttumisesta. Hauskaa on, että varmasti kaikki ovat sen tajunneet, ajatus siitä, mitä pitäisi tehdä on vain erilainen. Koulutusmäärissä sellainen 10-vuoden aikavälikin on merkittävä. Esimerkiksi pelkkä ammattikorkeakoulujärjestelmän tulo on muuttanut paljon. Ne, jotka kritisoivat koulutusmääriä 50-luvulla tai 80-luvulla, elivät hyvin erilaisella todellisuudessa. Ja eihän pelkkä lukujen katsominen riitä, jos tiedetään, että 1970-luvulla oli 25 000 yliopisto-opiskelijaa ja nyt on 145 000, niin aina voidaan väittää, että yliopisto-opiskelijoita vaan kerta kaikkiaan tarvitaan enemmän. Itse en vain ole löytänyt perusteluja sille, että maailman muuttumisen huumassa määrää ei olisi kasvatettu liikaa.

Kampela kirjoitti...

Kasvaneista koulutusmääristä puhuttaessa on myös syytä pitää mielessä tutkintojen laatu. Sisäänoton kasvaessa on ainakin omalla luonnontieteellisellä tieteenalallani havaittu selvä uusien opiskelijoiden tason lasku. Samalla kuitenkin valmistuneiden määrää tulee korottaa, jolloin ajaudutaan jo peruskoulusta tuttuun tilanteeseen jossa edetään hitaimpien ehdoilla. Tämä aiheuttaa parhaisissa opiskelijoissa turhautumista ja johtaa lopulta siihen, että 2000-luvun maisteri ei omaa yhtä laajoja perustietoja ja osaamista kuin 1980-luvulla tutkintonsa saanut. Ratkaisuna asiaan voisi olla esimerkiksi eri tasoiset kurssit opiskelijoille, mutta resurssit eivät tähän mitenkään riitä.