Terveisiä Norjasta

Takanapäin on mukava viikonloppu Oslossa, jonka aikana kävimme tutustumassa SONK:n ja Demarinuorten delegaation kanssa Arbeidernes Ungdomsfylkingin AUF:n eli Norjan demarinuorten toimintaan sekä Norjan poliittiseen tilanteeseen. Norja on maa, jonka kanssa meillä suomalaisilla tuntuu olevan ihmeen vähän tekemistä. Tuntematon naapuri nousee otsikoihin lähinnä öljyn hinnan vaihteluiden tai mäkihyppytuomarien tekemisten muodossa. Samalla kun ennen niin hyödyllinen ja monipuolinen pohjoismainen yhteistyö on EU:n myötä menettänyt merkitystään, ovat yhteytemme Unionin ulkopuolella pysytelleisiin norjalaisiin vähentyneet entisestään. Sääli, sillä Norja on monella tapaa mielenkiintoinen maa.

Norjan poliittinen kenttä on monipuolisempi kuin esimerkiksi Ruotsin. Suurin puolue sielläkin on tosin sosialidemokraattinen työväenpuolue Arbeiderpartiet. Lähes koko itsenäisen Norjan historian ajan AP on ollut johtava puolue, kuten myös tänä päivänä. Viime vaaleissa AP keräsi ylivoimaisesti suurimman kannatuksen (32,7%) ja 61 edustajaa 169-jäseniseen Stortingetiin eli Norjan parlamenttiin. Historiallisesti katsoen tämä oli heikko tulos, mutta vuoden 2001 vaalikatastrofin jälkeen paluu selkeästi suurimmaksi puolueeksi ja hallitukseen oli komea. Poliittisen vasemmiston AP:n lisäksi muodostavat Sosialistinen vasemmistopuolue SV sekä vasemmistoon laskettava Keskusta eli Senterpartiet. Oikeistoblokkiin puolestaan kuuluvat liberaali Venstre, Suomen kokoomusta vastaava Höyre, Kristillisdemokraatit sekä Norjan politiikan omituisuus, avoimen populistinen ja muukalaisvastainen, lähes 25% kannatusta nauttiva Edistyspuolue FRP.

Norjaa on perinteisesti, varsinkin demarien ollessa vallassa hallittu vähemmistöhallituksin, mutta kuten Tanskassa ja mitä todennäköisimmin tulevaisuudessa myös Ruotsissa suunta on kohti enemmistö- ja koalitiohallituksia. 2001-2o05 hallituksen muodostivat AP:n vaalikatastrofin jälkeen Venstre, Höyre sekä Kristillisdemokraatit. Vuoden 2001 jälkeen myös AP oli valmis enemmistöhallitukseen ja etsi aktiivisesti yhteistyötä SV:n ja Keskustan kanssa. Tälle pohjalle syntyi jo hyvissä ajoin ennen vaaleja vasemmiston hallituspohjavaihtoehto, jota markkinoitiin nimellä "Nytt flertall" eli "Uusi enemmistö". Suomesta poiketen äänestäjille tarjottiin siis kokonaista hallitusta yksittäisten puolueiden lisäksi. Vasemmisto saavutti enemmistön, 86 paikkaa opposition 83 paikkaa vastaan. Uuden hallituksen pääministeriksi tuli suurta suosiota nauttinut 48-vuotias AP:n puheenjohtaja Jens Stoltenberg.

Norjan politiikan outo lintu on populistinen FRP eli Edistyspuolue. Edistyspuolue on saavuttanut huomattavaa kannatusta ja on tällä hetkellä oikeisto-opposition suurin puolue. Se nauttii erityistä suosiota matalasti koulutettujen ja nuorten miesten keskuudessa. Hiljattain myös naiset ovat löytäneet puolueen. Edistyspuolueen kuviteltiin pitkään elävän vain karismaattisen puheenjohtajansa varassa ja sen nousua pidettiin ohimenevänä oireena. Toisin on kuitenkin käynyt. Puheenjohtaja Carl I. Hagen on jättäytymässä syrjään, mutta puolueen kannatus ei ole laskenut. FRP ei ole koskaan kantanut hallitusvastuuta myös oikeistopuolueiden kieltäytyessä yhteistyöstä sen kanssa, eikä puolueen rasistiseksikin moitittua retoriikkaa ole vaalikamppailuissa kunnolla haastettu. Virtahepo olohuoneessa on kuitenkin viimeistään viime vaalien jälkeen kasvanut liian suureksi, jotta se voitaisiin jättää huomiotta.

Norjalaista politiikkaa, kuten yhteiskuntaa yleensäkin leimaa öljy ja öljystä kertyvän varallisuuden käyttö. Puhtaan jakopolitiikan noudattaminen on, käytännöllisesti kaikista muista maista poiketen Norjassa ainakin retorisesti mahdollista. Edistyspuolue on käyttänyt taitavasti hyväkseen tätä tosiasiaa kyseenalaistamalla valtiontalouden tasapainohakuisuuden. Tämä asettaa vaikean haasteen menokurin ja inflaatiouhan torjumisen sisäistäneille perinteisille puolueille. Kansalaisille on vaikea perustella kouluruokailun maksullisuutta tai Norjan teiden huonoa kuntoa, kun rahastoissa makaa miljardeja kruunuja, Norjan valtio on velaton ja sen sijoitusvarallisuus valtaisa. Tämä on, ulkomaalaisvastaisuuden ohella, nostanut FRP:n erittäin merkittäväksi poliittiseksi voimaksi.

Öljyvarallisuus vaikuttaa politiikkaan myös toista kautta. Uudistus- ja markkinapaineet ovat vaikkapa Suomeen verrattuna huomattavasti pienempiä. Norjalla on varaa jättäytyä EU:n ulkopuolelle tai rajoittaa merkittävissä määrin ulkomaisten sijoittajien pääsyä norjalaisille markkinoille. Toisaalta tämä korostaa kansallista itsenäisyyttä ja valinnan vapautta, toisaalta se myös mahdollistaa eräänlaisen "kirsikoiden poimimisen" yhteisestä kakusta. Vauraus leimaa myös muunlaisia yhteiskunnallisia ratkaisuja. Norja voi pyrkiä ratkaisemaan monia yhteiskunnallisia ongelmia vain yksinkertaisesti pumppaamalla lisää rahaa järjestelmään eikä niinkään pohtimalla sitä, voitaisiinko asiat tehdä järkevämmin tai tehokkaammin. Samalla mm. elinkeinorakenteen moninaisuudesta ja kehittämisestä ei vastaavalla tavalla kanneta huolta kuin muissa pohjoismaissa. Norjan keskeisimpiä vientituotteita ovat edelleen raaka-aineet ja suhteellisen alhaisen jalostusarvon teollisuustuotteet. Huomattava osa maahan kertyvästä varallisuudesta tuleekin öljyvaroilla hankittujen ulkomaisten sijoitusten tuotoista.

Poliittisilla vaihtoehdoilla on kuitenkin luonnollisesti ja jopa korostuneesti merkitystä myös Norjan kaltaisessa erittäin hyvät lähtökohdat omaavassa maassa. Vasemmistohallituksen agendalla ovat veronalennusten sijasta olleet palveluiden kehittäminen mm. lisäpanostuksilla terveydenhuoltoon, ammattitaitoisen työvoiman rekrytoinnilla ulkomailta sekä Norjan kehitysyhteistyömäärärahojen nosto. Tuloerojen kasvuun on haluttu puuttua tehokkaammin ja myös norjalaista yhteiskuntaa uhanneeseen kahtiajakoon on pyritty vaikuttamaan mm. nuorisotakuulla. Oikeistohallituksen aikana Norja siirtyi ulkopolitiikassaan Yhdysvaltoja myötäilevälle linjalle. Hallituksen vaihduttua tämä suunta on muuttunut mm. norjalaissotilaiden Irakin operaatioon osallistumisen osalta. Norjan EU-linjaan ei ole tulossa muutoksia, sillä vaikka AP onkin liittymisen puolella, sen kumppanit vastustavat jyrkästi Norjan EU-jäsenyyttä. Hallitusohjelmaan onkin kirjattu, ettei hallitus aio järjestää kaudellaan uutta kansanäänestystä. Suomalaisittain tämä on harmillista, sillä Norja olisi hyvä ja vaikutusvaltainen lisä ns. pohjoismaiseen blokkiin, mikäli sellaisen voidaan katsoa EU:ssa olevan olemassa.