keskiviikkona, maaliskuuta 22, 2006

Ontuva Eriksson

Valtiosihteeri Raimo Sailas kuvasi Suomea ”ontuvaksi hyvinvointivaltioksi” puhuessaan keskiviikkona SITRAn ja Taloussanomien seminaarissa. Hänen mukaansa maata, jossa 15 prosenttia työvoimasta on vajaakäytössä, ei voida pitää hyvinvointivaltiona. Sailas totesi järjestelmän rakentamisvaiheessa olleen uskomuksena, että kun riskit työttömyyden, työkyvyttömyyden, sairauden ja vanhuuden varalta minimoidaan, niin ihmiset myös omalta osaltaan pyrkivät vastaamaan enemmän itsestään. Nyt on kuitenkin havaittavissa elintapojen kehittymistä väärään suuntaan mm. alkoholinkäytön ja ylipaino-ongelmien suhteen.

En ole saanut käsiini Sailaksen koko puheenvuoroa, mutta näihin pääpointteihin on monin paikoin mahdollista yhtyä. Työttömyys ja vajaatyöllisyys ovat edelleen hyvästä työpaikkakehityksestä huolimatta valtavia ongelmia. Myös se, että järjestelmä onnahtelee eikä kykene vastaamaan kaikkiin tarpeisiin, on totta. Sen sijaan siitä, onko kyse korostuneesti hyvinvointivaltion aiheuttamasta passiivisuudesta, voidaan olla montaa mieltä. Viime vuonna julkaistiin lukuisia tutkimuksia, joiden sanoma oli selvä. Suomalainen hyvinvointivaltio ei ole laisinkaan niin antelias työttömille tai vajaakuntoisille kuin usein on poliittisesti tarkoituksenmukaista väittää. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjassa viime vuonna ilmestyneen ”Julkinen hyvinvointivastuu sosiaali- ja terveydenhuollossa” -raportin mukaan Suomen sosiaalimenot suhteessa BKT:een ovat alle 15 EU-maan keskiarvon.

Suomen köyhyysasteet ovat olleet viime vuosina kasvussa samalla kun tuloerot ovat kasvaneet erityisesti ylimmän prosentin häikäisevien pääomatulojen vuoksi muutamassa vuodessa 70-luvun alun tasolle. Talous ja yhteiskunta – lehdessä 2/2005 julkaistu artikkeli työtätekevistä köyhistä kertoo köyhien työssäkäyvien kotitalouksien tulojen kasvaneen keskimäärin 3% vuosina 1996-2001 kun kehitys koko työssäkäyvän väestön keskuudessa oli 14%. Mikäli köyhyyttä ei tulonsiirroilla torjuttaisi, olisi se 2,5 kertaa yleisempää kuin nyt. Sosiaalibarometri 2005 taas tietää kertoa, ettei erityisryhmien kuten alkoholistien tilanne ole kohentunut. Sosiaalitoimi kokee heidän auttamisensa vaikeaksi, sillä heidän ongelmiensa ratkaisu vaatisi yksilöllisempää hoito-otetta mihin nykyiset taloudelliset raamit antavat mahdollisuuden. Terveydelliset ongelmat, joista Sailaskin puhuu, kohdistuvat korostuneesti näihin ihmisiin. Voitaisiinko siis näitä ongelmia ja terveydenhuollon kustannuspaineita vähentää panostamalla köyhyyden vastaiseen kamppailuun?

Valtiosihteeri Sailas on aivan oikeassa siinä, ettei hyvinvointivaltio voi taata kenellekään automaattisesti hyvää elämää ja että jokaisella on velvollisuus ottaa itseään niskasta kiinni. Vapaamatkustamista ei voida sallia, ja terveet elämäntavat ovat helpoin tapa niin parantaa yksilön omaa elämänlaatua kuin yhteiskunnallisessa mittakaavassa turvata terveydenhuollon menokehityksen pysyminen hallinnassa. Väylä tähän kehitykseen ei kuitenkaan saa olla rangaistusten ja pelottelun väylä, vaan positiivisten kannusteiden luominen. Järjestelmän ontuminen voitaisiin ehkä saada kuriin muullakin kuin syyttämällä heikompiosaisia heidän omasta saamattomuudestaan. Valitettavasti vain näyttää siltä, että Oiva Paloheimon sanoittama kappale vanhasta juopporatista, ”ontuvasta Erikssonista”, soveltuu kuvaamaan tiettyjen tahojen asenteita niin suomalaista ”ontuvaa hyvinvointivaltiota” kuin suomalaisia köyhiä kohtaan. Laulussahan lauletaan:

On kuollut ontuva Eriksson, ja moni on hyvillään

Kuvalähde: Wikipedia

3 kommenttia:

Petri Mustakallio kirjoitti...

Minäkään en ole löytänyt Sailaksen koko puheenvuoroa (jos Esa sen saat, niin olisin siitä myös oikein kiinnostunut), mutta siitä versiosta jonka olen lukenut, kiinnitin huomiota kahteen seikkaan joista olen itsekin puhunut:

- Siihen, ettei hyvinvointivaltion etuus- ja palvelujärjestelmien kehittäminen ole poistanut huono-osaisuutta vaikka toisin joskus luultiin.

- Siihen, että kansalaisten hyvinvointivaltioon kohdistuvien odotusten ja valtion mahdollisuuksien välillä vallitsee jatkuvasti kasvava ristiriita

Varsinkin jälkimodernissa yhteiskunnassa huono-osaisuus on huomattavasti taloudellisten resurssien puutetta monisyisempi ongelma. Rahallinen köyhyys toki usein - ei aina - liittyy huono-osaisuuteen.

Siksi tarvitaan ennen kaikkea panostamista työllisyyteen ynnä muihin toimenpiteisiin, joilla edesautetaan ihmisten kiinnittymistä yhteiskuntaan ja tuetaan itsenäistä elämänhallintaa.

Arto J. Virtanen kirjoitti...

Aivan samaa mieltä Pete. Nyky-yhteiskunnassahan työ nimenomaan on se "mekanismi", jonka kautta yksilö ikään kuin integroituu ympäröivän yhteiskunnan arkeen. Vaikka Suomessa on (kaikki on liikaa) huono-osaisuutta, niin faktista selviytymistaistelua ainoastaan taloudellisista syistä johtuen ei kai hurjan iso määrä käy päivästä toiseen. Yhtään vähättelemättä kaikennäköisiä lieveilmiöitä ja muita ongelmia, joita yhteiskuntamme huono-osaisuuteen liittyy. Todellisuus on kirjaimia monimutkaisempaa. Siis järjestelmämme ei ole täydellinen, mutta tulonsiirtomekanismimme turvaavat melko hyvin kuitenkin monen selviämisen.

Korostan itse usein demokratian toimivuutta ja näen edelleen yhtenä suurimmista ongelmistamme päätöksentekojärjestelmämme kasvavan legitimiteettikadon. Yhteiskunnallisista asioista keskustellaan vähemmän ja vähemmän, keskustelu keskittyy hyviin pärjäävien käymäksi, äänestyspassiiviisuus uhkaa periytyä monessa tapauksessa jne.

Yhteiskunnallinen aktiivisuus ja - ennen kaikkea - tietoisuus vahvistavat elämänhallintaa ja tunnetta siitä, että meistä jokainen on tärkeä ja meillä on oma "tehtävä". Välineenä myös tähän työllisyyteen panostamista ei sovi aliarvioida.

Esa Suominen kirjoitti...

Kiitoksia kommenteista! Työmarkkinoiden toiminnan parantaminen on ilman muuta parasta sosiaalipolitiikkaa ja työhön osallistumisen mahdollisuuksia parannettava. Suomessa on jatkossakin investoitava nimenomaan ihmisiin ja heidän mahdollisuuksiinsa.

Tämä linja on korostunut viime aikoina ja varmasti aivan syystä. Se kuitenkin uhkaa jättää miltei täysin varjoonsa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tilanteen. Tästä olen huolestunut. Työllisyyden kasvattamisen lisäksi on muistettava marginaalia, jolla ei ole edustusta tupo-pöydässä.