Talouspolitiikan kykloopit

Suomalaista talouspoliittista keskustelua vaivaa yksisilmäisyys ja yhä useammin tuntuu, ettei todellista poliittista keskustelua talouden reunaehdoista edes käydä. Taloudesta ja talouspolitiikasta on lamavuosien jälkeen muodostunut entistä selkeämmin lähes luonnontieteisiin verrattava ala. On olemassa ainoastaan yksi oikea, usein ns. uusliberalistisen tai uusklassisen taloustieteen läpitunkema tapa jäsentää taloudellista järjestelmää, jonka puitteissa voidaan tehdä poliittisia valintoja. Kaikki muut lähestymistavat leimataan hyvin helposti "epärealistiseksi utopiaksi" ja "haihatteluksi". Tämä on luonnollisesti hyvin kaukana totuudesta, jollaisena tilanne kuitenkin esitetään.

Poliittisessa keskustelussa tulisi tästä syystä kyetä tarttumaan myös vallitsevan paradigman kyseenalaistamiseen, ei vain nykyisen ajattelullisen kehyksen sisällä tapahtuviin hienosäätöihin. Tämän ei luonnollisestikaan tarvitse tarkoittaa minkäänlaista sen paremmin sosialistista kuin anarkokapitalistista vallankumousta, vaan reaalisten poliittisten vaihtoehtojen punnitsemista ja taloustieteen palauttamista "matematiikan laitokselta" oikeaan paikkaansa, poliittiseksi taloustieteeksi osaksi yhteiskuntapolitiikan kenttää ja arvovalintojen piiriä.

Osasyy talouspolitiikan muuttumiselle varsin "arvokeskustelusta vapaaksi alueeksi" on yliopistojen taloustieteen opetuksen keskittyminen käytännöllisesti katsoen täysin vallitsevan näkemyksen kannalle. Vaihtoehtoisten tulkintojen etsiminen riippuu enemmän tai vähemmän opiskelijoiden omasta aktiivisuudesta, yliopisto ei moniarvoisuuteen kannusta. Toinen syy erityisesti Suomessa on talouspoliittisen päätöksenteon ja suunnittelun sekä hallinnollisen ohjauksen erittäin vahva keskittyminen valtionvarainministeriöön. Tällä puolestaan on ollut merkittävä osuus eräänlaisen talouspoliittisen vaihtoehdottomuuden syntymisessä suomalaisten päättäjien keskuuteen.

Sunnuntain 26.3. Helsingin Sanomissa esitteli Åbo Akademin kansantaloustieteen laitoksella työskentelevä professori Markus Jäntti näkemyksiään VM:n pilkkomisesta Saksan ja Tanskan mallin mukaisesti kahteen ministeriöön; budjettivalmistelusta vastaavaan budjettiministeriöön sekä talouden rakenteellisia kysymyksiä käsittelevään talousministeriöön. Tavoitteena tällä reformilla olisi poliittisen ohjauksen vahvistaminen sekä politiikan reunaehtojen määrittelymonopolin estäminen. Ensimmäinen, vuonna 1997 Suomessa tästä asiasta puhunut henkilö oli nykyinen VM:n kansantalousosaston ylijohtaja, silloinen PT:n johtaja Jukka Pekkarinen.

Vaikka Jäntin ajatus ehdittiinkin tämän aamun lehdissä tyrmätä niin valtionvarainministeri Eero Heinäluoman kuin valtionvarainvaliokunnan jäsen Jari Koskisen taholta, on se ajattelemisen ja pohtimisen arvoinen. Valmisteluvallan korostuminen politiikan kustannuksella johtaa ongelmiin demokraattisen järjestelmän kannalta, vaikka "pienen maan etu olisikin vahva valtionvarainministeriö", kuten Heinäluoma tämän päivän HS:ssa toteaa. Ajatuksen taustalla lienee käsitys tehokkuudesta ja Suomen kaltaisen kansakunnan menestymisen taustalla olevasta tärkeästä yksituumaisuudesta, mutta mikäli niiden toteuttaminen syö poliitikkojen kykyä vaikuttaa yhteiskunnan toimintaan ja vallan siirtymistä vuosikymmenten mittaisissa työsuhteissa istuville teknokraateille, ei tilannetta voida pitää hyvänä, tekivätpä he kuinka hyvää ja tuloksellista työtä tahansa.

Vaikkei VM:n pilkkominen päättäjiä jatkossakaan innostaisi, voitaisiin järjestelmää ravistella myös muulla tavoin poliittista ohjausta lisäämällä. Itse harkitsisin vakavasti ministeriöiden poliittisen vastuullisuuden kasvattamista joko nimittämällä hallituskauden mittaisia poliittisia valtiosihteereitä kaikkiin ministeriöihin tai sitten tekemällä ylimmistä viroista poliittisesti määräaikaisia siten, että valtion johdon muuttuessa vaihtuu myös ylin virkamiesjohto. Tämä estäisi nykyisenkaltaisen tilanteen, jossa väriään vaihtava hallitus on lähtökohtaisesti sidoksissa edellisten tekemiin päätöksiin ja kohtaa muutosvastarintaa esitellessään omia, kansan toiveita vastanneita tavoitteitaan. Tämänkaltainen menettely myös poistaisi ikuista valitusta poliittisista virkanimityksistä. Järjestelmä olisi nykyistä avoimempi ja läpinäkyvämpi sekä helpottaisi poliittisten vaihtoehtojen eteenpäin viemistä.