Ay-liikkeen imago-ongelmasta

Poliittisen lukutaidon tila maassamme on huolestuttavan heikko. Esimerkkeinä tästä toimivat sekä ”Työväen presidentin” kampanjan hyvä onnistuminen, keskustelu ay-liikkeen oikeudesta osallistua vaalikampanjoihin (sen sijaan siitä, että yksityiset yritykset rahoittavat vaalikampanjointia ei kukaan tunnu kantavan huolta) sekä Paperin työtaistelutoimien saama vastaanotto kansalaisten keskuudessa. Oli käsittämätöntä, miten ulkoistamisia vastaan käyty työtaistelu onnistuttiin kääntämään osoitukseksi paperityöntekijöiden ahneudesta ja epäsolidaarisuudesta sairaanhoitajia kohtaan.

Paperin työtaistelu kertoi ay-liikkeen perustavanlaatuisesta imago-ongelmasta Suomessa. Ainakin kun kaduilla käytävää keskustelua seuraa, ainoa näkyvä keskusjärjestö tuntuu olevan SAK ja ainoat sen edustama taho teollisuuden työmiehet. Näitä henkilöitä vastaan puolestaan suuntautuu muiden kansalaisten jopa vihaksi asti yltyvä vastustus. ”Miksi koneiden hoitamisesta saa parempaa palkkaa kuin ihmisten hoitamisesta?”

Kyseessä on väärinymmärrysten summa, joka sotkeutuu kateuteen. On toki totta, että sairaanhoitajien palkat ovat huonot, ja verrattuna paperityömiehiin surkeat. Mutta vaikka paperimiesten palkat puolitettaisiin, sillä ei palkattaisi ainoatakaan uutta sairaanhoitajaa tai nostettaisi heidän palkkojaan. Päinvastoin; progressiivisen tuloveron piirissä olevien paperimiesten palkkojen lasku vähentäisi verotuloja, joista riippuvaisia julkisen sektorin palkat ovat. Teollisuuden tuottaman lisäarvon siirtyminen enenevissä määrin omistajille tarkoittaisi lisääntynyttä pääomapakoa ja näiden varojen siirtymistä kevyemmän pääomaverotuksen piiriin.

Oikeisto on käyttänyt taidokkaasti hyväkseen yhteiskunnassa vallitsevaa individualismia ja luonut itselleen suotuisaa tilannetta ruokkimalla matalapalkka-alojen työntekijöiden katkeruutta parempipalkkaisia kohtaan. Sen sijaan, että vaatisivat oman asemansa ja palkkatasonsa parantamista, moni palvelualan työntekijä haluaa nähdä hyvin palkattujen teollisuustyöntekijöiden sortuvan samaan palkkakuoppaan ja epävarmuuteen, missä he itse ovat. Samaan aikaan elinkeinoelämä painostaa heikentämään sosiaalisia turvaverkkoja ja lisäämään työelämän epävarmuuksia. Yhteisen rintaman puuttuminen nakertaa ensimmäisenä heikompien etuja.

Muutosta vaaditaan myös ay-liikkeeltä itseltään. Erityisesti SAK:n ja sen liittojen on profiloiduttava myös julkisen sektorin työntekijöiden sekä naisalojen asioiden ajajana. Tämän tulee näkyä julkisuuskuvassa. Tupo-pöytä kaipaa naisia sekä solidaarisuutta julkisen sektorin aloja kohtaan. Sama koskee ay-liikkeen jo tänä päivänä tekemän kansainvälisen esiin nostoa. Miksi emme näe kampanjointia ja keskustelua tasa-arvoisten oikeuksien puolesta silloin, kun kyseessä ovat muunmaalaiset työläiset? Tätä työtä tehdään jo nyt, se on myös tuotava näkyviin.

Mikäli ay-liike epäonnistuu julkisuuskuvansa parantamisessa ja kirjainlyhenne SAK tuo vielä muutamankin vuoden kuluttua ensimmäisenä mieleen turpean ydinvoimalobbarin, tulee järjestäytymisasteessa ja poliittisessa vaikuttavuudessa tapahtumaan ikäviä muutoksia.

Kolumni julkaistu SONK:n Debatti- lehdessä 1/06