Toisen asteen koulutuksesta

Suomessa puhutaan paljon siitä, miten ammattiopiskelun arvostusta tulisi nostaa. Totta. Hämmentävää tässä keskustelussa on kuitenkin se, että usein monet niistä, jotka ovat sitä mieltä, että yhä useamman nuoren tulisi valita ammatilliset opinnot ovat samoja henkilöitä, jotka paheksuvat ammatillisten osaajien kovia palkkoja. Joku voisi pitää tätä ontuvana logiikkana. Harmillisen usein tämän ryhmän motivaationa ei ole niinkään yhteiskunnallinen hyvä kuin silkka oman viiteryhmän lyhyen tähtäimen edun ajaminen. Akateemisen koulutuksen saaneiden tekeminen harvinaiseksi riistaksi kun palvelee edunvalvontaetuja, vaikkei yhteiskuntaa palvelisikaan. On myös kyseenalaista parannetaanko ammatillisten alojen arvostusta parhaiten tukkimalla akateemisempi väylä. Voidaankin joutua tilanteeseen, jossa lääkkeet ovat tautia pahempia.

Samanlaisesta oman hännän nostamisesta yhteisen hyvän varjolla ja/tai kustannuksella on kyse kun vastustetaan ammatillisen koulutuksen ja lukiokoulutuksen lisääntyvää yhteistyötä. Korostunut vastakkainasettelu ei ole nykymaailmassa erityisen tarkoituksenmukaista kun tarkastellaan sitä, minne nuoret vaikkapa lukiosta menevät. Yliopisto-opintoihin jatkaa vain joka kolmas. 70%:lle jonkinlaiset ammatilliset valmiudet olisivat siis varsin hyödyllisiä. Tätä ei siis tulisi aktiivisesti pyrkiä estämään jonkinlaisen koulutusalaidentiteetin luomisen vuoksi.

Sama tarve koskee myös ammattiin opiskelevia. Tulevaisuuden ammattiosaajalle ei riitä yksin hyvä käden taito. Monissa tehtävissä niin asiakaspalvelussa kuin asennustöissä tarvittaisiin myös kielitaitoa, kulttuurien tuntemusta ja vuorovaikutuskykyä. Yleissivistyksestäkään ei olisi haittaa. Paperikoneenasentajan työmaana on nykyisin koko maailma, ja mikäli haluamme näillä markkinoilla pysyä, tarvitsemme ammattilaisia, jotka kykenevät toimimaan koko maailmassa. Koulutus menee hukkaan vain harvoin ja tilanne, jossa suorittavankin tason työntekijöillä on hyvät pohjatiedot ja kyky kehittää ammattiaan, on kokonaisyhteiskunnallisesti tavoiteltava.

Julkisen menopaineen hallinnan paineessa on rajallisesti järkevää tuoda tätä kaikkea ammatillisen koulutuksen sisään sekä jättää lukiot koskemattomiksi. Kuntarakenteen mahdollisesti uudistuessa tarkoitustaan vastaavaksi voitaisiin myös koulutuksessa siirtyä seinistä toimintaan sekä suorempaan rahoitukseen kuntayhtymiä purkamalla. Tässä yhteydessä voitaisiin tarkastella yhteistyön lisäämistä ammatillisten oppilaitosten ja lukioiden välillä myös yhtenäisten laitosten muodossa. Monia tukitoimia on yhdistetty jo nyt, voitaisiinko tätä yhteistyötä syventää edelleen?

Koulutusalan sosialidemokraattisen yhdistyksen toissapäiväisessä seminaarissa opetusneuvos Ulla Numminen esitti luvun, jonka mukaan nykyisillä jatkokoulutusmäärillä noin kolmannes ikäluokasta tarvitsee valmennusta yliopisto-opintoihin, kolmannes ammattiin ja kolmannes ennen kaikkea tällä hetkellä puuttuvia yhdistelmäopintoja. Koska valinnaisuutta ei ole syytä tuoda kuvioihin liian aikaisin nuorten tasa-arvoisten valinnanmahdollisuuksien vuoksi, tarvitaan siis ennen kaikkea malleja, joissa opetusta voitaisiin järjestää yhdessä ja joustava liikkuminen olisi mahdollista. Kohti nuorisokoulua? Olisiko se niin kamala ajatus?

Erityisen keskeisessä asemassa pudokkuuden estämiseksi ovat nivelvaiheet ja monimuotoinen opetus sekä ohjaus. Tällä hetkellä kestämättömän suuri osa suomalaisista nuorista, erityisesti pojista, jää vaille ammattia tai tutkintoa. Meillä ei ole varaa tähän. Ohjausta on parannettava, eikä järjestelmä voi rakentua periaatteelle, jossa joku voi lähtökohtaisesti valita itsensä ulkopuolelle ja huono-osaisuuteen. Tämän vuoksi oppivelvollisuusikää on tarkastettava ylöspäin. Tätä vaatii muuttunut maailma. Rakennemuutoksen nopeutuessa ja koulutusvaatimusten kasvaessa jatkuvasti ei voida olettaa, että vanhan teollisuusyhteiskunnan 9-vuotinen koulu toimisi tässä päivässä.