Maktskifte

Vietin viikonlopun Tukholmassa seuraamassa Ruotsin valtiopäivävaaleja, jotka olivat monella tapaa merkittävät. Oikeiston Allians för Sverige kykeni kokoomuksen historiallisen vaalivoiton avulla suistamaan maata johtaneet sosialidemokraatit vallasta ja SAP:n vaalitulos, 35,2%, on demarien huonoin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden aikana. Paitsi historiallinen tulos, olivat vaalit merkittävä osoitus myös imagon korostumisesta sisällön edellä sekä vaalien henkilöitymisestä puoluejohtajiin.

Demarinäkökulmasta voidaan perustellusti kysyä mikä meni pieleen? Sosialidemokraattisen Ruotsin talous on erittäin vahvassa vedossa, työllisyys paranee nopeasti ja erityisen suuria ongelmia ei ollut. Puolueen ohjelma oli tulevaisuusorientoitunut ja tarjosi sekä konkretiaa että visioita. Ruotsin maine kansainvälisenä toimijana erityisesti YK-viitekehyksessä on hyvä eikä oikeistolla erityisesti ulkopolitiikassa ollut mitään tarjottavaa. Tästä kaikesta huolimatta vaalitulos oli historiallisen huono ja mediailmasto käsittämättömän vihamielinen.

Porvariallianssin voiton selitti oivallinen vaalitaktiikka ja muutamat karkeat virheet demarien kampanjassa. Fredrik Reinfeldtin johdolla porvarit kykenivät vakuuttamaan ruotsalaiset äänestäjät siitä, ettei allianssin politiikka uhkaa ruotsalaisen hyvinvointivaltion perusteita. Tähän mäntyyn Moderaterna oli juossut päänsä kymmenien vuosien ajan, vasta nyt viesti meni läpi niin omalle väelle kuin äänestäjille. Ruotsin porvarit onnistuivat vakuuttamaan kansalaiset siitä, että kyseessä oli tosiaan "vain" maktskifte, vallanvaihto, ei systemskifte kuten sosialidemokraatit äänestäjille esittivät.

Toinen keskeinen havainto on se, ettei vaaleja hävinnyt sen paremmin SAP kuin ruotsalainen kansankoti-ideologia, vaan ennen kaikkea Göran Persson. Kun sosialidemokraatit eivät, paljolti omien skandaaliensa johdosta, kyenneet puhkaisemaan oikeiston median valtaisalla tuella itsestään luomaa hyvinvointivaltioystävällistä kuvaa, huomio kiinnittyi henkilöihin ja imagoihin asioiden sijasta. Tässä kamppailussa nuorekkaalta ja energiseltä vaikuttanut Fredrik Reinfeldt oli vahvoilla. Perssonin imago oli -syystä tai ei, tällä ei media-ajan politiikassa ole mainittavaa merkitystä- ylimielisen, vanhentuvan ja itsetyytyväisen miehen imago. Kun koko demaripuolue, osin kyseisen henkilön oman poliittisen toiminnan ansiosta, henkilöityi vahvasti Perssoniin, liukuivat muutoshaluiset ohjelmallisista tavoitteista huolimatta porvarien taakse. Opetus tuli demareille tarpeeseen ja syystä; politiikka vaatii myös vaihtuvia kasvoja.

Sisällöllisestä näkökulmasta porvariallianssin suoritus oli kuin oppikirjasta. Samaa taktiikkaa on hyödynnetty menestyksellä mm. USAssa ja Isossa-Britanniassa. Tässä mallissa tärkeintä on ottaa omaksi kärkiteemakseen vastustajan vahva alue. Ruotsin tapauksessa kyse oli työstä ja työllisyyspolitiikasta. Tähän demarit antoivat oivallisen tilaisuuden, kun Persson ei alunperin listannut työllisyyttä erityisen keskeiseksi ongelmaksi. Hänen johdollaan demarit katsoivat hyvän talouskehityksen "hoitavan asian" itsestään. Tämä oli osin kohtalokas virhe. Kun aloite oli mennyt, sitä ei enää saatu takaisin.

Mallin toinen keskeinen piirre on liikkua kohti poliittista keskustaa ja tehdä ero vastustajaan selväksi muutamalla keskeisellä linjavalinnalla. Myös nämä tapahtuivat. Porvarit eivät enää vaatineet vallankumousta, vaan maltillisempia muutoksia. Vaikka viidenneksen valtion tuloista syövä veroalevaatimus saattaa kuulostaa kovalta, ei se aikaisempiin vaatimuksiin verrattuna ole edes erityisen radikaali. Veronalennuslinjan kohtuullistuessa porvariblokki kykeni paitsi pitämään veronalennuksista innostuneet peruskannattajansa, myös houkuttelemaan sellaisia äänestäjiä, jotka eivät lähtökohtaisesti pidä alennuksia erityisen tarpeellisina, mutta jotka eivät niitä vastustakaan.

Kampanjassa keskeistä oli myös omien heikkouksien, porvariallianssin tapauksessa oman sisällöllisen osaamisen heikkouden ja puutteen, pitäminen poissa keskusteluista. Tämän vuoksi keskityttiin ennen kaikkea varsinaisten asioiden ulkopuoliseen toimintaan, Ruotsin lehdet esittelivät laajalti porvarijohtajien yhteisiä illanviettoja ja mukavaa yhdessäoloa. Kun porvarihallituksen "pelkokerroin" tätä myötä väheni eivätkä asiat nousseet pöydälle, "vaihtelu vaihtelun vuoksi" taivutti ihmisiä oikeiston taakse. Aika näyttää tuleeko tämä näkemys ruotsalaisille vähäosaisille kalliiksi. Oma veikkaukseni on, että tulee. On vaikea nähdä, miten heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tukien leikkaus auttaa luomaan työpaikkoja.

Eräs keskeinen ilmiö, joka demarien tappion myötä vaikuttaa tekevän läpimurron ruotsalaiseen politiikkaan on siirtyminen enemmistö- ja koalitiohallituksiin. Ruotsin vaaleissa ovat perinteisesti menestyneet sellaiset puolueet, joilla on ollut uskottava koalitiovaihtoehto. Tähän asti vihreät ja vasemmistopuolue ovat tukeneet demareita siitä huolimatta, että niillä ei ole ollut ministereitä. Tähän ne tuskin suostuvat ikuisesti.

Historiallisesti käytännöllisesti katsoen aina olemassa ollut porvarien keskinäinen riita ja eripura on taannut demareille hyvän lähtökohdan väittää, etteivät he kykene maata hallitsemaan. Nyt yhtenäisenä pysynyt porvariallianssi haastaa tämän näkemyksen. Blokkien väliset siirtymät ovat kuitenkin mahdollisia, nyt osana oikeistoa toimiva Ruotsin keskustapuolue on aikanaan tukenut sosialidemokraattista vähemmistöhallitusta. Tämä on mielenkiintoista siitä syystä, että demarit ovat jatkuvasti kasvattaneet suosiotaan maaseudulla.

Voidaan olettaa, että muutamien vaalien perästä Ruotsissa saatetaan lähestyä Saksan tyyppistä tilannetta, jossa blokkipolitiikka uhkaa jumiuttaa tilanteen elleivät vaalien keskeisimmät puolueet kykene yhteistyöhön. Tämä voisi tarkoittaa Ruotsin politiikassa ennenkuulumatonta vaihtoehtoa, sinipunahallitusta. Oma veikkaukseni on, että tällainen tullaan vielä näkemään ennen kuin kellot kääntyvät vuoteen 2020.

Vaalivalvojaiset päättyivät Perssonin lyhyeen puheenvuoroon, joka oli tunteikas. Siinä hän ilmoitti paitsi jättävänsä hallituksensa eronpyynnön, myös ylimääräisestä puoluekokouksesta tulevan vuoden maaliskuussa, jossa hän luopuu puolueen puheenjohtajuudesta. On toivottavaa, että Ruotsin demarit käyttävät etsikkoaikansa paitsi rakentavaan oppositiopolitiikkaan ja itsetutkiskeluun, myös viimeiseen keskeiseen havaintoon, joka koskee puoluejohtajia. Kokoomusta lukuunottamatta vain ne puolueet, joiden näkyvin hahmo ja puheenjohtaja oli nainen, etenivät näissä vaaleissa.

Kuvassa Sveriges Riksdag, kuvalähde Wikipedia