Aplodit hyvästä tempusta

Tempputyöllistämiskeskustelussa tikun nokkaan on nostettu aktiivinen työvoimapolitiikka ja sen toiminta. Osa tätä politiikkaa on työeläkelaitosten ja Kelan järjestämä kuntoutustoiminta, jolla pyritään ennaltaehkäisemään työkyvyn menetystä sekä kuntouttamaan ihmisiä takaisin työelämään. Kuntoutus voi olla koulutusta kokonaan uuteen ammattiin, mutta myös niitä paljon parjattuja kursseja ja lyhyitä kuntoutumisjaksoja, jotka porvarien mielestä ovat "ajan ja rahan haaskuuta".

Kokoomus puhuu, Ruotsin vaalimenestykseen johtanutta reseptiä suoraan matkien, aktiivisen työvoimapolitiikan tehottomuudesta. Faktoista ainakaan kuntoutustoimintaan suuntautuva kritiikki ei kuitenkaan juurikaan tukea saa. Eläketurvakeskuksen tilastojen mukaan kuntoutus kannattaa. Työeläkekuntoutusjaksolta työhön palaavien osuus on ollut jatkuvassa kasvussa. Erityisesti eläkkeeltä tulevien kuntoutus johtaa entistä useammin uudelleentyöllistymiseen, jopa puolet palaa eläkkeeltä töihin.

Keskimääräinen työeläkekuntoutuskustannus on onnistuneen ohjelman (työllistyminen) osalta 17 124 euroa (kaikkien ohjelmien kustannukset laskettuna yhteen ja jaettuna onnistuneiden ohjelmien määrällä). Kun samaan aikaan keskimääräinen työkyvyttömyyseläkekustannus on vuodessa 11 900 euroa, maksaa kuntoutus itsensä takaisin puolessatoista vuodessa.

Tämä taloudellisesta puolesta. Kuten suurimman osan toivoisi ymmärtävän, tämä on kuitenkin vain yksi puoli koko ilmiötä. Työttömyys ei ole vain lukuja, vaan se on sosiaalinen ongelma. Samaten myös aktiivisen työvoimapolitiikan tulokset eivät näy vain lukuina. Ne ovat yhtä lailla ihmisten valmiuksien kasvattamista, valtaistamista, ihmisille syntyvää käsitystä siitä, että heistä välitetään. Kuntoutuksen tavoitteena on paitsi yhteiskunnallinen säästö, myös ja ennen kaikkea yksilön elämänhallinnan parantaminen sekä vaikuttaminen niihin olosuhteisiin ja asenteisiin, joiden piirissä työtä tehdään.

Uunituore Kelan tutkimus, Pirjo Nikkasen "Oon vahvempi kuin ennen" tuo mukaan laadullisen otteen keskusteluun kuntoutuksesta ja sen tarkoituksenmukaisuudesta. Nikkanen tutkii kuntoutujien omia kokemuksia työstään ja kuntoutumisestaan. Keskeiseksi havainnoksi tuli näkemys siitä, miten kriisistä, joka koski jopa ihmisen identiteetin muodostamista, kyettiin siirtymään kohti toiveikkaampaa elämää ja kokemusmaailmaa. Kuntoutuksen merkitys ei ollut vain siinä, että heidän valmiuksiaan parannettiin, vaan siinä, että he kokivat merkityksellisyyttä, heitä kuunneltiin ja heitä haluttiin tukea. Tämä vaikutti positiivisesti paitsi työmarkkinavalmiuksiin, myös omanarvontuntoon ja elämänasenteeseen. Tällä voidaan katsoa olevan jopa positiivisia terveydellisiä vaikutuksia.

Kaiken kaikkiaan oheisen kaltainen "temppuilu" voidaan nähdä hyödylliseksi niin yhteiskunnan kuin yksilöiden kannalta. Hyödyt ovat sekä suoria että epäsuoria, niin taloudellisia kuin hyvinvointia lisääviä. Voidaan perustellusti kysyä, miksi Kokoomus näitä vastustaa? Allekirjoittanut haluaisi veronmaksajana ja kanssaihmistensä kohtaloista välittävänä pikemminkin nähdä lisää moisia "temppuja".