Ryhtiä kehityspolitiikkaan

Suomalainen kehityspolitiikka tarvitsee ryhtiliikettä. Keskustelu koskee edelleen liiaksi yksittäisiä prosenttilukuja samalla, kun sen paremmin Suomessa kuin EU:ssakaan ei ole laajalti kyetty näkemään etelässä tapahtuvaa kehitystä ja uusien koalitioiden muodostamista. Näillä uusilla liittoumilla tulee olemaan huomattavaa merkitystä niin kauppa- kuin kehityspolitiikassakin.

Prosenttitavoite on toki ilman muuta oikeutettu ja on täytettävä jo oikeudenmukaisuuden ja uskottavuuden vuoksi, mutta ei suinkaan yksinään riittävä. Merkittävä se on ennen kaikkea symboliarvonsa vuoksi. Suomi kuuluu maailman rikkaimpiin maihin ja meillä on oltava kykyä ja ennen kaikkea halua täyttää kansainväliset velvoitteemme köyhyyden vähentämiseksi.

Kehitysyhteistyöllä maailmaa ei kuitenkaan lopullisesti pelasteta todellisten ongelmien ollessa monesti muualla kuin avun määrässä, ennen kaikkea kehitysmaita edelleen epäreilusti kohtelevassa kauppajärjestelmässä, velkaongelmassa, maataloustuissa sekä moninaisissa konflikteissa, korruptiossa ja harmaassa taloudessa. Liian usein kehitysyhteistyö korjaa vain kehnojen rakenteiden aiheuttamia seurauksia, ei syitä.

Toinen ongelma syntyy prosenttitavoitteen jäykkyyden myötä. Kun talous kasvaa nopeasti, euromääräiset summat kehitysyhteistyöhön kasvavat myös vauhdilla. Prosentuaalisen tavoitteen saavuttamista tämä saattaa kuitenkin jopa vaikeuttaa. Rahaa ei luonnollisestikaan voida vastikkeetta ja ilman suunnitelmia kaataa kehitysmaiden budjetteihin eikä uusien hankkeiden suunnittelu ja toteutus ole nopeaa puuhaa.

Lisääntyviä kehitysyhteistyövaroja voitaisiin tulevaisuudessa käyttää entistä moninaisemmin tavoin. Myös tulevaisuudessa keskeisenä yhteistyötapana tulee toki edelleen olla kansalaisyhteiskuntaa niin täällä kuin kumppanimaissakin vahvistavat järjestöjen väliset hankkeet. Mutta eikö kehitysyhteistyövaroilla voitaisi tukea myös esimerkiksi kehitysmaista tulevien opiskelijoiden korkeakoulutusta tai sellaisten kansainvälisten järjestöjen toimintaa, jotka pyrkivät vaikkapa oikeudenmukaisemman maailmankauppajärjestelmän rakentamiseen korostuneesti kehitysmaiden näkökulmasta?

Kehitysmaiden nuorten korkeakouluttaminen voisi olla merkittävä lisäpanostus köyhyyden vastaisessa taistelussa. Moni kehitysmaa kykenee tarjoamaan korkeakoulutusta vain pienelle osalle väestöstään samaan aikaan kun elintärkeä peruskoulutus kärsii resurssipulasta. Kohdemaa voisi keskittää omia resurssejaan nimenomaisesti peruskoulutuksen vahvistamiseen ja esimerkiksi ilmaisen kouluruokailun luomiseen, joka toisi lapset pelloilta kouluihin, luoden sitä pohjaa, mitä ilman ei minkäänlaisia osaajia synny. Laajentuneet korkeakoulutusmahdollisuudet taas toisivat maahan sellaista osaamista, josta on tällä hetkellä yhtä lailla pulaa niin hallinnossa, tutkimuksessa kuin elinkeinoelämänkin piirissä. Molemmat maat, niin Suomi kuin kohdemaa, hyötyisivät tästä.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 27.11.2006