Joulunaikaa

Allekirjoittanut ei ole koskaan kuulunut varsinaisiin jouluihmisiin. Jouluna tulee kuitenkin usein hieman kaihoisa olo kuluneen vuoden vuoksi. Tänä jouluna tällainen olo on ehkä entistäkin enemmän, monista eri syistä. Kaksivuotinen rupeama SONKissa on takana ja valmistuminen vaalien ohella edessä. Moni rakas yhteisö ja tehtävä jää ainakin jossain muodossa taakse. Samalla tulee ikävä niitä ihmisiä, joiden kanssa on saanut tehdä työtä ja ystävystyä, olla yhdessä. Tulevaisuus ei ole selvä, toisaalta, en ehkä halua sen olevankaan sellainen.

Lapsuuden parhaat joulut olivat niitä, jolloin paikalla oli paljon ihmisiä. Noihin jouluihin kuuluivat serkku perheineen ja äiteineen sekä mamma, isoäiti. Siitä on aikaa, kun olen viettänyt tuonkaltaista aattoiltaa. Enää se ei tuollaisenaan onnistuisikaan, monet noista perheenjäsenistä ovat jättäneet tämän maailman taakseen. Joulupäivä kului saatujen legojen ja kirjojen parissa, pulkkailuun tai muuhun urheilulliseen minua ei saatu tuolloinkaan.

Joulupukki tuli naapurista, ellei sitten talon takaa juuri silloin kun isä oli hakemassa saunapuita. Olin melkoisen pieni, kun keksin pukin olevan itse asiassa naapurin Kaukon. Muistan olleeni varsin ylpeä siitä, että osasin ratkaista huomattavasti Da Vinci-koodia mielenkiintoisemman ja merkittävämmän arvoituksen. Sinänsä toinen vaihtoehto olisi ollut pettyä ja pahoittaa mielensä Korvatunturin ukon oltuakin alapuolisen talon ukko. Keksitty juttu, petkuhuiputusta kuin Pekka Töpöhännässä.

Olen joskus miettinyt, että mikäli minulla joskus on lapsia, kerronko heille, että Pukki on olemassa? Toisaalta voi kysyä miksi keksiä lapselle juttu, jonka selvitessä hän saattaa kokea itsensä huijatuksi ja typeräksi. Toisaalta taas, pitääkö kaiken olla katkeraan loppuun asti kiinni arjen todellisuudessa? Onko leikille ja magialle tilaa myös tässä mielessä? Onko siitä haittaa? Omasta puolestani voin sanoa vain sen, että Pukille laulamisesta tilanteessa, jossa Pukki pikemminkin kauhistuttaa kuin ihastuttaa, ei pitäisi tehdä kynnyskysymystä lahjojen saannille. Kuorohalut menevät viideksitoista vuodeksi eteenpäin.

Paitsi kuluneen vuoden tarkastelua, joulu on myös toivoa. Joulun uskonnollinen sanoma on toivon sanoma, ja sitä se voi olla myös maallisessa mielessä. Kaksi vuotta sitten jouluna tsunami pyyhkäisi kadoksiin satoja tuhansia ihmiselämiä. Hetken aikaa maailman huomio kiinnittyi Thaimaan ja Indonesian rannoille, mutta länsimaalaisten tilanteen selvittyä kamerat alkoivat poistua raportoimaan uusista tragedioista jossain muualla. Nekin unohtuvat. Ja niitä seuraavat.

Mutta toivo jäi. Talot rakennettiin uudelleen, elämä palaa Khao Lakiin ja muille rannoille. Ihmiset ovat palanneet, jotkut suremaan menehtyneitä omaisiaan, mutta myös aloittamaan uudelleen. Joulu on hyvä aika jäädä hetkeksi jopa unelmoimaan siitä mahdollisesta maailmasta, joka saattaa tuntua kaukaiselta ja tavoittamattomalta, mutta joka voi olla olemassa, niin kauan kuin on toivoa. Sillä aina on heitä, jotka tietävät ettei maailmaa voida muuttaa. Ja sitten on heitä, jotka eivät sitä tiedä. Ja he muuttavat maailman.

Onnellista joulua!