Arvoa omaishoidolle

Omaishoito on eräs niistä hoivan muodoista, joita muistetaan laajalti juhlapuheissa, mutta liian vähän käytännössä. Samaan aikaan kun tavoitteet omaishoidon suhteen ovat korkealla, käytännön näytöt ovat ristiriitaisia. Suurin syy tähän, kuten moniin muihinkin suomalaisen hyvinvointivaltion ongelmiin, on kuntien kirjavuudessa, joka uhkaa kansalaisten välistä tasa-arvoa ja vaikeuttaa tarkoituksenmukaista toimintaa.

Omaishoito on kunnan kannalta erittäin edullista hoitoa. Vuodelta 2004 peräisin oleva Tampereen kaupungin teettämä kustannusvertailu kertoo omaishoidon maksavan kunnalle keskimäärin 745 euroa kuussa. Vanhainkotiasumisen kustannus oli tuossa vertailussa 3240 euroa kuussa. Kun vielä otetaan huomioon se tosiasia, että omaishoito suo hoidettavalle mahdollisuuden elää kotonaan rakkaittensa lähellä ja että omaishoitajat itse ovat harvoin työmarkkinoiden käytettävissä, toisin kuin esimerkiksi lapsiperheiden äidit, on erittäin erikoista, etteivät resurssit ole juurikaan lisääntyneet.

Kuntakohtaiset erot omaishoidon tukemisessa ovat huomattavia. Oikeusturva ei toteudu ja uuden hyvää tarkoittavan lain voimaantulo itse asiassa heikensi monien omaishoitajien asemaa. Lain tarkoituksena oli tervetullut aikomus nostaa pienimpiä tukia, mutta monessa kunnassa tämä nosto rahoitettiin leikkaamalla korkeampia tukia, ei lisäämällä varoja omaishoidon tukemiseen. Tästä myös allekirjoittaneen lähipiirillä on omakohtaisia kokemuksia. Joissakin kunnissa lakiuudistusta käytettiin jopa sopimusten irtisanomiseen jättäen apua tarvitsevat tyhjän päälle.

Raha on vain yksi osa-alue. Yhtä tärkeää on kuin toimeentulosta huolehtiminen on huolehtiminen jaksamisesta. Omaishoito on raskasta ja vaativaa työtä. Vapaanvieton mahdollisuudet ovat jatkuvasti parantuneet, mutta käytännössä jääneet liian usein kuolleiksi kirjaimiksi. Tämä johtuu Omaishoitajat ja läheiset -liiton teettämän selvityksen mukaan pääasiassa tarkoituksenmukaisten tilapäishoitomuotojen olemassaolon puutteesta.

Omaishoidon tulee olla mahdollisuus hoidon järjestämiseksi, ei pakko. Jokaiselle tulee olla olemassa hoitopaikka myös kodin ulkopuolella. Omaishoitoa tulee kuitenkin kannustaa. Siksi siihen liittyvät kysymykset on otettava erityiseen seurantaan niin kunta- ja palvelurakenneuudistuksen yhteydessä kuin tukijärjestelmää tarkasteltaessa. Tuen maksatuksen siirtämistä kunnilta Kelalle on esitetty aiemminkin. Tätä kautta voitaisiin tavoitella yhdenmukaisempia käytäntöjä. Samalla tilapäishoitomahdollisuuksia on lisättävä. Tämä on järkevää paitsi inhimillisestä, myös taloudellisesta näkökulmasta.