Lapsi ja metsä

Olin käymässä Kaarinassa vanhempieni luona. Pitkästä aikaa kävin kävelemässä kotini takana sijaitsevassa metsässä, jossa lapsena tuli leikittyä useammat leikit. Jäin hetkeksi miettimään sitä, miten pieneltä kaikki nyt näyttikään.

Aivan lähellä kotia oli pikkupojan mielestä iso ja vaarallinen kallio. Sinne rakensimme aikoinaan majan. Nyt sen juurelta aikuisen miehen käsi tavoitti helposti kallion laen. Kallion alapuolella oli silloin joskus pelottava suo, jonne voi upota ja kadota, nyt tämän "suon" yli vievällä polulla oli kosteimmassa paikassa pari pientä lankkua ja sen yli pääsi parilla pienellä hypyllä. Löysin myös vanhan mustikkapaikan, jota joskus varjeltiin kuin suurta salaisuutta. Muistan miten siellä oli korkeita puita ja vihreä hämy.

Kuinka hieno onkaan lapsen mielikuvitus, joka kuvitteli kaikki nämä paikat ihmeellisiksi ja jännitystä täynnä oleviksi. Eikä vain kuvitellut, nehän olivat sitä. Aikuisen katse kohtaa tuollaisissa paikoissa usein vain silkkaa viratonta vesakkoa. Tänään palasi moni lapsuuden leikki ja pelkokin elävästi mieleen. Löysimme myös jäänteet siitä vanhasta kannosta, jonne isän kanssa aina käveltiin. Isällä oli oma kantonsa, minkä nokassa istuttiin, minulla omani. Lahonneet ne olivat, mutta vielä tunnistettavissa.

Lapsuuden metsä ei ole enää entisensä. Se on muuttunut muuallakin kuin aikuistuneen nuoren miehen mielessä. Kaarinan kaupunki kasvaa, omakotitaloja rakennetaan ja metsää on harvennettu. Uusi tie vei suuren osan pienen pojan mustikkapaikasta. Samaan aikaan, tätä kirjoittaessa, on enää viikko jouluun. Lunta ei ole, lämmintä on seitsemän astetta. Ilmastonmuutos tulee lähelle ja koskee meitä jokaista.