Suomalainen peruskoulu on yksittäisistä palveluista tärkein suomalaisen yhteiskunnan sosiaaliselle koheesiolle, tasa-arvoisuudelle ja tulevaisuuden menestykselle. Yhtenäistä, lähikouluperiaatteeseen ja alueelliseen tasa-arvoon nojaavaa järjestelmäämme tullaan ihailemaan eri puolilta maailmaa. Kehittämisen varaakin kuitenkin luonnollisesti on.
Peruskoulun syntyvaiheessa vallitsi ajatus, jonka mukaan kaikille tarkoitetut julkiset palvelut, myös koulut, olivat paitsi tehokkaampia, myos tasa-arvoistavia. Vanhan sääty- ja sittemmin luokkayhteiskunnan eriytynyt koulu, jossa köyhät kävivät huonompaa koulua tai jäivät kokonaan opetusta vaille, oli pitkälti vastuussa sosiaalisen liikkuvuuden vähäisyydestä ja jäykän luokkarakenteen uusintamisesta. Kun kahden kerroksen koulut poistettiin peruskoulu-uudistuksen myötä, avattiin tie myös heikommista lähtokohdista tulevien lasten menestymiselle ja yhteisen kansalaisuuden syntymiselle.
Viime vuosina kovin muodikkaaksi tullut valinnaisuuden korostaminen kuulostaa alkuun hyvältä. Vanhemmat voivat valita lapselleen sopivan koulun, jonka ei tarvitse sijaita omalla alueella ja yhä aikaisemmassa vaiheessa lapset voivat tehdä valintoja, jotka määrittelevät heidän jatkomahdollisuuksiaan. Lopputulokset tällaisesta järjestelmästa voivat kuitenkin olla vähemman mairittelevia.
Tosiasialliset valinnan mahdollisuudet jäävät kovin usein suppeiksi huono-osaisista lähtökohdista tuleville. Seurauksena on lähikouluperiaatteen rapautuminen ja tasa-arvoperiaatteen murtuminen. Syntyy "hyviä kouluja" ja "huonoja kouluja". Pitemmallä aikavalillä tämä uhkaa koko yhteiskuntamalliamme, joka perustuu yhteiseen kokemusmaailmaan ja vertaisuuteen.
Kansainväliset tutkimukset kertovat omaa kieltään siitä, miten yhtenäinen koulu paitsi tasa-arvoistaa, tuottaa erinomaisia lopputuloksia. Tasapäistävyydestä puhuminen on monella tapaa perusteetonta. Civic-tutkimukset ovat puolestaan vähemmän mairittelevia. Suomalaisnuoria ei kiinnosta yhteiskunnallinen toiminta tai oma roolinsa siinä. Tässä osasyy saattaa olla tuntikehyksen korostunut suuntautuminen luonnontieteisiin ja kieliin.
Lapsistamme emme voi säästää. Emme myös heidän kanssaan työtä tekevistä. Ennen 1990-luvun lamavuosia peruskoulun yhteydessä toimi varsin mittavaa koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaa. Tämä toiminta ulottui aina ykkösluokkalaisista yläastelaisiin. Aamu- ja iltapäiväkerhojen ideana oli siis turvata sitä tarvitseville koululaisille virikkeellistä ja ohjattua toimintaa koulupäivän ulkopuolella ja täten estää nuorten turvaton yksinolo vanhempien työpäivän aikana. Tähän tulee suunnata resursseja yhdessä opettajien työolojen ja palkkatason parantamisen kanssa.
Teksti julkaistu PRO PERUSKOULU 2007- sivustolla
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
1 kommentti:
Olen täysin samaa mieltä! Sitä sai itse kaivata kultaisella 90-luvulla. Olisi ollut kysyntää ja tarvetta aamu- ja iltapäivä "kerhoille" (läksyryhmälle, mentoroinnille... miksi ikinä sitä halutaan kutsua SEKÄ ihan sosiaaliselle yhdessä ololle).
Meillä ei voi olla niin kiire, että perusasioiden opetukseen ei jää aikaa. Että erikoistua pitää ennen kuin siihen on oikeita edellytyksiä. Siinä hajoaa lapsi ja nuori ja samalla isommatkin kuviot.
Lähetä kommentti