Puhe pöntössä

Eilen järjestettiin Turussa, ravintola Puutorin Vessassa mukava tapahtuma, Puhujan Pönttö. Tiistaiseura, joka koostuu yhteiskunnallista keskustelua käyvistä, enimmäkseen jo varttuneeseen ikään ehtineistä miehistä, oli halunnut vaalien jälkimainingeissa kuulla uusien nuorien yhteiskunnallisten toimijoiden ajatuksia ajassa otsikolla Hyvää huomenta Suomi. Tarkoituksena oli hahmotella puoluepoliittiset rajat ylittäviä avauksia siitä, mitä voisimme tehdä yhdessä. Allekirjoittanut oli yksi tilaisuuden puhujista yhdessä Tytti Seppäsen (kesk.) ja Anna Vainion (kok.) kanssa. Pidin oheisen puheenvuoron tilaisuudessa.

Hyvät kuulijat!

Ensinnäkin lämmin kiitos siitä, että meidät on pyydetty paikalle pitämään puheenvuoro. Kutsu osoittaa paitsi hyvää makua puhujavalintojen suhteen, myös aitoa halua dialogiin ja ajatusten vaihtoon. Tällaista soisi näkevän yhä useammin ja useammassa paikassa ja kiitän teitä siitä, että tällainen mahdollisuus on suotu paitsi minulle, myös muille nuoremman sukupolven poliittisille toimijoille.

Kuten arkipäivässä, myös politiikassa vallitsee tarve ennakkoluulottomammalle ja avoimemmalle dialogille. Juoksuhaudoista nouseminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei eroja mielipiteissä ja arvoissa olisi. Suomalaista keskustelukulttuuria vaivaakin, ehkä enemmän kuin ennen, vaihtoehtojen puute, ei niiden runsaus.

Jotta voisi syntyä synteesi, tarvitaan teesi ja antiteesi. Osin vaihtoehtojen vähäisyyttä selittää maailmantilanne. Globalisaation myötä Suomi suvereenina kansallisena yksikkönä, joka voi omavaltaisesti päättää omista asioistaan, on entistäkin suurempi illuusio.

Osin vaihtoehdottomuus on luotua. Helpoin tapa perustella oma näkemyksensä yhteiskunnallisen kehityksen suunnasta on esittää se ainoana mahdollisena. Kuinka monta kertaa olemme saaneet kuulla, lähes puolueesta riippumatta, sanonnan; kansainvälinen kilpailu pakottaa meidät tähän, tai, väestörakenteemme muutos pakottaa meidät tähän? Osin ne näin tekevätkin, mutta kyseisillä esimerkeillä oikeutetaan monia sellaisia päätöksiä, joita voisi tarkastella myös toisin.

Jotta suomalainen poliittinen keskustelu voisi virkistyä, olisi ennen muuta rikottava passiivisuutta ja näköalattomuutta luova vaihtoehdottomuuden kehä. Politiikan muuttuessa hallinnoinniksi siitä katoaa intohimo, usko ja toivo. Miksi kukaan innostuisi tuolloin poliittisesta toiminnasta? Tarvitaan unelmia. Aikanaan kahdeksan tunnin työpäivä tuomittiin haihatteluna, mutta se muuttui todellisuudeksi. Onko syrjäytymiskierteen katkaisemisesta haaveileminen haihattelua? Entä reilummasta maailmasta uneksiminen, ajatus siitä, että jonain päivänä myös Sudanissa tai Bangladeshissa elävä lapsi voisi käydä koulua vailla nälkää, pelkoa ja ahdistusta? Hyvän huomenen Suomessa näin ei ole.

Arvoisat kuulijat!

Monessa suhteessa tarvitsemme toisiamme, niin yli poliittisten kuin kansallisten rajojen, enemmän kuin ennen. Eroja on, ja niitä tulee olla, muuten mitään hedelmällistä ja osallistavaa ei synny. Mutta yleisestä yhteiskunnan kehittämisen suunnasta meillä voisi olla yhteneviä näkemyksiä tunnistettujen haasteiden ollessa selkeitä. Esitän seuraavassa muutamia omia näkemyksiäni siitä, mitä nämä voisivat olla.

Suomen tulevaisuus tehdään tänä päivänä kouluissa ja muissa oppilaitoksissa. Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole varaa ainoaankaan syrjäytyneeseen nuoreen. Tällä hetkellä joka kymmenes nuori, korostuneesti nuori mies, jää vaille perusasteen jälkeistä koulutusta. Näitä nuoria kohtaavat suuret epävarmuudet ja heidän riskinsä ajautua pysyvästi työmarkkinoiden marginaaliin tai kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle on huomattavasti muita ikätovereitaan suurempi. Koulupudokkuuden haaste on yhteisesti vakavasti otettava ongelma sen ollessa paitsi inhimillinen, myös taloudellinen tragedia niin yhteiskunnan kuin yksilön kannalta.

Koulutuksen tarve ei lopu ammatin hankintaan. Yhä harvempi meistä voi, tai edes haluaa, pysyä samassa työpaikassa työuransa loppuun asti. Nopea rakennemuutos syö työpaikkoja, mutta tilalle voidaan luoda uusia. Tämä, jos mikä, on joukkuepeliä, yhteistyötä julkisten ja yksityisten organisaatioiden välillä. On siirryttävä työttömyysturva-ajattelusta työllisyysturva-ajatteluun. Tämä tarkoittaa sellaisen muutosmotivaation luomista, jossa työntekijä kokee oman osaamisensa ja työmarkkinavalmiuksiensa ylläpidon mielekkääksi ja toivottavaksi. Tähän julkisen sektorin tulee luoda hänelle edellytykset ja yritysten osallistua kustannuksiin. Joustavuudesta tulee saada nauttia myös työntekijöiden, ei vain omistajien. Osaamisvalmiuksien kehittäminen, ja varmuus näiden palveluiden olemassaolosta, luo varmuutta tulevaisuuteen ja ehkäisee riippuvuutta yhdestä työpaikasta.

Globalisaation aikana Suomi kilpailee osaamisella. Palkoissa emme tule milloinkaan pärjäämään Aasian tai myöhemmin Afrikan maille. Tämän vuoksi koulutuksen tulee olla avointa kaikille kansalaisille heidän kykyjensä ja motivaationsa mukaisesti. Huippuosaajia ei synny ilman tasa-arvoisia mahdollisuuksia, tasa-arvoisia mahdollisuuksia ei synny ilman reilua lähtöasetelmaa. Kun puitteet ovat kunnossa, voi kilpailu alkaa, mutta yhteiskunnan on huolehdittava siitä, että kaikki pääsevät radalle, radalla ei tönitä ja epäurheilijamaista käytöstä ei hyväksytä ja kaikki ovat mukana hyvässä hengessä.

Hyvät kuulijat!

Pohjoismaat kuuluvat maailman ehdottomaan eliittiin monella mittarilla. Yksi niistä on tasa-arvo. Tällä tarkoitan tasa-arvoa niin sosioekonomisessa mielessä kuin sukupuolten välillä. Tasa-arvo näkyy myös muualla maailmassa kadehditun hyvinvointivaltion palveluissa, jotka ovat yhteiskunnallista solidaarisuutta käytännössä.

Kun aikaisemmin puhuin keskustelun vähäisyydestä, saattaa siihen eräs syy olla myös keskustelun avaajiin suhtautuminen. Osku Pajamäki aiheutti myrskyn kritisoimalla suuria ikäluokkia. Voidaan hyvin kysyä, miksi? Liekö Kekkosen ajan perintöä, mutta miksi vallassa olijoiden tekemisten kyseenalaistamista pidettiin pyhäinhäväistyksenä?

Pajamäen näkemyksistä voi olla montaa mieltä, mutta hän on kiistatta pioneeri sukupolvien välisen dialogin uudelleenkäynnistämisessä. Meidän, niin nuorten kuin suurten ikäluokkien kuin niin sanotun raivaajasukupolven, tulisi kyetä määrittelemään omien erityisintressiemme lisäksi yhteisiä näkemyksiä tulevaisuudesta. Tässä, jälleen, tarvitsemme yhteistyötä ja dialogia.

Me nuoremmat haluamme kantaa vastuun vanhemmistamme ja isovanhemmistamme heidän vanhetessaan. Me olemme saaneet paljon, on meidän velvollisuutemme antaa myös takaisin. Tämä tarkoittaa työtä, huolenpitoa ja vastuunkantoa. Mutta voidaksemme tehdä tämän, tarvitsemme tukea myös meitä väkirikkaammilta ikäluokilta.

Työllisyyskehitys on yksi tällainen. Nuorten on suoriuduttava opinnoistaan nopeammin työelämään, mutta samalla myös ikääntyvien työntekijöiden olisi jatkettava keskimäärin pari vuotta pidempään. Tätä voidaan tukea panostamalla ennen kaikkea työelämän laatuun. Superkarttumat eivät riitä, jos työ puuduttaa, ikävystyttää ja rasittaa niin henkisesti kuin fyysisesti.

Nuorten kohdalla pätkätyökierre tulisi kyetä katkaisemaan. Kaikki pätkätyö ei luonnollisesti ole pahasta, joillekin ja joihinkin elämäntilanteisiin se jopa sopii. Ongelmaksi se kuitenkin tulee, kun siitä tulee valinnan sijasta pakko. Pätkätyöt kerryttävät eläkettä ja valtion verokirstua, josta yhteiset palvelut maksetaan, vain niukalti. Reilu työ kuuluu kaikille reilusti työtä tekeville.

Eräs vielä turhan vähälle huomiolle yhteiskunnallisessa keskustelussa jäänyt asia on isyys. Täälläkin saattaa olla paikalla niitä miehiä, jotka elivät sen ajan Suomessa, jossa lasten hoito oli naisten työtä. Ja joihin myöhemmin hiljaa sattui se, etteivät he olleet paikalla kuin silloin tällöin lasten kasvaessa. Jotain jäi näkemättä, jotain kokematta.

Suomessa tulisi edetä tasa-arvo- ja perhepolitiikassa siihen suuntaan, jossa molempien vanhempien tasa-arvoinen rooli tunnustetaan. Tämä tarkoittaa mm. isyyslomien pidentämistä. Seuraava askel voisi olla sellaiseen perhevapaamalliin siirtyminen, jossa kolmasosa vapaista korvamerkitään isälle, kolmasosa äidille ja kolmasosan voi jakaa vapaasti. Tällä tuettaisiin paitsi isä-lapsi-suhteen kehittymistä, myös tasa-arvoistettaisiin työmarkkinoita.

Hyvät kuulijat!

Suomi on pieni maa globalisaation maailmassa. Olemme osa kansainvälistä taloutta, jonka reunaehtoihin ja lainalaisuuksiin kykenemme vaikuttamaan vain vähän. Tämä on puoluekantaan katsomatta tunnustettu ongelma. Globalisaatio, joka on kyennyt luomaan monessa osassa maailmaa ennennäkemätöntä vaurautta ja nostanut miljoonia ihmisiä köyhyydestä, on omiaan myös kaventamaan demokratiaa ja köyhdyttämään sekä suistamaan ihmisiä toivottomuuteen muualla. Niin ongelmat kuin menestystarinatkin sijaitsevat usein samojen valtioiden sisällä. Tämä voi pahimmillaan uhata yhteiskuntarauhaa ja sitä kautta niin turvallisuutta kuin taloudellista menestystäkin.

On annettava voimakas tuki sellaisille ylikansallisille poliittisille ratkaisuille ja instituutioille, jotka pyrkivät ohjaamaan ylikansalliseksi kasvanutta taloutta. Muuten vaarana on demokratian tyhjeneminen sisällöstä, muuttuminen illuusioksi aikana, jolloin demokratia hallitusmuotona valtaa alaa ympäri maailmaa. On pyrittävä kytkemään entistä enemmän maita mukaan globaalitalouteen, joka tuottaa vaurautta ja hyvinvointia, mutta samalla on kyettävä jakamaan hyötyjä entistä tasaisemmin ja minimoimaan uhkia tuloerojen kasvusta ympäristön pilaantumiseen.

Hyvinvointivaltiota voidaan edelleen rakentaa myös kansallisilla päätöksillä, mutta reunaehdot sanelee ylikansallinen talous. Tämän vuoksi suvereniteetin jakaminen ylikansallisen poliittisen elimen kuten EU:n kanssa saattaa itse asiassa lisätä päätöksentekovaltaamme itseämme koskevissa asioissa. Yksin olemme liian pieniä vaikuttamaan mihinkään. Samalla voimme pystypäin markkinoida omaa, menestyksekästä yhteiskuntamalliamme ratkaisuna monien maiden kokemiin ongelmiin. Taloudellinen suorituskyky ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus on mahdollista yhdistää.

EU:n kohdalla kyse on nimenomaan ja korostuneesti yhteisön potentiaalista. Tällä hetkellä se on paras välineemme ja Suomen on aktiivisesti osallistuttava unionin syventämiseen ja kehittämiseen. Tänä päivänä sota länsieurooppalaisten valtioiden välillä tuntuu mahdottomalta, mutta kuten Suomessakin liian hyvin tiedämme, on se ollut modernin historian aikana pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ranskassa vietettiin viime vuonna juhlaa siitä syystä, että maassa vietti 60-vuotispäiviään ensimmäinen miespolvi, jota ei koko sen elinikänä kutsuttu sotaan. Tässä EU:lla on ollut valtaisa merkitys.

Maailmanlaajuista aktiivisuutta, ja suomalaisten yhteistä ponnistusta vaatii olla osa ratkaisua eikä osa ongelmaa aikamme suurimman haasteen, ilmastonmuutoksen ja ympäristöllisen kriisin, ratkaisemisessa. Hyvän huomenen Suomi kehittää itsestään vastuullista toimijaa paitsi omalla alueellaan, myös muualla. Kiina ja USA tarjoavat valtaisia mahdollisuuksia ympäristöystävällisen teknologian viennille, energiatehokkaalle rakentamiselle ja monelle muulle teollisuuden alalle, joissa Suomi on maailman kehittyneimpien maiden joukossa. Meidän on omalta osaltamme tehtävä EU:n puitteissa kaikkemme, jotta saadaan aikaan uusia päästöjä vähentäviä sopimuksia, jossa ovat mukana myös nousevat kehitysmaat ja USA sekä luomaan uusia kansainvälisiä veromuotoja saastuttamisen vähentämiseksi. Mikäli tämä tehtävä epäonnistuu, ei muullakaan ole väliä.

Arvoisat kuulijat!

Nämä ovat vain pieni lista sellaisista yhteiskunnallisista tavoitteista, joita meidän tulee yhdessä kohdata. Paljon olisi riittänyt puhuttavaa köyhyydestä niin Suomessa kuin maailmassa, turvallisuuspolitiikasta, eläkkeistä ja päivähoidosta, vaikka mistä. Niistä, kuten näistäkin, vallitsee varmasti merkittäviä mielipide-eroja eikä objektiivista totuutta ihmisten välisistä suhteista ja niiden järjestämisen periaatteista ole löydettävissäkään. Otettakoon tämä siis pohjaksi keskustelulle, paras argumentti voittakoon.

Kiitos huomiostanne!