keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Vappuaatoksia

Vappu vieri rauhallisesti, mutta mukavasti. Osallistuin vappumarssiin tänä vuonna Turun sijasta Helsingissä. Paikalla oli kiitettävän pitkä letka väkeä. Helsingin marssi on koko poliittisen vasemmiston, laidasta laitaan, yhteinen ja viime vuosina ehkä juuri tästä syystä demarien osallistuminen on ollut varsin laimeaa. Muutamia vuosia sitten myös allekirjoittanut pysytteli toisella puolen katua havaitessaan letkassa "ei sotaa kansojen välille - ei rauhaa luokkien välille" -banderollin. Tänä vuonna väkeä vaikutti kuitenkin olevan varsin mukavasti paikalla. Ilmapallot tekivät kauppansa, kuten myös punaiset kuplan muotoiset SDP-vappumerkit.

Vappumarssi on mukava keväinen perinne, joka on kuitenkin leimautunut vain todellisten "uskovaisten" toiminnaksi. Laajoja keskiryhmiä, ihmisiä, jotka ratkaisevat suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden suunnan, niillä ei yleistä näkyvyyttä lukuunottamatta juurikaan tavoiteta. Siksi suomalaisen sosialidemokratian olisi onnistuttava ryömimään kabineteistaan kuuntelemaan ja keskustelemaan, ja saamaan mukaan näitä ihmisiä myös vappujen ja vaalien välillä.

Porvarit voittivat vaalit ja muodostivat hallituksen ennen kaikkea siksi, että heillä vaikutti olevan ote tulevaisuudesta. Hyvin epämääräinen, mutta kuitenkin. Se, että tämä onnistui, ei niinkään kertonut heidän erinomaisuudestaan, vaan lähinnä suomalaisen maltillisen vasemmiston heikkoudesta ja kyvyttömyydestä oman tulevaisuusagendansa määrittelyssä. Samalla sellaiset tärkeät käsitteet kuten vapaus, turvallisuus muutoksessa sekä reformi ovat kuin sattumalta saaneet arkikielessä oikeistolaisen sisällön. Vapaus on markkinavapautta, reformi koodisana ideologiselle yksityistämiselle. Mutta näin ei tarvitsisi olla.

Vasemmiston on kyettävä vakuuttamaan, että nimenomaan sillä on hallussaan sellaiset yhteiskuntapoliittiset keinot ja avaukset, joilla kyetään suuntaamaan kohti tulevaisuutta dynaamisesti, mutta turvallisesti. Luomaan yhteiskuntaa, jossa kaikilla on mahdollisuus onneen, eikä ketään jätetä oman onnensa nojaan. Kun poliittisen oikeiston vapaus on vahvemman vapautta samalla kun heikommassa asemassa oleville luvataan mahdollisuutta olla "self-made-man", on vasemmiston osoitettava tämän retoriikan paikkansapitämättömyys.

Todellista valinnan vapautta voi olla vain yhteiskunnassa, johon on luotu sosiaalisia oikeuksia. Vapaus, sen paremmin kuin vaurauskaan ei synny tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Jotta tämä voitaisiin taata kaikille, tarvitaan julkista sektoria. Markkinoilla sellaiset avut, joilla ihmiset voivat elämässään menestyä, keskittyvät vain harvoille. Julkisia rakenteita on tulevaisuudessa kehitettävä aikaansa vastaaviksi, mm. siirtymällä koulutuspolitiikassa ajatteluun osaamistakuusta, työttömyysturvan sijasta työllisyysturvaan. Tästä hyötyvät niin vähävaraiset kuin muutkin, myöskään varakkaiden ei tarvitsisi erikseen maksaa omista palveluistaan.

Sosiaaliset oikeudet tarkoittavat ei vain omistamisen suojaa, vaan myös oikeutta mm. koulutukseen, työhön, toimeentuloon ja turvallisuuteen niin fyysisessä kuin sosiaalisessakin mielessä. Globalisaation ja nopean rakennemuutoksen mukanaan tuomien henkilökohtaisten riskien aikana julkinen vastuu näistä vain korostuu, ei vähene. Yksittäisen ihmisen on entistä vaikeampi varautua tulevaan pelkästään omin voimin. Yhteiseen järjestelmään osallistuminen lisää myös tehokkuutta ja luottamusta.

Yhteistyön yhteiskunnan merkitys koskee myös yritysmaailmaa. Yritykset hyötyvät hyvinvointivaltiosta paljon enemmän kuin EK koskaan haluaisi myöntää. Työvoiman koulutus, terveydenhoito, perhejärjestelyt... kaikki nämä on ulkoistettu tehokkaasti yhteiskunnalle, jotta yritykset voisivat keskittyä ydintehtäviinsä. Ja hyvä näin. Keskitetyllä palkkapolitiikalla on silläkin huomattavia etuja, mm. sopimuskustannusten pysyminen alhaisena pienyrittäjien kohdalla sekä tuottavuuden nopeampi parantuminen koko talouden tasolla.

Samaan aikaan, kun yhteiskuntaan luodaan sosiaalisia oikeuksia, syntyy myös velvollisuuksia. Kuten vauraus syntyy vain yhteisöllisesti, niin syntyvät myös muut oikeudet. Tämän vuoksi on jokaisen velvollisuus osallistua vastaavasti yhteiskunnan ylläpitoon. Tämä tarkoittaa toimimista yhdessä sovittujen lakien pohjalta (lakeja voi aina pyrkiä myös muuttamaan), osallistumista yhteiskunnan kustannuksiin työnteon ja veronmaksun muodossa ja yleistä vastuunkantoa lähimmäisistä ja yhteiskunnasta niin ympäristöllisesti kuin sosiaalisestikin. Vapaamatkustusta ei voida hyväksyä, sillä se murentaa luottamuksen järjestelmän oikeudenmukaisuuteen.

Rahalle on luonnollisesti aina saatava vastinetta. Miksi maksaa veroja tai kannattaa laajaa yhteisvastuuta mikäli se ei näy parempana elämänlaatuna? Tämä koskee kaikkia kansalaisia tuloluokkaan katsomatta. Eräänä sosialidemokraattien tärkeimpänä tehtävänä on taata yhteisten palveluiden toimivuus, sillä varmin tapa tuhota ihmisten toisiaan kohtaan yhteiskunnassa tuntema luottamus ja solidaarisuus on rapauttaa julkinen palvelujärjestelmä.

Jakamalla kansalaisia jo lapsesta asti kasteihin tasoryhmillä, yksityistämällä koulutusta, hoivaa ja huolenpitoa sekä antamalla palveluiden rahoituspohjan rappeutua tapetaan myös ihmisten yhteiskuntaa kohtaan tuntema luottamus. Tätä kautta on helppo perustella ikuisesti jatkuva veroale ja institutionaaliseksi yltyvä itsekkyys -muihin ei ole luottamista. Tämän vuoksi keskustelu kuntien valtionosuuksista ja rakenneuudistuksista on epäseksikkyydestään huolimatta niitä tärkeimpiä.

Kuva by Piia Vaara; vappumarssilla OSYn banderollin alla.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

En ole täysin ymmärtänyt, miksi sosialidemokraatit niin kiihkeästi vastustavat tasoluokkia? Ettekö te näe metsää puilta, vai mikä on?

Meillähän on käytössä suurimmassa osassa aineita käytännön tasoluokat; liikunnassa, musiikissa ja taiteessa ne toteutuvat sukuperimän ja harrastuneisuuden kautta, puhumattakaan niiden varaan luoduista erikoisluokista.

Muiden erikoiskiinnostuksien kohdalla ne toteutuvat "hiljaisen tiedon" ja asioista oleellisen kartoittamisen kautta vanhemmilta: lääke-, oikeus- ja valtiotieteissä esimerkiksi.

Humanistisissa aineissa ja äidinkielessä sivistyneisyyttä voi korjata helposti lukemalla enemmän, siihen ei yleensä kehityksen tueksi tarvita täsmäapua.

Ainoiksi väliinputoajiksi jäävät kielissä ja matemaattisissa aineissa lahjakkaat, joiden lahjakkuus valutetaan hukkaan peruskouluvuosina, jotta enemmän tukea tarvivat eivät tuntisi itseään vahingossakaan epätasa-arvoisiksi.

Mitä tässä on pedagogisesti järkeä? Eihän koululuokissa peruskouluasteella mitään keskinäistä tutor-verkostoa ole, joka hyödyntäisi kyvykkäämpien tuen heikommille. Päinvastoin - sehän lähinnä turhauttaa oppilaan joka on viikko lukukauden alusta laskenut kirjan läpi ja yrittää keksiä mielekästä tekemistä loppuvuodelle.

Selittäisitkö logiikan tämän takaa?

Kalle kirjoitti...

Jaahans, täällä käydään keskustelua tasoryhmistä, individualismin ja atomistisen ihmiskäsityksen huipentumasta.
Alan opiskelijana (tosin tällä hetkellä työssä olevana) olen asiaa joutunut miettimään tovin jos toisenkin. Anonyymi esittää joitakin aivan käsittämättömiä näkemyksiä, joita on nyt hieman jo pakko kommentoida.

"Meillähän on käytössä suurimmassa osassa aineita käytännön tasoluokat; liikunnassa, musiikissa ja taiteessa ne toteutuvat sukuperimän ja harrastuneisuuden kautta" Siis miten niin on? Valtakunnallinen perusopetuksen opetussuunnitelma ei ainakaan tunne tämänkaltaista menettelyä.

Sen lisäksi että koulussa opitaan tietoja ja taitoja on koululla myös yhteiskunnallinen tehtävä. Peruskoulussa hankitaan myös taitoja ja asenteita elämään kansalaisena yhteiskunnassamme. Tästä syystä meillä on yleinen oppivelvollisuus ja sitä toteuttamassa julkinen peruskoulujärjestelmä. Yksittäisen lahjakkuuden edistäminen ei siis ole peruskoulun ainoa tehtävä.

"Humanistisissa aineissa ja äidinkielessä sivistyneisyyttä voi korjata helposti lukemalla enemmän"
Mielenkiintoinen näkemys sivistyksen käsitteestä. Onko sivistys jotain jonka voi oppia kirjasta vai tarvitaanko siihen jonkinlaista sosiaalista ulottuvuutta?

Ajatus siitä että voitaisiin luoda jonkinlaista huippuosaamista ja sivistystä sillä että eristetään luontevasta sosiaalisesta kanssakäymisestä ne jotka osaavat lukea tai laskea muita nopeammin on täyttä harhaa. Ensinnäkään kielellisen tai matemaattisen lahjakkuuden määritteleminen ei ole ollenkaan yksioikoinen ja helposti tehty asia.

Toinen seikka mikä vaivaa taso-ryhmäkeskustelua on lahjakkuuksien määrittelyn monimuotoisuus sekä lahjakkuuksien arvottaminen. Minkä takia arvostetaan ja vaaditaan tasoryhmiä vain jonkin yksittäisen taidon tai kyvyn perusteella?

Mikäli joku on matemmaattisesti "lahjakas" tälle vaaditaan omaa tasoryhmää. Mutta kuka vaatii omia tasoryhmiä vaikkapa sosiaalisesti lahjakkaille oppilaille?

"Mitä tässä on pedagogisesti järkeä?" No se juuri. Kouluopetus ja institutionaalinen koulutus perustuu, osittain jopa Sokrateelta, opittuun sosiaalisen tiedon rakentamiseen. Toisin sanoen hyvin yksinkertaisesti siten, että se opettaa joka asian osaa. Tällöin nousee arvoonsa joukon heterogeenisyys. Luokasta löytyy monta eri persoonaa ja lahjakkuutta , jotka yhdessä sekä toisiltaan oppien luovat yhteistä tietoa.

Johannes Erra kirjoitti...

Mahtava kirjoitus, Esa!

Vaikka globaali toimintaympäristö monessa suhteessa on oikeistolaista agendaa edistävien mekanismien varassa, sosialidemokratialla on edelleen uskottavuutta toimia uudistajana, kun se sen roolin on valmis ottamaan. Kokoomuslaisten puheet oikeistopuhurista olivat ehkä totta yksien suomalaisten eduskuntavaalien suhteen, mutta yleismaailmallisempi puhuri on sittenkin hyvin vasemmistolainen. Tämä on nähty Brasilian presidentinvaaleissa, ja saatetaan hyvinkin nähdä myös Ranskan presidentinvaaleissa. Italian ja Itävallan parlamenttivaaleissa paalupaikan otti maltillinen vasemmisto, joka on hallitusvastuussa myös Saksassa ja Benelux-maissa. Ruotsissa demareiden kannatus on yli 46 prosenttia eli enemmän kuin oikeistolla ja ympäristöpuolueella yhteensä. Jopa perinteisesti oikeistolaisessa Australiassa työväenpuolue on matkalla kohti murskavoittoa seuraavissa vaaleissa.

Työmarkkinat ovat kautta maailman suuren murroksen kourissa, ja ylikansallisen pääoman rinnalle tarvitaan myös ylikansallisia hyvinvointia luovia rakenteita - epävarmuutta ruokkivan lyhytnäköisyyden sijaan tarvitaan vakautta. Euroopassa ja laajemmin. Tämän suuren trendin tuntien pikkuvanha oikeistohallituksemme on kuin tuulahdus 1930-lukua. Nyt jos koska on siksi vaihtoehdon rakentamisen aika.

Esa Suominen kirjoitti...

Nimimerkki Kalle tuossa toikin muutamia näkökohtia tasoryhmäkeskusteluun. Minusta Pisa-tutkimukset osoittavat omalta osaltaan peruskoulun onnistuneen yhdistämään hyvät oppimistulokset ja tasa-arvon. Suomessa heikkojen tulosten osuus on vähäinen pitkälti juuri tasoryhmien puutteen vuoksi, ja silti huippumme pysyvät muiden maiden huippujen tahdissa.

Sosiaalinen älykkyys ja yhteiskunnallisen koheesion tuottaminen, erilaisten ihmisten kohtaamiseen ja heidän kanssaan toimimiseen opettaminen ovat mielestäni koulun tehtäviä siinä missä sivistystehtäväkin. Tämä tavoite vaarantuu, mikäli pienestä pitäen lapsia aletaan karsinoida sinänsä usein tieteellisestikin kestämättömin perustein. On toki totta, että ajoittain erityisiä ryhmiä tarvitaan. Sitä ei mielestäni kuitenkaan tarvitse hyväksyä peruslähtökohdaksi.

Nuoremmista demareista tasoryhmistä kirjoittaa perusteellisemmin mm. Jaakko Huuki:
http://jaakkohuuki.blogspot.com/2007/03/tasoryhmt-kouluihin-osa-1.html

Johannes Erra kirjoitti...

Tasoryhmien ongelma on siinä, että lapsen kehitys on aina monista melko yksilöllisistä tekijöistä kiinni. Lahjakkuuksia voidaan toki havaita jo varhaisessa vaiheessa, mutta ei 12-vuotiaita vielä voi jakaa tuleviin huippuosaajiin ja tavallisiin kuolevaisiin. Esimerkiksi saksalainen koulujärjestelmä tämäntyyppisen jyvät-ja-akanat-jaon kuitenkin tekee. Järjestelmän puolustajat huomauttavat, että malli toimii. Totta kai toimii, koska huippuosaajaputken ulkopuolelle jätetyille ei anneta mahdollisuuksia tuoda kykyjään esiin. Institutionalisoitu ja kaikenkattava tasoryhmäajattelu on siten pohjimmiltaan poliittinen väline sosioekonomisten luokkaerojen synnyttämiseksi. Koulumalli, jossa enemmistölle annettava koulutus ei anna vähäisintäkään päässälasku- tai medialukutaitoa, ei voi olla kenenkään etu. Ei edes sen huippuosaajan, jota silmälläpitäen malli on luotu.