tiistaina, kesäkuuta 19, 2007

Kaikki mukaan koulutukseen

Suomessa on 100 000 nuorta, jotka eivät työskentele tai opiskele. Heistä neljä kymmenestä on koko palvelujärjestelmän ulkopuolella siten, etteivät he ole myöskään varusmiespalveluksessa tai ilmoittautuneet työttömiksi. Määrä on valtaisa, kun ottaa huomioon sen, että tuossa ikäryhmässä suomalaisia on syntynyt n. 60 000 vuodessa.

Oheiset luvut sisältyvät hallituksen taustamuistiokäyttöön valmistumassa olevaan selvitykseen ja kertovat karua kieltä suomalaisen yhteiskunnan kyvystä pitää nuoristaan huolta. Pisa-tutkimusten gloriassa paistattelun taustalla on vakavia ongelmia, jotka liittyvät ennen muuta toisen asteen nivelvaiheeseen ja nuorten hakeutumiseen jatkokoulutukseen. Tällä hetkellä vaille mitään jatkopaikkaa jää joka kymmenes nuori, korostuneesti nuori mies.

Koulutuksesta ja työelämästä jo varhain syrjäytyvien nuorten ennuste elämään on heikko. Työmarkkinoiden nopea rakennemuutos edellyttää enemmän koulutusta, ei vähemmän. Se myös korostaa yleisten oppimisvalmiuksien merkitystä ammattispesifin koulutuksen kustannuksella. Kukaan ei tiedä, onko nyt aloittamasi työpaikkalähtöinen ammatillinen koulutus suuntaamassa sinut työtehtävään, jota ei viiden vuoden kuluttua ole enää olemassa ainakaan tämän maan rajojen sisäpuolella. Puutteellinen tai kokonaan puuttumaan jäävä koulutus tekee elämän riskialttiiksi ja altistaa työttömyydelle.

Valmistumassa oleva selvitys tarjoaa lääkkeeksi opinto-ohjausta. Näin ovat varmasti tehneet jokaikiset paperit, joita aiheen tiimoilta on valmistunut. Hyvä tavoite ja keinokin, muttei riitä mihinkään. Tarvitaan järeämpää kalustoa. Suomalaisella yhteiskunnalla ei ole varaa sen paremmin inhimillisessä kuin taloudellisessakaan mielessä antaa nuortensa syrjäytyä, "valita itsensä vaille vapautta".

Suomessa tulisi siirtyä muutamien lähivuosien aikana yhtenäiseen toisen asteen koulutusjärjestelmään, joka tulisi samalla oppivelvollisuuden piiriin. Tämä mahdollistaisi joustavat opintopolut, suuremman valinnanvapauden ja takaisi jokaiselle nuorelle perusvalmiudet joko ammatin harjoittamiseen tai jatko-opintoihin. Oppivelvollisuus päättyisi toisen asteen tutkinnon suorittamiseen. Samalla on lisättävä vaihtoehtoisia tapoja tutkinnon suorittamiseen, työpajoja, oppisopimuskoulutusta jne, jotka soveltuvat niille, joille koulunkäynti ei ole toimiva vaihtoehto. Työelämän käytännöt ja käytännön taidot ovat arvokkaita ja tärkeitä, mutta on muistettava myös yleisten oppimisvalmiuksien merkitys.

Myöhemmällä iällä on päästävä sellaiseen aikuiskoulutusjärjestelmään, joka sallii oman ammattitaidon kehittämisen kaikille työikäisille työn ohessa. Tällä hetkellä koulutus kumuloituu vahvasti. Ne, joiden pohjakoulutus on vahva, päivittävät eniten osaamistaan. Tämä on saatava automaattiseksi ja luonnolliseksi osaksi yhä useamman työntekijän ja työnhakijan työuraa. Käytännössä tämä tarkoittaisi joustavuuden ja riippumattomuuden, positiivisessa mielessä, lisääntymistä myös työntekijän näkökulmasta. Toistaiseksi tästä ovat nauttineet korostuneesti vain työnantajat muutamia aloja lukuunottamatta.

2 kommenttia:

Jussi kirjoitti...

Suomessa on tyhjän päälle jääneen nuoren perinteisesti annettu syrjäytyä kaikessa rauhassa käsittämättömän pitkään ennen kuin yksikään opinto-ohjaaja, työvoimaviranomainen tai muu on ottanut yhteyttä, kysellyt kuulumisia ja kutsunut suunnittelemaan tulevia opintoja tai työnhakua. Ensimmäiset viikot ja kuukaudet ovat tässä asiassa kriittiset, alun jahkailu käy karmean kalliiksi niin yhteiskunnalle kuin pitkällä tähtäimellä nuorellekin.

teme kirjoitti...

Matti Rimpeläinenhän on ehdotellut oppivelvollisuuden ikärajan nostamista 18 vuoteen, pitkälti sama asia. Kannatan, mutta on tässä edelleenkin se ongelma, että jos Jeppellä ei opinnot maistu niin kuinka pakolliset lisäopinnot ratkaisevat tämän ongelman?

Pitäisi kysyä onko kaikki kunnossa toisen asteen koulutuksessa. Syyttäviä sormeni osoittaa AMK-laitosta, johon on muuten kaadettu rahaa kaksin käsin.

Toisaalta se on liian teoreettinen monille oppilaille ja mahdollisesti monille aloille, muistan esimerkiksi taannnoisen kirjoituksen sairaanhoidonopettajalta. Hänen kokemuksena mukaan koulutus jätetään kesken koska osa opiskelijoista ei jaksa pitkää koulutusta. Lääkkeeksi hän ehdotti työharjoittelun lisäämistä ja vähemmän kunnianhimoisia tutkintovaatimuksia.

Toisaalta se ei ole tarpeeksi teoreettista, ja tämä näkyy varsinkin tietotekniikan opetuksessa. Tietotekniikan ammattitaito on nimenomaan teoreettisia valmiuksia, käytännön hommat opetellaan työpaikalla ja (toissijaisesti) kursseilla. En ymmärrä koulutusta jossa opetellaan käyttämään jotain ohjelmaa, joka todennäköisesti on vanhentunut jo opiskelijan valmistuessa. Kokemukseni mukaan valmistuneiden taso on, sanotaan nyt vaikka aika kirjava verrattuna korkeakoulun käyneisiin ja myös harrastamalla oppineisiin.

Mikä siinä ylipäänsä on, että työssä oppiminen sivutetaan jatkuvasti? Kirvesmiehen ammatti opitaan tekemällä, asiantuntija-ammateissa taas pitää jatkuvasti oppia uutta. Kirvesmiehen formaalin koulutuksen tarve on kyseenalainen, asiantuntijan koulutus pitäisi taas olla mahdollisimaan yleisluontoista.

Minusta näyttää välillä siltä niin kuin työnantajat olisivat ulkoistamassa koulutuksen kokonaan yhteiskunnalla, ay-liikkeen kannustaessa. Se ei ole ainoastaan julmetun tehonta koulutusta, mutta varmasti selittää osaltaan kohdanto-ongelmaa. Suomessa ei pääsee assanvessankassaksikaan ilman käymälähygienian tutkintoa, maailmalla on yleistä että vaikkapa kielitieteen maisteri menee töihin pörssimeklariksi, meillä tämmöistä pidetään täysin käsittämättömänä.