Takkatuli, kaksi lasta ja koira

Petri Mustakallio kirjoitti muutama kuukausi sitten keskiluokkaisen elämän ihanuudesta. Keski"luokkaa" tai pikemminkin keskiryhmiä, yhteiskunnan suurta enemmistöä, jota jotkut arvostelevat ahneudesta ja elintasohakuisuudesta, toiset konservatiivisuudesta ja kolmannet muunlaisesta pikkusieluisuudesta, tarjottiin myös taannoisen vaalituloksen selittäväksi tekijäksi. STTK:n yhteyspäällikkö Matti Hynynen (sd.) katsoi sekä Suomen Kuvalehdessä että UP Demarissa, että köyhistä puhuttaessa unohtui keskiluokkainen toimihenkilö tai työntekijä, yhteiskunnan hiljainen puurtaja, joka ratkaisi nämä, ja seuraavat, ja sitä seuraavat vaalit.

Keskiluokkaa on helppo halveksia tuosta-noin-vain sen turvallisuushakuisuudesta tai oletetusta itsetyytyväisyydestä. Harva nuori haluaa sinne, Tehosekoitinta lainaten "kaikki nuoret tyypit tahtoo olla jotakin". Mitä keskiluokka edes on, keitä he ovat? Arkiajattelussa mautonta ja hajutonta massaa. Tänne kuitenkin ylivoimainen enemmistö päätyy, silti erilaisina ihmisinä, ajan myötä muuttuen niin ryhmänä kuin yksilöinä, viimeistään lasten syntymän tai työmarkkinoille vakiintumisen myötä. Ja tuntee olonsa siellä verraten kotoisaksi. Jotkut pyrkivät myöhemmin pois, mutta vielä useammat ensimmäisestä lähdöstä syystä tai toisesta viivästyneet sisään.

Asettaako keskiryhmä tavoiteltavat arvot ja elämänmuodot? Osittain varmasti kyllä. Silti ns. perstuntumalla voisi arvioida, että nykyisillä identiteettimarkkinoilla myös marginaali ja vaihtoehtoinen elämänmuoto pääsee vähintäänkin kohtuullisesti näkyviin ja kuuluviin. Lehdet kyllä kirjoittavat oravanpyörästä hyppäämisestä tai luomuviljelijäksi ryhtymisestä. Mutta tuleeko niistä vain viihdyttäviä kuriositeetteja, joiden reunalla pysähdytään parhaimmillaankin yhden ajatuksen verran jatkaen taas eteenpäin? Toki on hyvä, että niistä kerrotaan, mutta tuleeko niistä pelkkää karnevaalia? Ja mistä se taas kertoo? Medialukutaidosta tai median asenteista, vallitsevasta hegemoniasta vaiko siitä, että kyseessä ei ole ilmiö, joka edes ansaitsisi laajempaa kiinnostusta?

Mutta onko keskiryhmään siirtyminen, oma "keskiluokkaistuminen" aina vaihtoehtoisten identiteettien tuho tai tarkoittaako se omien nuoruuden ihanteiden hautaamista? Olen seuraillut Tamy-aikaisen lahjakkaan ystävän ja entisen työkaverin Jussi Nousiaisen kielellisesti rikasta ja ennen kaikkea älykästä ja sympaattista pohdiskelua aiheen tiimoilta. Minusta vaurastumisen ja vakiintumisen, tai sitten "oravanpyörään" osallistumisen ei tarvitse tarkoittaa irtautumista aatteista ja arvoista. Se saattaisi pikemminkin antaa pohjaa ilmiöiden syvemmälle ymmärtämiselle.

Maailman mittakaavassa keskiluokkaistumista pelätään jo sen aiheuttaman ekologisen kuormituksen vuoksi. Kiinalaiset ja intialaiset perhelomineen ja jääkaappeineen kummittelevat monen ympäristön tilasta huolestuneen mielessä. Silti kehitystä ei voida pysäyttää. Olemme itse valinneet yltäkylläisyyden, josta ei laajassa mielessä ole paluuta, askeesiin emme voi ketään pakottaa. Kuitenkin yleinen vaurastuminen antaa myös kiinalaisille mahdollisuuden kiinnostua myös muista kuin välittömään selviytymiseen liittyvistä kysymyksistä, muun muassa ympäristöstä. Vakaamman yhteiskunnallisen aseman myötä kasvavat myös ihmisten vaikuttamismahdollisuudet. Afrikan suuret ympäristöongelmat johtuvat nekin ennen kaikkea köyhyydestä.

Moni epävakaa yhteiskunta tarvitsisi nimenomaan keskiluokkaa. Verrattain tasaiset ja turvalliset olot jotka tarjoavat etenemismahdollisuuksia ja tulevaisuuden horisontin jo tässä maailmassa niin itselle kuin jälkikasvulle ovat tehokkaimpia tapoja ehkäistä fundamentalismia ja muuta väkivaltaista radikalismia. Ajatellaan vaikka Venäjää tai arabimaita. Tai edellä mainittua Kiinaa. Mitä tapahtuisi, jos siellä laajenevan keskiluokan odotukset petettäisiin?

Keskiluokan turvallisuushakuisuus (toki turvallisuutta haluavat ja tarvitsevat muutkin, mutta yhteiskunnallista merkitystä on eniten tällä) voi kanavoitua kahteen suuntaan. Solidaarisissa ja yhteisvastuullisissa yhteiskunnissa, joihin toivon Suomenkin jälleen jossain vaiheessa nykyistä paremmin lukeutuvan, tämä ymmärretään hoitaa sosiaali- ja työmarkkinapolitiikan keinoin. Tällä myös legitimoidaan julkista, ja maallista, vallankäyttöä. Toinen vaihtoehto on piikkilanka ja yksityiset vartiointipalvelut, sekä köyhien osalta turvaaminen jumalaan ja usko parempaan tulevaisuuteen tämän maailman ulkopuolella -sekä edellä kuvatut ongelmat.

Ja minä itse, miksi näitä mietin? Mene ja tiedä. Häiden, polttarien, matkojen ja ystävien sekä ulkomaan-sukulaisten tapaamisten täplittämä heinäkuu on tarkoittanut valvomista, gradun kirjoittamisen keskeytymistä, tilin totaalista tyhjenemistä sekä muutamaa lisäkiloa jo valmiiksi vantteralla vyötäröllä. Ehkä tänä sunnuntaiaamuna kaipaan ennen kaikkea vakautta ja turvallisuutta risaiseen eloon - henkistä ja fyysistä ryhdistäytymistä. Juha Seppälää lainaten; "Kakistellen niellyn aamiaisen jälkeen iskee vimma järjestää elämä kuntoon, joka saatanan lyijykynä kirjoituspöydällä ojennukseen ja roskat pihalle. Kaaos on taas muutettava kosmokseksi."

Kuvassa espoolainen rivitalo.