maanantaina, elokuuta 06, 2007

Levottomat jalat


Aina silloin tällöin tulee mieleen, mitä jos eläisikin jotenkin toisin. Olen aina ollut varsin tyytyväinen ja iloinen opiskeluvalinnoistani, onnellinen avioliitossani ja muissa ihmissuhteissani ja nykyisessä työssä toimiminen on tarjonnut mielenkiintoisia näköalapaikkoja yhteiskuntaan ja politiikkaan yhdessä vaikuttamisen elämysten kanssa. Silti muutama asia on jäänyt harmittamaan.
Vaihto-oppilasvuosi jäi pitämättä, enkä monenlaisista matkoista ja muutamista kansainvälisistä tehtävistä huolimatta ole asunut pitempiä aikoja ulkomailla. Edellistä ei enää tehdä, jälkimmäinen voisi jossain vaiheessa elämää houkutella, mikäli tilaisuus ja lähtömahdollisuus tulee. Kaikille uusille opiskelijoille olisi teroitettava, ettei FM takaa teille mitään, eikä sen pidäkään taata. Avartukaa, osallistukaa ja oppikaa myös instituutioiden ulkopuolella. Omasta vahingosta viisastuneena olen koittanut selittää tätä kaikille eduskunnassa vierailleille opiskelijoille.
Minulla oli, ja vieläkin on, plan B. Mikäli politiikka ja yhteiskunnallinen toiminta jossain vaiheessa lakkaa innostamasta, olen ajatellut siirtyväni takaisin koulunpenkille ja opiskelevani kehitysvammaisten hoitajaksi. Ei se myöhäistä olisi kymmenen vuoden päästäkään. Toistaiseksi ei moista muutosta ole nähtävissä, mutta omalla tavalla ajatus tuo minulle hyvän olon ja mielen. On olemassa jotain, jota haluaisin ja ehkä osaisinkin koulutuksen jälkeen tehdä, jossa ei milloinkaan tarvitsisi miettiä onko tämä työ tarpeellista tai hyödyllistä.
Paljon olisi myös paikkoja nähtävänä. Olin armeijassa yhdeksän vuotta sitten silloisella Utön linnakkeella. Saaristoon jäi ikuinen ikävä, enkä ole jokakesäisistä suunnitelmista huolimatta ole vieläkään päässyt saarelle uudelleen. Armeijaa en juuri kaipaa, korkeintaan tunnetta siitä, että kaikki on vielä edessä, mutta mahtavan karunkaunista luontoa ja saariston hiljaisuutta kyllä. Haluaisin nähdä myös Kroatian rannikon, Kiovan, New Yorkin, Qomin, Hong Kongin, Baikalin ja Ganges-joen. Kaikki nämä ovat vielä haaveita, ehkä niistä osa toteutuu, en tiedä.
Miksi onkin niin, että haaveet kohdistuvat matkoihin tai elämän suunnan pohtimiseen, eivät vaikkapa talon rakentamiseen tai lasten hankintaan? Puhumattakaan siitä, että samaan aikaan minua hävettää moinen vatvominen, olenhan saanut niin paljon. Nykysukupolven elämään sanotaan kuuluvan pitkitetyn nuoruuden. Tarkoittaako se ehkä tietynlaista itsekkyyttä? Kyvyttömyyttä pysyä tyytyväisenä missään? Lähemmäs kolmekymppinen, aikuinen äijä ei osaa vieläkään arvostaa tasaisuutta ja pysyvyyttä. Varsinkin tilanteessa, jossa ei ole yksin, vaan on vastuussa myös muista ihmisistä, jotka ovat uhrautuneet hänen tähtensä.
Vapaus on suuri vankila, sanotaan. Voisiko olla niin, että esimerkiksi yleistyneet opiskelijoiden mielenterveysongelmat olisivat selitettävissä ei niinkään sillä, että opintotuki on muutaman euron liian pieni, vaan sillä, että valtavat horisontit ahdistavat? Vaihtoehdon valitseminen, "vastauksen lukitseminen" sulkee tuhannet muut vaihtoehdot pois. Tai siltä ainakin monista, silloin tällöin minustakin, tuntuu. Toisaalta kukaan ei halua takaisin maailmaa, jossa vanhempiasi vilkaisemalla tiesit omankin tulevan yhteiskuntaluokkasi. Voiko kyse olla niinkin typerästä kuin suorituspaineista? Kaikki on saatava, kaikki on koettava, toiseksi ei voi eikä saa jäädä.
Kuvassa auringonlasku Utössä.

4 kommenttia:

Katri Söder kirjoitti...

Nyt on aivan pakko kommentoida, niin samanlaisilta ajatuksesi tuntuvat minun ajatusteni kanssa. Minun salainen haaveeni on ravintola-alan koulutus ja oma ravintola. Matkahaaveitakin on paljon, ja ulkomaillakin olisi kivaa joskus vielä asua. (Minultakin jäi vaihto-oppilasvuosi pitämättä)

Toisaalta olen pitkään haaveillut myös kaikesta siitä, mitä elämäni on nyt. Miksi sitä ei voi vaan ajatella, että valmis, nyt minulla on kaikki?

Ps. Olet tainnut joskus luvata viedä minutkin sinne Utön saarelle, sitä odotellessa...

Kati kirjoitti...

Kirjoituksesi kirvoitti paljon ajatuksia, samoin Anun jatko siihen. Lisää ajatuksia aikuistumisesta siis Anun ja minun blogeillani.

Anssi Pirttijärvi kirjoitti...

Itse olen haaveillut opettajan ammatista (mikä tosin on vielä ihan mahdollinen), näytelmien käsikirjoittajan, juristin, kauppatieteilijän ja vaikka mistä muusta ammatista. Tulevaisuudesta haaveilu on paljon mukavampaa kuin sen ensimmäisen tutkinnon loppuun saattaminen ja gradun kirjoittaminen.

Kaikkea ei millään ehdi elämässään tehdä, tai jos tekisi, saattaisi se johtaa elämän aikatauluttamiseen ja jatkuvaan suorittamiseen, mikä taas ei välttämättä olisi kauhean nautinnollista.

Multakin taisi jäädä vaihto-oppilasvuosi näkemättä, mutta ehkä kerkeän vielä harjoitteluun ulkomaille.

NannaQ kirjoitti...

Minä kadehdin ihmisiä, jotka jokseenkin mutkattomasti etenevät elämässään loogisesti pisteestä A B:n kautta C:hen. (A on hyvä, keskiluokkainen perhetausta, B passeli koulumenestys, C itsenäistymisvaihe ulkomailla jne..)

Toisaalta me epälineaarisemman elämäntyylin kannattajat voimme lohduttautua ajatuksella että "pisteestä B Z:n kautta F:ään" -metodilla elämästä tulee ainakin kiintoisa; sitä paitsi meidän sukupolvellemme ei D:n eli (mahdollisen, köh) valmistumisen jälkeen seuraakaan E:tä eli vakituista duunia. Emme saa turvallista elämää, mutta saammepa kiinnostavan. Sillä meidät on ainakin opetettu lohduttautumaan.

Mutta kai tällaiset pohdinnot kulkevat semmoisina aaltoina. Joskus mietityttää enemmän ja välillä on tyytyväisempiä, rauhallisempia aikoja. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä siedettävämmäksi tulee itsen/asioiden keskinkertaisuus. Sitäkin alkaa sietää, että joistain haaveista ei koskaan tule tulemaan tosia. Minusta ei esimerkiksi todnäk koskaan tule arkkitehtiä tai rokkitähteä. ...Tai no, ehkä rokkitähti ;D