Identiteeteistä ja politiikan rajallisuudesta

Vasemmistolaisissa liikkeissä ja vasemmistolaisen arvomaailman omaavien ihmisten keskuudessa ollaan laajalti sitä mieltä, että yhteiskunta on atomisoitumassa ja yhteisöllisyys vähenemässä. Tämä aiheuttaa huolta ja kehitystä halutaan joko kääntää toiseen suuntaan, tai sitten vähintäänkin jarruttaa. Vaikka murheen voi erittäin hyvin ymmärtää, voi se nostalgiaksi kääntyessään pahimmillaan rajoittaa ajattelua.

Yhteisöllisyyttä on ihmisyhteisöissä aina, ja sitä tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Se, mitä ehdottomasti tulee tapahtumaan, on yhteisöllisyyden muutos. Mikäli vasemmisto pysähtyy vain murehtimaan entisenkaltaisen yhteisöllisyyden murenemista, on uhkana, ettei se pysty rakentamaan tasa-arvoistavaa politiikkaa uudenlaisessa yhteiskunnassa. On olemassa yhä useampia tapoja ryhmääntyä, mahdollisia samaistumisen kohteita on yhä useampia ja useampia, virtuaalinen oleminen nousee merkittäväksi ajankäytön muodoksi ja sosiaalinen pääoma yhä merkittävämmäksi yksilöitä toisistaan erottelevaksi tekijäksi.

Mitä tämä tarkoittaa politiikan kannalta? Monessa suhteessa perinteinen politiikka on sidoksissa kansalliseen valtioon. Kansallisen valtion kyky tarttua sellaisiin ongelmiin, joita nyky-yhteiskunta tuottaa, on rajallinen. Ongelmat ovat joko hyvin henkilökohtaisia, osattomuutta nimenomaan yhteisöistä ja verkostoista, tai sitten globaaleja kuten ympäristöongelmat. Molempiin suuntiin kansallisen valtion vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. Tämä tarkoittaa väistämättä valtiokoneiston -ja siihen tukeutuvan poliittisen järjestelmän, puolueiden nykymuodossaan, uskottavuuskriisiä. Niillä ei voidakaan korjata kaikkea, ei ainakaan nykyisillä välineillä.

Puhtaan materialistisia ongelmia, joita niitäkin edelleen Suomessakin on, on voitu ja voidaan ehkäistä, korjata ja jopa jossain määrin estää nykyisenkin politiikan ja välineiden keinoin. Vaikka ylikansallisen talouden ohjausmekanismit ovatkin vajaita, kansallisella tasolla kyetään edelleen tiettyihin toimenpiteisiin. Mutta miten kansantalouteen, tai kuntaan, suunnattu politiikka tunnistaa yhä moninaisemmat identiteetit ja monisyisemmät ongelmat, joita ei pelkällä rahalla auteta? Kun ennen sosioekonominen asema, tai jonkin maantieteellisen yhteisön jäsenyys täytti huomattavan osan ihmisten itsemäärittelyynsä käyttämästä tilasta, on tilanne nyt ja tulevaisuudessa aivan erilainen. Lukuisia pieniä ryhmiä heidän omista lähtökohdistaan tukevia uudistuksia on paljon vaikeampi tehdä kuin suuria massoja koskevia.

Yhteiskunnan sirpaloituessa yhteisöllisyys, tai keskinäinen solidaarisuus, siten kuin se perinteisessä politiikassa ymmärretään, vähenee. Vaikka uusi elämäntyyli onkin monessa erittäin salliva, se on myös erotteleva ja joissain asioissa jopa piittaamaton. Vähempiosaisia kohtaan tunnettu myötätunto ei sekään välttämättä koske samalla alueella asuvia kuten aiemmin. Sukupolvien kuilut kasvavat, samoin kuilu parempi- ja heikompiosaisten välillä. Ihmisillä on yhä vähemmän yhteisiä kokemuksia. Tämä näkyy elämänprojektien erilaistumisena, joissa eri ryhmiin kuuluvien ihmisten kohtaamisia tasa-arvoisessa asemassa on yhä vähemmän. Toisille monimuotoistuminen ja kansainvälistyminen on ennennäkemätön mahdollisuus ja toisille vastaava uhka. Aikaisemmasta poiketen nämä ihmiset voivat elää samassa kaupungissa, tai jopa kaupunginosassa.

Vasemmiston paljon odottama "kollektiivisuuden ja yhteisöllisyyden uusi aalto" ei toteutuessaankaan välttämättä kanavoidu poliittisena kannatuksena vasemmistopuolueiden suuntaan, vaan näkyy jossain muualla. Tämä johtuu nimenomaan siitä, ettei yksin nykyisenkaltaisen valtion, johon mm. sosialidemokratia on sitoutunut, kautta kyetä enää vastaavissa määrin ongelmia hoitamaan. Vasemmiston on kyettävä politisoimaan ja tuomaan demokratian piiriin uusia tiloja, osoittamaan sellaisia areenoita, joissa uusiin ongelmiin voidaan tehokkaasti vaikuttaa. Valtuustot ja eduskunta eivät enää riitä.

Väitän, että keskinäinen solidaarisuus ei ole kadonnut, mutta sitä tunnetaan nyt ja tulevaisuudessa erilaisia ihmisiä kohtaan ja eri ihmisten kesken. Solidaarisuus ei välttämättä näy suhteessa kansalliseen kokonaisuuteen. Tämä korostuu, mikäli alueellinen eriytymiskehitys jatkuu. Tasa-arvoisen yhteiskunnan merkitystä nimenomaan mahdollisuuksien ja tosiasiallisen vapauden takaajana tulee korostaa.

Politiikalla voidaan luoda myös kohtaamisia erilaisten ihmisten välillä, lisätä keskinäistä ymmärtämystä ja tunnetta yhteisestä yhteiskunnasta. Ensiarvoisen tärkeä tällainen elin on esimerkiksi peruskoulu. Demokratian tilaa on laajennettava erityisesti talouden saralla. Resurssien jakaantumiseen oikeudenmukaisesti tulee voida vaikuttaa. Mikäli yhteiskunta tunnustaa voimattomuutensa tässä asiassa eikä pyri ohjaamaan taloudellisia voimia jäsentensä parhaaksi, miksi ihmisten tulisi kokea sitä kohtaan lojaalisuutta?

Samalla oleellisiksi nousevat käsitteet luottamuksesta ja kunnioituksesta sekä tulevaisuuden horisontin mahdollisuuksista. Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset rapauttavat luottamuksen valtioon yhteisen hyvän tuottajana ja ajavat ihmiset tuntemaan solidaarisuutta ja luottamusta ainoastaan perheisiinsä, ystäviinsä ja muihin epävirallisiin verkostoihin. Tämä puolestaan heikentää julkisen vallan kykyä tasa-arvoistavaan yhteiskuntapolitiikkaan järjestelmän legitimiteetin kärsiessä.

Politiikalla on kyettävä luomaan toivoa, ei matalaotsaista mainostoivoa, vaan sellaista optimismia, jonka varassa ihmiset eivät vajoaisi toivottomuuteen, vaan kykenisivät uusiin alkuihin myös elämän kriisiytyessä. Nämä ilmiöt, jos mitkä, ovat yksilöllisiä, joita valtio tai kunta ei voi taata, mutta se voi pyrkiä luomaan edellytykset tähän yhä useammalle.