Kiusaajista ja kiusatuista

Päivän Hesarissa toimittaja Emmi Sjöholm käyttää osuvan ja koskettavan puheenvuoron koulukiusaamisesta. Siitä, miten joka kerta, viimeksi Jokelan yhteydessä, kiusaaminen nostetaan esille ja pohditaan miksi kiusaamista ei havaita tai miksei siihen puututa. Sjöholm sanoo selkeän asian; kukaan ei halua myöntää, että häntä kiusataan.

Tunnistin itseni. Minun seitsemättä luokkaani varjosti koulukiusaaminen. En tiennyt, miksi valikoiduin hampaisiin. Yhtäkkiä samat pojat, joiden kanssa oli leikitty ja pelattu, oltu ystäviä ensimmäisestä luokasta lähtien, aloittivat pilkan, syrjinnän, ulosjätön. Bileisiin oli turha odottaa kutsua, välitunneilla porukkaan ei kannattanut mennä, ellei halunnut kuulla näkemyksiä ulkonäöstään tai olemisestaan olemassa ylipäätään.

En kuitenkaan kannellut, en kotona, en opettajalle. Ehkä minusta ongelman näki, ehkä ei, en tiedä. Pahinta olisi kuitenkin ollut vasikointi. Se olisi ollut heikkoutta. Ei sellainen ole mikään mies, joka juoksee tätien helmoihin, kun ei pihalla pärjää. Säälittävänä oleminen on pahinta mitä murrosikäinen poika tietää. Vaikka itkuja tuli itkettyä, se tehtiin yksin, ei sitä saanut näyttää. Mitä tämä sitten oli, ylpeyttä, sukupuoliroolien ahdistavia rakenteita, jotain perverssiä ryhmäsolidaarisuutta? Sitä en tiedä. Mutta näin oli.

Minulla oli kuitenkin onnea. En jäänyt aivan yksin. Minun ystäviäni olivat ryhmäpaineesta huolimatta ennen muuta yksi, sittemmin muutama muu poika, joille olen tästä ikuisesti kiitollinen. Heihin pidän tänä päivänä liian laiskasti yhteyttä. Silti ajattelen heitä usein. Varsinkin, kun luen aiheesta, tai jotain tällaista tapahtuu. Minäkin muistan pohtineeni, miten kiusaajille kostaisin. Miten saisin heidät kärsimään? Löisinkö? Tulisinko kouluun ja tekisin pahimmalle kusipäälle jotain peruuttamatonta?

Kiusatuista saattaa tulla kiusaajia. Emmi Sjöholm kertoo, miten hänen ystävänsä valitsivat voittajajoukkueen. Minä tiedän miten se tapahtuu, sillä olen itse tehnyt niin. Itse onnistuin näiden muutamien ystävien tuella "nousemaan", jos nyt en suosituksi, niin ainakin pois silmätikun roolista kahdeksanteen luokkaan mennessä. Tekikö se minusta kiusattujen puolella olijan? Ei silloin tehnyt.

Yläasteen lopun ja jopa lukion alun olin osa sitä suurta passiivista massaa, joka katsoo kiusaamista päältä, nauraa mukana ja jopa pahimmillaan osallistuu iskevimpien herjojen muotoiluun. Kohteet ovat uusia, niitä vielä reppanampia, joilla ei ole yhtään ystävää. Nyt on päästy "piireihin", ja siitä nautitaan käyttämällä uutta valtaa. Vaikka mielessä kaihertaa katkeruus kiusaajia kohtaan, ovat he niitä vahvoja, joiden kanssa on "hyvä olla väleissä". Uskallus ei riittänyt edes pysymään erossa kaikesta.

Mitään en ole tässä elämässä myöhemmin niin paljon katunut ja hävennyt kuin sitä, miten olin mukana tässä paskasakissa. Vaikka itse tiesin, kuinka väärin tein ja kuinka paljon ilkeily ja porukasta eristäminen sattuu. Miten heitin uuden kaverin kanssa nuoskalumipallon rinnakkaisluokan "oudon" pojan niskaan takaa ohi poljettaessa. Pojan, jonka kanssa leikin vuosikaudet ja joka oli paras ystäväni ala-asteen leikkivuodet. Miten minä saatoin sen tehdä?

Anteeksi on pyydelty siellä ja täällä. Muttei se mitään korjaa. Tänä päivänä en ole tästä tunnontuskasta vapaa. Enkä halua ollakaan. Jos se ei minua vaivaisi, en haluaisi itseäni tuntea. Jos minulla joskus on lapsi, haluan yhden asian opettaa. Älä kiusaa. Jo itsesikin tähden, toisesta puhumattakaan. Jos sinulla on sydän, et voi sitä koskaan unohtaa.