lauantaina, marraskuuta 17, 2007

Kiusaajista ja kiusatuista

Päivän Hesarissa toimittaja Emmi Sjöholm käyttää osuvan ja koskettavan puheenvuoron koulukiusaamisesta. Siitä, miten joka kerta, viimeksi Jokelan yhteydessä, kiusaaminen nostetaan esille ja pohditaan miksi kiusaamista ei havaita tai miksei siihen puututa. Sjöholm sanoo selkeän asian; kukaan ei halua myöntää, että häntä kiusataan.

Tunnistin itseni. Minun seitsemättä luokkaani varjosti koulukiusaaminen. En tiennyt, miksi valikoiduin hampaisiin. Yhtäkkiä samat pojat, joiden kanssa oli leikitty ja pelattu, oltu ystäviä ensimmäisestä luokasta lähtien, aloittivat pilkan, syrjinnän, ulosjätön. Bileisiin oli turha odottaa kutsua, välitunneilla porukkaan ei kannattanut mennä, ellei halunnut kuulla näkemyksiä ulkonäöstään tai olemisestaan olemassa ylipäätään.

En kuitenkaan kannellut, en kotona, en opettajalle. Ehkä minusta ongelman näki, ehkä ei, en tiedä. Pahinta olisi kuitenkin ollut vasikointi. Se olisi ollut heikkoutta. Ei sellainen ole mikään mies, joka juoksee tätien helmoihin, kun ei pihalla pärjää. Säälittävänä oleminen on pahinta mitä murrosikäinen poika tietää. Vaikka itkuja tuli itkettyä, se tehtiin yksin, ei sitä saanut näyttää. Mitä tämä sitten oli, ylpeyttä, sukupuoliroolien ahdistavia rakenteita, jotain perverssiä ryhmäsolidaarisuutta? Sitä en tiedä. Mutta näin oli.

Minulla oli kuitenkin onnea. En jäänyt aivan yksin. Minun ystäviäni olivat ryhmäpaineesta huolimatta ennen muuta yksi, sittemmin muutama muu poika, joille olen tästä ikuisesti kiitollinen. Heihin pidän tänä päivänä liian laiskasti yhteyttä. Silti ajattelen heitä usein. Varsinkin, kun luen aiheesta, tai jotain tällaista tapahtuu. Minäkin muistan pohtineeni, miten kiusaajille kostaisin. Miten saisin heidät kärsimään? Löisinkö? Tulisinko kouluun ja tekisin pahimmalle kusipäälle jotain peruuttamatonta?

Kiusatuista saattaa tulla kiusaajia. Emmi Sjöholm kertoo, miten hänen ystävänsä valitsivat voittajajoukkueen. Minä tiedän miten se tapahtuu, sillä olen itse tehnyt niin. Itse onnistuin näiden muutamien ystävien tuella "nousemaan", jos nyt en suosituksi, niin ainakin pois silmätikun roolista kahdeksanteen luokkaan mennessä. Tekikö se minusta kiusattujen puolella olijan? Ei silloin tehnyt.

Yläasteen lopun ja jopa lukion alun olin osa sitä suurta passiivista massaa, joka katsoo kiusaamista päältä, nauraa mukana ja jopa pahimmillaan osallistuu iskevimpien herjojen muotoiluun. Kohteet ovat uusia, niitä vielä reppanampia, joilla ei ole yhtään ystävää. Nyt on päästy "piireihin", ja siitä nautitaan käyttämällä uutta valtaa. Vaikka mielessä kaihertaa katkeruus kiusaajia kohtaan, ovat he niitä vahvoja, joiden kanssa on "hyvä olla väleissä". Uskallus ei riittänyt edes pysymään erossa kaikesta.

Mitään en ole tässä elämässä myöhemmin niin paljon katunut ja hävennyt kuin sitä, miten olin mukana tässä paskasakissa. Vaikka itse tiesin, kuinka väärin tein ja kuinka paljon ilkeily ja porukasta eristäminen sattuu. Miten heitin uuden kaverin kanssa nuoskalumipallon rinnakkaisluokan "oudon" pojan niskaan takaa ohi poljettaessa. Pojan, jonka kanssa leikin vuosikaudet ja joka oli paras ystäväni ala-asteen leikkivuodet. Miten minä saatoin sen tehdä?

Anteeksi on pyydelty siellä ja täällä. Muttei se mitään korjaa. Tänä päivänä en ole tästä tunnontuskasta vapaa. Enkä halua ollakaan. Jos se ei minua vaivaisi, en haluaisi itseäni tuntea. Jos minulla joskus on lapsi, haluan yhden asian opettaa. Älä kiusaa. Jo itsesikin tähden, toisesta puhumattakaan. Jos sinulla on sydän, et voi sitä koskaan unohtaa.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ryhmäpaine ja sitä vastaan "taisteleminen" johtaa valitettavan usein siihen, että myös ystävästä tulee isomman ryhmän silmätikku.

On kuitenkin aivan eri asia taistella tätä voimaa vastaan yksin kuin ystävän kanssa. Eräs viisas mies totesi jo aikoja sitten, että "menneisyytemme teot kaikuvat pitkälle tulevaisuuteen". Itse voin allekirjoittaa tämän täysin, sillä henkilökohtaisesti minulle jäi tällaisesta "taistelusta" elinikäinen ystävä.

TA.

Jaakko Vasankari kirjoitti...

Vaikka kuinka saisi anteeksi, niin ei sitä voi unohtaa. Voimaa ja nöyryyttä se antaa kuitenkin.

Petja kirjoitti...

Kiusaaminen kuuluu ihmisyyteen.
Oleellista on se, että se struktuuri, jota se palvelee on kadonnut.

Piia Rekilä kirjoitti...

Omat syyni ala-asteen välinpitämättömyyteen eivät edes olleet ryhmäpaineessa. Pelkästään itsekkäät halut pitää kaveripiiri tietynlaisena.

http://piiarekila.blogspot.com/2007_08_20_archive.html

Anonyymi kirjoitti...

Koulussa työskentelevänä olen väsynyt keskusteluihin koulukiusaamisesta - etenkin, jos ja kun syyllistetään opettajat.
En usko, että on yhtäkään opettajaa, joka sulkee silmänsä, jos hän havaitsee kiusaamista. Mutta ei opettajilta voi vaatia sitä, että he huomioivat kaiken vakoilijan lailla.

Nyt pidetään sankareina Emmi Sjöholmin kaltaisia, jotka kertovat värikkäästi kohtaloistaan ja syyttävät koulua ja opettajia. Onko se rohkeutta? Mielestäni rohkeutta on se, että osaa arvioida myös omaa kasvuaan ja toimintamallejaan. Kuinka paljon osuutta tunteisiin, sulkeutuneisuuteen ja mykkyyteen on murrosiällä, kuinka paljon sillä, miten perheessä osataan ongelmia käsitellä ja etenkin tuoda niitä esille? Entä kuka uskaltaa kyseenalaistaa omien vanhempiensa kyvyn kuulla ja nähdä lapsensa hätä? Onko jotain vialla, jos ei äidille voi kertoa vaan valitsee vaikenemisen? Tai onko jotain vialla, jos äidillä tai isällä ei ole aikaa reagoida, puolustaa lastaan?

ProgeClub kirjoitti...

Anonyymi said...

"Koulussa työskentelevänä olen väsynyt keskusteluihin koulukiusaamisesta - etenkin, jos ja kun syyllistetään opettajat."

Se muutos mitä mä olen jonkun 40 v. aikana havainnut on suuri; tuskin enää missään opettajat ovat kiusaajia ja fyysisen väkivallan harjoittajia. Ja vielä suurempi tämä muutos on, jos vertaan siihen, mitä omat vanhempani kertoivat kurinpidosta, sen ajan "didaktiikasta" - siis joskus 60 -70 vuotta sitten.
itse olen taas löytänyt viitteitä, että tätä ennen olisi aloittelevassa koulutaitoksessa ollut tavallisen järkeenkäypää, julmuutta välttävää menoa.
Ihan vain Sibeliuksen elämäkertatietojen pohjalta kai ajattelussani alkoi muodostua kuva siitä, mitä 1930-luvulla noussut fasismi (vars. yhdistyneenä hurmakörttiläisyyteen) sai aikaiseksi.
Se kylmyys läpäisi yhteiskunnan, tukki kaikki luovuuden ja sosiaalisen ymmärtämyksen suonet.

Petja kirjoitti...

Silloin kun poika valitti, kolmen vanhana, että Kimmo 6v, kiusaa tarhan pihalla, niin minä opetin tuottamaan riittävää tuskaa.
Hyvin toimi.

ProgeClub kirjoitti...

On olemassa perinouto, marttyyrihenkinen näkemys, jonka mukaan kiusatun pitäisi olla kiusaajan "yläpuolella".