Sosiaalipolitiikan suunta

Porvarihallituksen sosiaaliturvakomitea ilmoitti jokin aika sitten, ettei työstä kannata odottaa suuria tuloksia tämän vaalikauden aikana. Ei ihme. Kyseessä on suuri urakka, ja vaikka kaikki ovatkin yksimielisiä järjestelmän kehittämisestä ja yksinkertaistamisesta, törmätään usein haasteisiin, jotka eivät menekään pois vain vaatimalla kaikkea vastikkeettomaksi.

Sosiaalipolitiikkaa suunnattiin suomalaisen hyvinvointivaltion kultakaudella Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -teoksen hengessä. Sosiaalipolitiikalle syntyi tehtävä, agenda ja kehys. Sen katsottiin tukevan kasvua, vallalla oli usko suunnittelun mahdollisuuksiin samalla kun Suomi näyttäytyi eurooppalaisiin naapureihin verrattuna takapajuisena maana.

Hyvinvointivaltioprojekti oli pitkään, lamaan asti, suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ydin. Tämän jälkeen maamme voidaan katsoa siirtyneen kilpailuvaltion aikaan. Tämä on tarkoittanut ristiriitaisia asioita. Toisaalta tervetullutta avautumista ja yhdentymistä Eurooppaan, joka toki ei olisi vaatinut paradigman muutosta. Toisaalta muutos on tarkoittanut myös huomion suuntaamista korostuneesti muualle yhteiskunnallisen tasa-arvon tavoitteesta. Tavoitetta ei ole unohdettu, mutta se on jäänyt vähemmälle huomiolle. Hintana kasvaneet erot - ja sietokyvyn kasvu.

60-luvun sosiaalipolitiikan konsensus on mennyttä. Kaikki sanovat olevansa pohjoismaisen mallin takana, mutta siinä tapauksessa malli näyttää tarkoittavan eri ihmisille kovin erilaista yhteiskuntaa. Yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta huolestuneet löytävät itsensä tilanteesta, jossa perinteinen kieli ja perinteiset menetelmät eivät aina toimi tai enää nauti tarvittavaa tukea. Sosiaalipolitiikan tulee uudelleen olla politiikkaa, ei vain hallintoa. Tulee voida asettaa kunnianhimoisia tavoitteita, joista innostua ja joille mobilisoida poliittista kannatusta.

2010-luvun sosiaalipolitiikan keskeisiksi kysymyksiksi nousevat uudenlaiset osattomuuden muodot perinteisten tuloerojen ja vajaakuntoisuuden lisäksi. Taustalla vaikuttaa yhteiskunnallinen fragmentoituminen, epävarmuuden lisääntyminen sekä ikärakenteen muutos. Osattomuus on yhä useammin sidoksissa verkostojen ja vuorovaikutustaitojen puutteeseen. Keskeiseksi eroja kasvattavaksi tekijäksi nousee entistä korostuneemmin koulutus.

Suomi tarvitsee sellaisen sosiaalipoliittisen vision, joka pyrkii ennaltaehkäisyyn ja elämänmahdollisuuksien turvaamiseen kaikille. Keskeistä on vähentää ihmisten turvattomuuden tunnetta. Työpaikat tulevat mitä suurimmalla todennäköisyydellä vaihtumaan tulevaisuudessa entistäkin useammin ja nopeammin. Työpaikkoja ei ole tarpeen suojata, vaan ihmisiä. Samalla on kuitenkin vältettävä perustulon sudenkuoppa, jossa työnantajat kykenevät luistamaan täydellisesti vastuusta. Solidaarisuutta luodaan vain yhteiskunnassa, jonka ylläpitoon osallistuvat kaikki. Tuolloin myös vapaamatkustamisen riski vähenee.

Muutosta ei voida -tai edes haluta- pysäyttää. Monessa suhteessa rakennemuutos on pitemmällä aikavälillä taannut ihmisten enemmistölle sekä lisääntynyttä vaurautta että parempia työskentelyolosuhteita. Suuntaa tulee kuitenkin muuttaa, "lastusta laineilla"-mallista kohti demokraattisempaa ja yhteisillä päätöksillä muokattavissa olevaa maailmaa. Keskeistä on turvallisuus ja luottamus muutoksessa, kokemus kunnioituksesta ja arvostuksesta. Ihmisten on voitava ottaa oma elämänsä omiin käsiinsä, autonomisina toimijoina. Tässä yhteiskunta voi heitä tukea, myös asettamalla rajoja ja sääntöjä markkinoille. Sosiaalipolitiikkaa ei voida tehdä ilman vahvaa otetta taloudesta.

Hyvinvointivaltion tulevaisuuden legitimiteetin kannalta keskeistä on luottamus yhteisiin rakenteisiin. Ylivelkaantuneet, hoito- tai valitusjonoihin uupuneet, byrokratiaan turhautuneet ovat usein niitä ihmisiä, joita varten järjestelmä on rakennettu. On absurdia, että usein he jäävät sen hampaisiin vahvempien ja varakkaampien kyetessä hankkimaan oikeutensa muualta.