Eilen oli toivotalkoopäivä. Itse Kaisaniemen puiston läpi kävelleenä paikallistin kaksi nuorehkoa miestalkoolaista. Roskiin tartuttiin sinisten työrukkasten sormenpäillä ja talkoisiin oli näemmä varustauduttu virheettömän sileällä vaaleansinisellä, ylös asti napitetulla kauluspaidalla. Tilanne ei vaikuttanut olevan kovin kotoisa, mutta lopputulos, siistimpi puisto, on tärkein ja kaikkien iloksi. Puhumattakaan siitä, että mainonta oli hyvää ja idea suorastaan erinomainen. Mutta problematisoidaanpa taustalla olevaa ajattelua hieman.Talkoita tehdään perinteisesti omassa paikallisyhteisössä ja niihin liittyy vahva tunneside yhteisöön. Ajatus naapurustosta ja siinä syntyvästä yhteisöllisyydestä ja keskinäisestä avusta on hyvin suosittu esimerkiksi USA:ssa. Ronald Reagan puhui aikoinaan juuri tällaisesta yhteisöstä "Amerikan peruskalliona". Toivotalkooideassa on jotain samankaltaista, "me" pidämme itse huolen omasta yhteisöstämme. Amerikkalaisessa mallissa vastuuta laajemmasta yhteiskunnasta kannetaan esimerkiksi hyväntekeväisyydellä. Jos kannetaan.
Julkisen hyvinvointikoneiston ongelma voi ajoittain olla avun ja tuen persoonattomuus. Vastapainona on tasa-arvo, kaikki ovat juridisesti samalla viivalla. Pienyhteisöissä tapahtuva huolenpito ja välittäminen voi olla parhaimmillaan ottaa ihmisen huomioon julkista tahoa paremmin yksilönä. Kääntöpuoleksi nousee kuitenkin tämänkaltaisiin yhteisöihin muodostuva holhous ja moralismi. Yhteisön yhteiset "arvot" määrittelevät usein yhteisön vahvat jäsenet eikä välttämättä järin demokraattisesti. Tällaiset pienyhteisöt ovat usein konservatiivisia, tai ainakin niillä on taipumus muuttua sellaisiksi.
Hyvinvointivaltiota syytetään ajoittain ihmisten välisen "luonnollisen" yhteisöllisyyden heikentämisestä ja ihmissuhteiden byrokratisoimisesta. Sinällään väitteessä on totta se, että valtion uudelleenjaossa solidaarisuus kohdistuu yhteiskunnassa laajemmin, myös sellaisiin ihmisiin, joita ei henkilökohtaisesti tunneta. Tässä tilanteessa suhde on väkisinkin julkisen tahon välittämä. Hintana on oman panoksen "luisuminen" välittömän näkökentän ulkopuolelle, mutta saamapuolella tasaisempi hyvinvointi laajemmassa yhteiskunnassa ja avun saamisen riippuminen nimenomaan kansalaisena olemisesta ja tiettyjen, lakiin perustuvien velvoitteiden noudattamisesta, ei pärstäkertoimesta.
Talkoohenki on hyvästä, kaikkea lähiyhteisötoimintaa on hyvä kannustaa ja erityisesti hyvinvointivaltion palvelujärjestelmää kehitettäessä tulee jatkuvasti miettiä miten ihmisten osallisuutta voitaisiin lisätä ja miten palveluita räätälöidä kohtaamaan jokaisen tarpeet. Mutta onko tästä koko sosiaalipolitiikan ohjenuoraksi? Tuskin on, sillä yhteiskunnan jakautuessa tulotasoltaan ja ennen kaikkea kulttuurisesti entistä selkeämmin, keskinäinen solidaarisuus alkaa kohdistua pienempiin ryhmiin. Tätä tukee asuinalueiden eriarvoistuminen. Lähtökohtien ja sitä kautta mahdollisuuksien tasa-arvon luominen tulee entistä vaikeammaksi mikäli vastuuta laajamittaisesti yksityistettäisiin.
On empiirinen tosiasia, että siellä, missä sosiaalipolitiikka on ennen muuta köyhyyspolitiikkaa, toisin sanoen sitä, että julkinen taho huolehtii pienituloisimmista ja muut järjestävät turvansa itse, erot rikkaiden ja köyhien välillä ovat suurimmat. Järjestelmä siis toimii tasan päinvastaisesti kuin millä sitä propagoidaan. Sen sijaan maissa, joissa sosiaalipolitiikka on ollut julkisvetoista ja koskenut kaikkia, erot ovat olleet pienimpiä. Ilmiötä on selitetty mm. sillä, että veronmaksumoraali on pysynyt korkeana ja vaurastuminen on koitunut ainakin osin myös köyhimpien hyväksi heidän palvelu- ja etuustasonsa seuraillessa paremmin laajaa keskiryhmää.
Entä Suomi 2008? Porvarihallitus ajaa poispäin pohjoismaisesta mallista. Keskiryhmien osuutta hyvinvointivaltion tuotoksista vähennetään ja kehitetään järjestelmää, jossa julkinen taho kantaa vastuuta nimenomaan ja vain heikoimmista. Keskiryhmille myydään samalla ihannetta "self-made-manista", tällä kertaa vain perisuomalaisten talkoiden nimellä. Kauniissa paketissa voikin piillä yhteiskunnallisesti varsin kyseenalaista materiaalia.
Tekstit
5 kommenttia:
Esan kirjoitus nojaa pitkään konspiraatioperinteeseen, joka assosioi talkootyön -ylipäätään kaiken yksilöiden tekemän hyvinvointityön- pyrkimyksen julkisen sosiaaliturvan alasajoon. On totta että perheen ja lähiyhteisön vastuun korostaminen yhdistyy oikeistopuolueilla sosiaaliturvan leikkaamiseen, (Näin teki toki myös Tony Blair) mutta toivotalkoot an sich... näin on epäreilua väittää.
Kun Late tarkkaan luet niin huomaat, että kirjoituksessa ollaan sitä mieltä että kaikki naapuriapu ja yhteisöllinen toiminta on hyvästä. Ajatuksena on painottaa, että tämä ei yksinään riitä tasa-arvoisen yhteiskunnan luomiseen.
Toivotalkoot itsessään ovat ehkä vain mainostemppu, mutta perusfilosofia taustalla (mikäli sitä halutaan lanseerata yhteiskunnallisena toimintaohjelmana laajemminkin, ja voitaisiin kuvitella että haluttaisiin, onhan kyseessä poliittisen puolueen kampanja)sisältää ongelmia. Toki jos ollaan sitä mieltä, että Kokoomuksen kampanjoissa ei ole mitään yhteiskunnallista sisältöä ja ajattelua (mikä on täysin mahdollinen johtopäätös sekin), silloin niiden analysointi on varmastikin turhaa.
Olen Esan kanssa samaa mieltä, että Kokoomuksen talkoot pitää nimenomaan ottaa tosissaan. Ja kun ne otetaan tosissaan, symboliikka muotoutuu Esan analyysin suuntaan: lähiyhteisön pitää kantaa enemmän vastuuta, kun yhteiskunnan vähentää omaansa.
Kiinnostava kysymys on se, miten yhdistää kolmannen sektorin, itse tekemisen ja yhteisöllisyyden mahdollisuuksia aidosti tasa-arvoiseen ja solidaariseen hyvinvointivaltioon? Minusta uusliberalismin kritiikin suurimpia heikkouksia on ollut täydellinen kyvyttömyys ymmärtää, miksi tämä ideologia on vedonnut ihmisiin. Hyvinvointivaltio totalisoivana, joustamattomana "yhden koon" ratkaisuna ei ole aina niin hyvä juttu, jos haluisi jotain muuta.
Pitäisi siis pystyä luomaan rakenteita, jotka tukevat yhteisöllisyyttä, naapuriapua ym., mutta eivät kaada niille vastuuta kaikesta. Joku yhteisöllisen asumisen tukeminen on minusta aika hyvä esimerkki. Mummokommuunit avuksi ikääntymisen haasteeseen!
Hyvä pohdinta, Tapio Laakso.
Ymmärtääksemme taas maailmaa sellaisena kuin se on (ei sellaisena kuin sen pitäisi olla) otetaan avuksi Ferdinand Tönniesin käsitteet: Gemeinschaft ja Gesellschaft. Tässä sivilisaatioprosessissa oli nähtävästi välttämätöntä sen kaltainen yksilöjen erillistyminen ja juurettomuus (gesellschaft) mahdollisuus luoda vapaasti luokka- ja verisiteistä riippumattomia yhteisöjä, tai sallia yhteiskuntaorganisaatiossaan myös yksinäisyys, tai alakulttuurinen poikkeavuutensa takia yksinäisten keskinäinen oma riippumaton yhteisöllisyys.
Mutta gesellschaf on haavoittuva, se joutuu järjestämään palkkatyönä sellaiset lähipalvelut jotka gemeinschaftissa olivat aina läsnä.
Kun kysyin tuolla edellä, itse vastaan.
Tästä muuten johtuu että tämä kansa kesti kansalaissodan, joka vei 35 000 suomalaisen hengen – vuoden 1918 saldona. Vihanpidon hävinneen osapuolen haudoilla vierailu kiellettiin. Tämä merkitsi uhrien ihmisarvon kieltämistä; ei puhettakaan että joku olisi massamurhien takia tarvinnut sosiaalista apua, tai että olisi tarjottu omaisensa menettäneille vuosien kriisiterapiaa yhteiskunnan piikkiin.
Gemeinschaft palaa tasoittamaan sen tarpeen, joka elämästä sopimusyhteiskunnassa (gesellschaftissa) on koettu kadonneeksi (lähisosiaaliseksi) ulottuvuudeksi.
Lähetä kommentti