Kymmenen vuoden jälkeen

Viikonloppu vierähti Utön saarella Turun ulkosaaristossa. Viiden ja puolen tunnin yhteysalusmatka Aurajoen rannasta vie kauas avomerelle kauniiseen ja karuun pieneen saareen, joka aloittelee uutta elämäänsä muutosten keskellä.

Lähdin viimeksi Utöstä kymmenen vuotta sitten. Saarella toimi vielä tuolloin Saaristomeren meripuolustusalueen rannikkolinnake. 60 varusmiehen ja parinkymmenen kantahenkilökunnan jäsenen muodostamassa miniyhteisössä vietin aikaa maaliskuun alusta lokakuun loppuun vuonna 1998. Utö oli sotilassaari, ympärivuotisia siviiliasukkaita aikoinaan suuressa kalastajayhteisössä oli jäljellä enää kymmenkunta. Kesä toi matkailijat ja purjehtijat, mutta kevättä ja syksyä vietettiin suuressa hiljaisuudessa.

"Kivi" oli kokemus. Saapuminen yli neljän tunnin miinalauttamatkan päätteeksi Gyltöstä maaliskuisessa räntäsateessa Utön betonilaituriin ja puuttomaan saareen, josta ensimmäinen näkymänä sotapojille avautuivat matalat, tasakattoiset harmaat rivitalot. Ei perkele. Totuttautuminen uuteen elämänrytmiin kävi kuitenkin nopeasti. Pyöräily sammakoita varoen "tolppaan" merivalvontaan, päivän-kaksi vanhat Helsingin Sanomat sotilaskodissa, merenselkä, jota katsella kalliolta. Koulutuksellista tai muuta tekemistä keskimäärin kahden tunnin ajan viikkoa kohti, ja tuon tekemisen vältteleminen keksimällä asiaa korjaamolle, tai sitten vain yksinkertaisesti piiloutumalla wc-tiloihin. Lomien odotus ja kuuden tunnin matka Turkuun niitä viettämään. Kömpelöt yritykset tehdä tuttavuutta saaren harvalukuisiin nuoriin naisiin.

Kymmenen vuoden jälkeen kylä näyttää samalta, mutta kaikki on toisin. Armeija marssi saarelta ulos miltei sata vuotta kylänraittia hallittuaan. Utö olisi voinut liittyä samaan vakituisesta asutuksesta tyhjentyneiden saarten joukkoon joita Turun saaristossa on lukuisia. Toisin kuitenkin kävi. Kasarmista varustettiin hotelli, sotilaskodista ravintola, vanhat rivitalot ovat erimuotoisessa majoituskäytössä, koulu säilyi oppilasmäärän lähtiessä kasvuun uusien muuttajien ansiosta.

Luonto on täällä totaalisen läsnä, jotenkin lähellä ja kaikkialla. Valtava meri, tyrskyt ja laajat niityt, jonne voi hukata itsensä. Voisiko täällä asua ja elää? Ehkä. Tosin kesähelteillä on helppo unohtaa talven myrskyt, päiviä kestävät sumut ja usvat, sekä pienten yhteisöjen varjopuolet ja mahdollinen sisäänpäinlämpeävyys. Utö kuitenkin edustaa sitä eräänlaista exitin ajatusta, vaihtoehtoista maailmaa. Sitä, mitä tuskin koskaan on, mutta jota joskus tarvitsee, ainakin mielessään.

Armeijaan ei ole ikävä, mutta matka ja kalliot antoivat ajateltavaa. Saarelta lähti 19-vuotias poika aloittamaan elämää kotoa pois muuton, opintojen, seurustelun ja ensimmäisten työpaikkojen muodossa. Kymmenen vuoden päästä palasi vielä nuori, mutta jo aikuinen mies, työssäkäyvä, avioliitossa, koulu käytynä. Ja joka jälleen lähti Utöstä kohti uudenlaista elämää, entinen elämänvaihe takana, uusi aika, johon liittyy uudella tavalla vastuunkantoa muista ihmisistä, edessä. Mutta jossa haluan silti säilyttää jotain siitä, mitä kirjailija Riku Korhonen kauniisti kuvaa, ja jollaisella mielellä kymmenen vuotta sitten Utöstä lähdin. "Kaikki on vasta alussa ja nuoli nousussa, kärjessään koettelematon teräs, viattomuutta teeskentelevä, aidosti kirkas."