Välttävä kuusi miinus

Tulevan vuoden budjetti jää mieleen kolmesta asiasta. Ensinnäkin käsittämättömästä alv-väännöstä, jonka lopputuloksena valtion kassaan syntyy keskelle nousevaa työttömyyttä ketään työllistämätön satojen miljoonien kokoinen lovi ja joka katetaan veronkorotuksilla jotka pahimmillaan heikentävät työllisyyttä entisestään. Toiseksi työttömyyden räjähdysmäisestä kasvusta jonka syyt tottakai ovat merkittävissä määrin Suomen ulkopuolisia mutta jolle ei liikoja aiota tehdä. Viimeisenä nousevat esiin kehitysyhteistyömäärärahat, joiden osalta järjestöt syyttävät hallitusta enemmän tai vähemmän suoraan valehtelusta.

Ruoan hinta on viime aikoina noussut Suomessa huomattavasti verrokkimaita nopeammin. Tätä voidaan selittää tulevan alv-alennuksen etukäteisellä siirtymisellä kauppojen katteisiin. Alv-ale on jo maksettu. Keskusta perustelee pakkomiellettään köyhyyden vähentämisellä, mutta alv-alesta nauttivat kaikki, myös he, jotka eivät vähävaraisuudesta kärsi. Samalla, mitä kalliimpia elintarvikkeita ostat, sitä suuremman verohelpotuksen saat. Jos Keskusta olisi aidosti huolissaan vähävaraisista eikä kauppiaiden taseista olisivat nyt hiekkaan valuvat 500 miljoonaa lievittäneet köyhyyttä paljon alv-alea tehokkaammin köyhimmille suoraan suunnattuina.

Välillisten verojen yleistä korottamista ymmärretään laajalti niissä piireissä joissa toivotaan kulutuksen kireämpää verotusta ympäristön säästämiseksi. Suhdanteet huomioon ottaen ajankohta ei välttämättä kuitenkaan ole paras mahdollinen tämäntapaiseen korotukseen. Aiheesta kirjoitettiin työllisyysnäkökulmasta hiljattain mielenkiintoisesti mm.Talouselämässä. Samalla on huomioitava, että alv-korotus on muodoltaan regressiivinen, eli kohdistuu korostuneesti pienempituloisiin. Kun samalla omaisuuksien tai pääomatulojen verotus ei kiristy, ollaan Suomessa jälleen monta askelta lähempänä de facto tasaveroa, linja joka toistuu budjetista toiseen.

Taannoin valtionvarainministeri Katainen kehui budjettiensa elvyttävyyttä ja tyrmäsi opposition vaatimukset populistisiksi. Useat ekonomistit arvostelevat elvytyspolitiikkaa nyttemmin kuitenkin liian vaatimattomaksi ja liian nopeasti lopetetuksi. Aktia-pankin Timo Tyrväinen toteaa YLEn haastattelussa seuraavaa: "Valitettavasti hallituksen suurin virhe tapahtui jo liki vuosi sitten. Elvytykseen lähdettiin liian hitaasti ja liian pienin panoksin." Kuulostaa kovasti samalta kuin opposition esittämä kritiikki viime vuonna. Jossain vaiheessahan laman ei pitänyt koskea Suomea lainkaan, myöskään tämä näkemys ei juuri tukea reaalimaailmasta saa. Kaiken huipuksi Suomi ei velkaannu lisätäkseen jo nousuun lähteneen Saksan tapaan investointeja vaan laskeakseen veroja. Tämäntapaisen elvytyksen teho on huonommaksi havaittu.

Esityksessä on toki hyviäkin elementtejä. Kiinteistöveron ylärajan nosto on tervetullut. Samaten pienenä detaljina etsivän nuorisotyön varojen nosto, joskin moni muistaa Kokoomuksen leimanneen vaaleissa koko aktiivisen työvoimapolitiikan "temppuiluksi". Viisastua kuitenkin aina saa. Myös perusvähennyksen nosto on hyvä asia. Kokonaisuutena työllisyydestä ja epätasa-arvosta huolestuneet jäivät jälleen pettyneiden joukkoon.

Vaalirahaencore

Vaalirahakeskustelu on jatkunut kesän jälkeen ja saanut uutta vauhtia puoluerahoituksesta. Kaikki merkittävät puolueet ovat avanneet rahoitustaan ja keskustelu on siirtynyt lähinnä pohdintaan siitä kuka ja mikä puoluetoimintaa saa rahoittaa ja millä perusteella.

Vasemmiston osalta merkittävä tukija on ammattiyhdistysliike. Tässä ei liene mitään uutta tai yllättävää. Eräät kommentaattorit ovat olleet sitä mieltä, etteivät liitot saisi ohjata taloudellista tukeaan korostuneesti vasemmistopuolueille koska jäsenistö kannattaa myös muita puolueita. Tämä on useimpien vaalien kohdalla varmasti totta.

Liitoissa järjestetään kuitenkin myös omia vaaleja, joissa valitaan liiton johdosta vastaavat henkilöt. Otetaan esimerkiksi Metalli, jonka viime vaaleissa vuonna 2008 sosialidemokraatit saivat yli 60% kannatuksen. Myös Keskusta osallistui vaaleihin omalla listallaan, saaden 0,7% kannatuksen. Äänestysprosentti oli 48,9, eli selkeästi parempi kuin vaikkapa eurovaaleissa. Kysymys kuuluukin, kannattavatko he, jotka vaativat jäsendemokratian ohittamista tällaisissa kysymyksissä, myös vaikkapa eduskuntavaalien korvaamista mielipidekyselyillä?

Kuten todettua, verovähennysoikeus jäsenmaksujen suhteen koskee vastaavalla tavalla työnantajajärjestöjä joilta tukea valuu suurissa määrin oikeistopuolueille. Mitä taas tulee yritysrahoitukseen, niin jotkut ovat kyselleet mitä eroa on vaikkapa Sammon tuessa verrattuna Tradeka-yhtymään? Tradeka-yhtymä on luonteeltaan osuuskunta, jossa siinäkin on vaalit. Joissa vaaleissa sosialidemokraatit saivat viimeksi 55,9% kannatuksen. Sammossa valtiolla on tuntuva omistus ja valtion omistamme me kaikki joiden puoluesympatiat tai niiden puute on mitattu valtiollisissa vaaleissa. Ja kyllä niissä taidettiin äänestää muitakin kuin Kokoomusta.

Puolueiden rahoittajien laatu kertoo myös siitä millaiset organisaatiot ja ihmiset, ihmisistähän organisaatiot koostuvat, keitäkin tukevat. Ammattijärjestöt, joihin kuuluu työikäisten suomalaisten enemmistö ja jotka lienevät työelämäkysymysten parhaita asiantuntijoita, ovat tukeneet korostuneesti sosialidemokraatteja. Yksittäiset varakkaat henkilöt sekä työnantajaleiri puolestaan ylikorostuneesti oikeistoa. Kaikki nämä tahot ovat varmasti tukeneet liikkeitä, joiden katsovat ajavan parhaiten itselleen tärkeitä kysymyksiä.

Kysymys rahoituksen moraalisuudesta koskee myös sitä miksi tukea annetaan. On huomattavan eri asia mikäli tuella ostetaan poliittisia toimijoita ottamaan perusarvojensa vastaisia kantoja kuin että halutaan tukea sellaisten kantojen voitolle pääsemistä jotka ovat jo olemassa. Toimittajat tekevät virheen mikäli he kuvittelevat puolueiden tai poliitikkojen olevan mieltä x vain siksi, että heitä on rahoitettu joltain taholta. He saattaisivat olla mieltä x aivan siitä riippumatta saavatko he rahoitusta vastaavalla tavalla ajattelevilta vai ei. Esimerkkinä SDP ajoi työntekijöiden oikeuksien parantamista jo silloin kuin nykymuotoisen ay-liikkeen syntymiseen oli vielä vuosikymmeniä.

Puoluerahoituksen alla kulkee kuitenkin vaalitulosten kannalta huomattavasti merkittävämpi kysymys ja se on kysymys ehdokasrahoituksesta. Samaan aikaan kun puoluerahoitus on ollut otsikoissa, ovat myös europarlamenttiin valitut ja varalle jääneet julkaisseet kampanjoidensa hintoja. Erot eri ehdokkaiden välillä ovat valtavia. Keskustan ja Kokoomuksen ehdokkaille yli 100 000 euron kampanjat ovat olleet arkipäivää. Kaikille ketkä seuraavat vaaliaikojen lehti-ilmoittelua tämä on ilmiselvää, kannet hohtavat sinisenä. Eduskuntavaaleissa läpimenneiden osalta luvut antavat suuntaa, ilmoitusten perusteella keskimääräinen kokoomuslainen käytti 49 000 euroa, keskustalainen 48 000, sosialidemokraatti 31 000.

Hyvä kysymys kuuluu, voiko rahoituksellista epätasa-arvoisuutta ja kilpavarustelua lopultakaan tehokkaasti hillitä ilman muutoksia vaalijärjestelmään? Olisiko sittenkin aika keskustella lähes kaikissa länsieurooppalaisissa valtioissa käytössä olevasta listavaalista? Tämä käytännössä lopettaisi ehdokasrahoituksen tarpeen -ja sitä kautta söisi tehokkaasti mahdollisen korruption eväät.

Punaviherpohdiskelua

Kansanedustaja, entinen valtionvarain- ja opetusministeri Antti Kalliomäki teki jokin aika sitten Kalevassa ja nyt uudelleen Uutispäivä Demarissa mielenkiintoisen avauksen liittyen tulevien eduskuntavaalien jälkeiseen tilanteeseen. Hänen mukaansa SDP:n tulisi tehdä selkeä linjaus hyvissä ajoin ennen vaaleja ettei tulevaan hallitukseen mennä sen paremmin Keskustan kuin Kokoomuksenkaan kanssa. Linjaus olisi toteutuessaan suuri muutos Suomessa vallinneeseen kulttuuriin kahden kaupasta ja kolmannen korvapuustista.

Kalliomäen ajattelussa heijastuu hänen käsityksensä poliittisen asetelman muutoksesta. Kalliomäki johti SDP:n vaalianalyysityöryhmää pieleen menneiden eduskuntavaalien jälkeen. Ryhmässä puhuttiin paljon aitojen poliittisten vaihtoehtojen puutteesta sekä demarien vaikeuksista erottua porvaripuolueista. Tästä raosta ponnistavat mm. perussuomalaiset. Kalliomäen mukaan molemmat suuret oikeistopuolueet ovat sanoutuneet irti niistä perusperiaatteista joita sosialidemokraatit ovat pitäneet tärkeänä, mm. sopimusyhteiskunnasta. Yhteistyö kävi niin kauan kuin näistä periaatteista päästiin yksimielisyyteen. Kalliomäen mukaan näin ei enää ole.

Politiikka on blokkiutumassa useassa maassa, lähimpänä Ruotsissa, jossa tulevissa parlamenttivaaleissa toisistaan mittaa ottavat punavihreä oppositio sekä vallassa oleva porvariallianssi. Sama tilanne, mutta toisin päin on olemassa myös Norjassa jossa sosialidemokraatit hallitsevat vasemmiston ja sikäläisen Keskustan tuella. Blokkipolitiikasta on kyse myös selkeän kaksipuoluejärjestelmän maissa kuten Espanjassa ja ainakin toistaiseksi kahden pääpuolueen Isossa-Britanniassa.

Selkeissä koalitioissa on avoimuutta lisäävä vaikutus. Nykyisessä tilanteessa Suomessa ei milloinkaan voida olla varmoja millaista politiikkaa vaalien jälkeen noudatetaan koska ainoa todella merkityksellinen ohjelma, hallitusohjelma, luodaan vasta vaalien jälkeen. Kukaan ei Suomessa pääse äänestämään hallitusohjelman puolesta. Päinvastoin, sisällölliset vaalit käydään usein varsin yksilölähtöisten ehdokkaiden tavoitteilla sekä puolueiden vaaliohjelmilla joista mikään ei tule sellaisenaan lopulta voimaan. Toisin on mm. edellä mainituissa pohjoismaissa, joissa kansalaiset pääsevät vaikuttamaan myös vaalien jälkeen toteutettavaan politiikkaan hallitusohjelman muodossa. Punavihreän allianssin vaaliohjelma on valmis hallitusohjelma.

Ongelmiakin toki on. Blokit ovat pahimmillaan urauttavia. Puolueet voivat muuttua, kuten ovat muuttuneetkin jolloin blokit eivät välttämättä vastaa todellisuutta entiseen tapaan. Samaten puolueiden linjaukset saattavat olla yhteneväiset monissa asioissa mutta erota merkittävästi joissain merkittävissä kysymyksissä. Norjassa sosialidemokraatit ovat EU-myönteisiä kuten myös oikeiston Kokoomusta vastaava Höyre, mutta puolueet eivät mahdu samaan hallitukseen. Siksi Norjan EU-jäsenyyshakemusta lienee turha odottaa demarien hallituskumppanien ollessa selkeän EU-vastaisia. Lisäksi voidaan kysyä olisiko jatkuva sotatila, jollaista selkeiden blokkien järjestelmässä politiikka usein on, paras mahdollinen tila sellaiselle puolueelle joka selkeästi asettaa tavoitteekseen sopimisen ja konsensuksen?

Onnistuisiko blokkiuttaminen Suomessa, ja kannattaisiko se? SDP:lle kyseisenkaltainen selkeä linjaus merkitsisi parhaimmillaan merkittävää profiilinkorotusta sekä hallitusvaltaan tottuneen puolueen lopullista henkistä vapautumista taktisista pohdinnoista politiikan visiointiin. Pahimmillaan se taas voisi tarkoittaa puolueen ajautumista pitkäaikaiseen paitsioon ja sitä kautta yhteiskunnalliseen marginaaliin, mahdollisuus jonka Kalliomäki myös toteaa. Sosialidemokratian keskeisten tavoitteiden merkittävä toteutuminen Suomessa on kuitenkin perinteisesti liittynyt ennen muuta yhteistyökykyyn, Britanniassa Labour vietti oppositiossa kaikkiaan 18 vuotta vuosina 1979-1997 ennenkuin nousi valtaan.

Lopulta merkityksellisintä on politiikan sisältö. Punavihreän blokin mahdollisuus liittyy selkeästi nykyistä tasa-arvohakuisemman politiikan toteuttamiseen. Tällaiselle löytyy vankka kannatus merkittävässä osassa suomalaisia. Tarja Halosen kaksi kertaa tapahtunut valinta oikeistolaista ehdokasta vastaan osoittaa Suomessa olevan keskustavasemmistolaisen enemmistön mikäli valinnan merkitys kyetään osoittamaan. On vaikea nähdä miten tämä tapahtuisi muutoin kuin selkeillä vaihtoehdoilla. Kalliomäen vaatiman ilmoituksen toteuttaminen asettaisi SDP:n selkeästi tämän muutosvaatimuksen kärkeen.

Kalliomäki ei mainitse avauksessaan odottaako hän sitoutumista porvaripuolueiden vastaiseen rintamaan myös muilta puolueilta. Edellä mainitun demokraattisen ulottuvuuden toteutumisen kannalta tämä olisi kuitenkin keskeistä. On valitettavan vaikea nähdä esimerkiksi liberaalien vihreiden sitoutuvan vasemmiston projektiin -ellei sitten blokkiutumisen paine pakottaisi valitsemaan puolia. Sama kysymys liittyy perussuomalaisiin. Hyväksyttäisiinkö PS hallituskumppaniksi? Vai söisikö selkeä vaihtoehto perussuomalaisten eväät ja työntäisi puolueen takaisin marginaaliin? Joka tapauksessa ilman uskottavaa ja laajaa koalitiota saattaisi toivottu johtajuus ja voittajan vankkurit-ilmiö jäädä vaaleissa syntymättä.

Keskustelua Kalliomäen avauksesta mm.

• Kalevan pääkirjoitus
• Setä Arkadia