Viroista ja jäsenkirjoista

Helsinki sai uuden apulaiskaupunginjohtajan Hannu Penttilän (sd.). Tällä kertaa keskustelu poliittisista mandaateista sai yllättävän vähän palstatilaa, vaikka sitä toki hävinneiden taholta hieman yriteltiin. Syynä oli todennäköisesti Penttilän selkeä pätevämmyys verrattuna paitsi muihin hakeneisiin, myös lähes keneen tahaansa mahdolliseen hakijaan. Perinteisesti poliittiset virkanimitykset ovat kuitenkin aiheuttaneet närää. Mutta pitäisikö tätäkin asiaa miettiä ensimmäistä refleksiä pitemmälle?

Suomi on jo nykyisellään erittäin virkamiesvaltainen maa. Suurin osa julkisista menoista kulkee vuodesta toiseen jatkuvuuden lakia noudattaen ilman, että poliittinen päätöksentekojärjestelmä, siis kansalaisten vaaleissa osoittama tahto, vaikuttaa niiden jakautumiseen mitenkään. Valtuustot ja eduskunta kinastelevat symbolisista lillukanvarsista, ainakin, kun katsotaan niiden taloudellista merkitystä. Koko prosessi on epäpolitisoitu ja teeskennellään, että olisi olemassa joitain sellaisia päätöksiä, jotka eivät ole poliittisia luonteeltaan. Suurinta valtaa ihmisten asioihin käyttävät henkilöt, joilla ei ole tarvetta vastata tekemisistään vaaleissa ja joita eivät ihmiset itse ole valinneet mihinkään. Vaikkei tuloksissa usein olekaan moittimista, voitaneen myöntää, että demokratianäkökulmasta tilanteessa on ongelmansa.

Virkamiesvaltainen organisaatio on usein varmasti ammattitaitoinen ja tehokas. Samalla se on suljettu ja läpinäkymätön. Järjestelmä vaatisi seremoniallisen kansanvaltaisen kuorrutuksen lisäksi poliittista johtamista jokaisessa päivässä. Kuka tahansa vaikkapa kunnallispolitiikkaan suuremmissa kaupungeissa vähänkään sotkeutunut ihminen tietää, että tätä on perheen, ansiotyön ja muun elämän ohessa käytännössä palkkiotonta luottamustointa hoitavan henkilön varsin vaikea toteuttaa. Poliittista edustusta on pakko olla myös kaupungin tai maan virkakoneistossa, muuten kansanvalta on entistäkin kuolleempi kirjain.

Monissa "riippumatonta asiantuntijavaltaa" ihannoivissa elää järjen ja totuuden vastainen ennakkoluulo siitä, että puolueen jäsenkirjan ottaminen lopettaa oman ajattelun ja tarkoittaa jonkinlaisen mikrosirun ampumista niskaan, josta milloin Hakaniemen, milloin Keilaniemen viestit kulkeutuvat selkäytimeen ja joita onnettomat sätkynuket sitten papukaijoina toistelevat. On totta, ettei jäsenkirja tee kenestäkään autuasta, mutta ei myöskään aja kadotukseen. Voisiko kuitenkin olla myös niin, että yhteiskunnallinen aktiivisuus, varsinkin kun siirrytään korkeammille tasoille, toisi henkilölle meriittiä sitä kautta, että hän on jollain tavalla ilmaissut kiinnostusta myös laajempia kokonaisuuksia kuin pelkkää omaa ammattialaa kohtaan? Tätä voitaisiin pitää erittäin toivottavana piirteenä, vaikkapa apulaiskaupunginjohtajassa.

On totta, että ongelmalliseksi voidaan kokea se, että poliittisten valta-asetelmien muuttuessa virkakoneisto ei muutu läheskään vastaavasti, vaan muutos tulee pitkällä viiveellä eikä todennäköisesti enää tuolloin kuvaa jälleen uutta poliittista todellisuutta. Pitäisikö Suomessa siirtyäkin malliin, jossa esimerkiksi eduskuntavaalien jälkeen eivät vaihdu vain ministerit vaan koko korkein virkamiesjohto? Sama voisi koskea kaupunkeja. Nimitykset olisivat avoimen poliittisia ja määräaikaisia. Hintana olisi varmasti asioiden moneen kertaan opetteleminen, epäjatkuvuudet, asioiden tempoilu sekä asiantuntemuksen kertymisen vähentyminen, saantipuolella sen sijaan kansan tahdon tehokkaampi toteutuminen sekä avoimuus pelin selkeytyessä. Vallan vaaleissa voittaneet voisivat toteuttaa ohjelmansa täydellä teholla, seurasi siitä sitten hyvää tai pahaa.