Joululukemisia

Joulunaikaan ja joulukuuhun muutoinkin kuului tänä vuonna erityisesti vauvan hoitoa, mutta jonkin verran lukemaankin ehtii. Viime päivät olen viettänyt Geert Makin huikean ja äärimmäisen luettavan In Europe -teoksen parissa. Hollantilaisjournalisti kiertää teoksessa Eurooppaa ja kuvaa samalla 1900-luvun kipeää historiaa. Tästä kuitenkin myöhemmin lisää, kun saan kirjan loppuun. Jo puolessa välissä sitä kuitenkin uskaltaa suositella kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle.

Antton Rönnholmin palkitun esseen innoittamana tartuin alkukuusta Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna -romaaniin. Nuori mies matkustaa jonkin tuntemattoman halun ajamana kohti Konstantinopolia ja sieltä takaisin Helsinkiin. Kaukokaipuusta, seikkailun kaipuusta ja selittämättämästä poltteesta kertova romaani on mahtava lukuelämys. Pohjavirityksenä on myös ikävä sekä itsetutkiskelu. Mitä etsijä oikeastaan etsii ja miksi? Ja mitä hän kuvittelee etsimänsä ehkä löydettyään saavuttavansa? Onko kyseessä vain turhamaisuus?

Ruotsin vuoden 2006 kirjallinen tapaus oli suomalaissyntyisen Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat. Pienen Leenan silmin kuvataan työväenluokkaisen suomalaissiirtolaisperheen elämää, jonka alemmuudentunto purkautuu alkoholismiin ja perheväkivaltaan. Romaanin kuvaukset isän ja äidin ryyppyremmistä ja arjen särkymisestä lapsen silmin kuvattuna ovat riipaisevia. "Humalaiset aikuiset eivät koskaan katsoneet lasta silmiin." Sikalat on kuitenkin myös selviytymistarina. Aina on mahdollisuus uuteen alkuun, kukaan ei kuitenkaan lopulta ole vanki.

Pysäyttävää ja palan kurkkuun nostattavaa luettavaa on puolestaan puolalaisen, Auschwitzin keskitysleiriltä selvinneen Tadeusz Borowskin kertomuskokoelma Kotimme Auschwitz. Borowski kuvaa leirin arkipäivää, jossa käydään kauppaa tavaralla ja periaatteilla sekä iloitaan omasta selviytymisestä ystävän tuhoutuessa. Kuljetusten epäinhimillisyys, ihmiselämän arvottomuus leiriolosuhteissa, valheet ja moraalin tuhoutuminen kuvataan karusti. Vankien jalkapallo-ottelun aikana heidän selkiensä takana surmataan tuhansia ihmisiä. Turhista toiveista kuvaavimpia on sairaan venäläisvangin, teoksen ainoan idealistin, toive luottovangille "Minä joudun kaasuun, mutta kun sota loppuu ja sinä olet yhä hengissä, niin mene äitini luokse. Sodan jälkeen ei varmasti ole enää rajoja, valtioita ja leirejä eivätkä ihmiset tapa toisiaan. Wied eto poslednij boj, tää on viimeinen taisto, ponimajesz? Sinä siis menet äitini luokse ja kerrot että minä kuolin, kuolin sen puolesta ettei olisi olemassa enää rajoja, sotia eikä leirejä."

Venäläistä uudempaa kirjallisuutta edustaa puolestaan Irina Denezkinan kokoelma Anna mulle! Suomeksi ei ainakaan allekirjoittaneen käsityksen mukaan ole pahemmin ilmestynyt nuorten venäläisten kirjailijoiden tekstejä, niitä voisi ilmestyä enemmänkin. Denezkina kuvaa lähiönuorten seksin, päihteiden, kuluttamisen ja poikien osalta satunnaisen oloisen väkivallan täyteistä elämää. Toistuva teema ovat särkyneet sydämet, tilanteet, joissa toisen tunteita ei ymmärretä tai haluta ymmärtää ja jossa toisen rakkauden osoitukset ja hyväksynnän kaipuu kohtaavat toiselta osapuolelta vain hyväksikäyttöä.

Iloista joulua!

Kuvan tonttu, joka tavattiin jouluaterialta Sörnäisten Sivuraiteesta toivottaa kaikille lukijoilleen oikein iloista joulua!

Kuvasta kiitokset Aikuispisteeseen.

Porvari nukkui hyvin

Joulua kohti mennään taloustaantumauutisoinnin merkeissä. Jyrki Katainen katsoi vielä alkusyksystä, ettei mitään merkittävää tule tapahtumaan, mutta tuhansiin nousseet lomautukset ovat lopulta saaneet hänetkin heräämään pitkäksi venähtäneiltä päiväunilta ja puhumaan "talouden talvisodasta". Hyvää huomenta herra marsalkka ja tervetuloa vain riviin. Johan tässä odoteltiinkin.

Katainen vaatii kirjoituksessaan yhteistyötä ja yhteen hiileen puhaltamista. Hyvä. Tosin kun oppositio tätä yhteistyötä palkansaajajärjestöjen tukemana aiemmin tarjosi, kuitattiin nämä silloiset tarjoukset joko hiljaisuudella tai vaalikikkailuna. Ilmeisesti johdonmukaisuus tai rehellisyys eivät ole vaadittavia ominaisuuksia gallupeissa pärjäämiselle -ja jos eivät ole niin miksipä kokoomuscapo niitä sitten harjoittaisi. Sääli silti.

Hallituksen ansioksi on kuitenkin luettava se, että nyt ilmeisesti alkaa tapahtua. Pääministeri Vanhanen ilmoitti tänään hallituksen mieluummin lisäävän veroja kuin tekevän menoleikkauksia. Taantumaoloissa tätä on pidettävä hyvänä perusperiaatteena. Helsingin Sanomien uutisen mukaan eräs lisäysten kohde on, myös perustellusti, työllisyyskoulutus. Vieläkö joku muistaa miten porvarit hyökkäsivät koulutuksia vastaan eduskuntavaaleissa kutsuen niitä tempputyöllistämiseksi? Siperia näemmä opettaa.

Jos kohta pari porvaria jo heräilee, niin yksi ei vielä ole ymmärtänyt mistä on kyse. Jussi Järventauksen ulostulo liittyen palkkojen alentamiseen sopii hieman heikosti tilanteeseen jossa kotimaista kysyntää pitäisi pitää yllä alasajon sijasta. Veronnosto sentään useimmiten pysyy kotimaisessa kierrossa. Palkkaleikkaukset jäävät helposti pysyviksi tilanteessa, jossa yritysten johdolla on todellisesta tilanteesta aina parempi kuva kuin työntekijöillä ja intressi tuolloin liioitella vaikeuksia. Huono liikkeenjohto voitaisiin palkka-alen myötä maksattaa työntekijöillä. Samalla alkaisi kilpailuedun haku heikommalla palkkauksella, josta kärsisi koko kansantalous.

Lukemisen arvoista vielä ennen joulua:

• Jussi Saramo kirjoittaa mielenkiintoisesti palveluseteleistä
• Dagens Nyheter analysoi Ruotsin blokkiutuvaa poliittista tilannetta
• Loka Laitisen mahtava kolumni

Oppia oikealta?

Viimeisissä kaksissa vaaleissa kolmesta suuresta on menestynyt ainoastaan Kokoomus. Kunnallisvaaleissa Kokoomus nousi ensi kertaa suurimmaksi puolueeksi. Keskusteluissa tämä laitetaan useimmiten onnistuneen markkinoinnin piikkiin. Tällä on varmasti merkitystä, mutta vasemmiston ei tulisi päästää itseään aivan näin helpolla pohtiessaan syitä siihen miksi Kokoomus menestyy.

Kuten todettua, keskeistä on linjakkuus. Henrik Ruso tiedusteli aikaisemman kirjoitukseni kommenteissa mitä vaadittu linjakkuus sosialidemokraattien kohdalla voisi tarkoittaa? Minusta se tarkoittaa ennen kaikkea selkeästi määriteltyjä perusarvoja. Vain niiden pohjalle voi syntyä konkreettisia poliittisia ulostuloja, jotka rakentavat samaan suuntaan -ja jotka voidaan palauttaa näihin perusarvoihin. Sosialidemokraattinen tasa-arvo tarkoittaa kovin erilaista tasa-arvoa kuin vaikka kokoomuslainen. Tasa-arvon tavoittelu sinänsähän ei kerro politiikasta vielä paljon mitään. Oleellista on se, mitä tasa-arvolla ymmärretään ja millaisilla keinoilla siihen pyritään.

SDP:n ohjelmatyö on määrällisesti Suomen laajinta ja kestää myös laadullisen vertailun. Tästä ei ole epäilystä. Kun verrataan vaikkapa SDP:n ja Kokoomuksen viime kesän puoluekokouksia, oli asiasisältö demarien kokouksessa valovuoden Kokoomusta edellä. Sosialidemokraattien ongelma piileekin ohjelmien jalkautuksessa ja selkeydessä. Laadukaskaan ohjelmatyö ei puhuttele, vain harvoille tuntuu olevan selvää millaiselle yhteiskunta-analyysille ja arvopohjalle nämä ohjelmat rakentuvat? Sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, varmasti, tasa-arvollekin, kyllä, mutta millaiselle? Viittaukset periaatteisiin puuttuvat usein myös julkisesta keskustelusta.

Kokoomus uudisti oman periaateohjelmansa vuonna 2006. Tällöin puolue määriteltiin "keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi". Tällä määrittelyllä ja sen pohjalta noudatetulla päämäärätietoisella retoriikalla on ollut merkitystä Kokoomuksen viime aikojen menestyksen synnyssä. Jyrki Katainen puhuu usein mieluusti arvoista, ja Kokoomuksen politiikkaa perustellaan julkisuudessa usein arvoilla. Kun tätä saa tehdä omista lähtökohdistaan, on tulos usein vakuuttavampi kuin mitä se olisi jos vakuutetaan vain kyseisen päätöksen järkevyyttä tässä tilanteessa.

Kokoomuksen pyrkimys imagollisesti eroon ahtaasta oikeistolokerosta, johon suhteellisen harva suomalainen itsensä haluaa asettaa, on ollut määrätietoista ja se on myös onnistunut. Avuksi tässä on myös se fakta, ettei Kokoomuksen oikealla puolella ole uskottavia vaihtoehtoja. Myös patamustat porvarit pysyvät veneessä, vaikka purtilon perämies pitäisikin ajoittain hieman epäortodoksisia puheenvuoroja. Tämä hyväksytään myös siksi, että sen nähdään tuottavan tulosta. Parempi hampaat hivenen irvessä sisällä kuin oikeamielisinä ulkona. Lisäksi retoriikan muutoksen ei tarvitse tarkoittaa erityisen suuria muutoksia politiikan konkreettisessa sisällössä.

Kokoomus menestyy, koska se on tietoisesti pyrkinyt laskemaan kynnystä äänestää itseään sekä päivittänyt kertomustaan puhuttelemaan myös uudenlaisia äänestäjiä. Kokoomus ja sen puheenjohtaja puhuu avoimemmin arvoistaan ja vetoaa niihin, myös näitä arvoja avaten, useammin kuin moni muu. On politiikan suunnasta tai arvojen määrittelystä sitten mitä mieltä tahansa, on tätä pidettävä taitavana politiikan tekotapana, jolla on selkeästi kysyntää ja jolla voi menestyä vaaleissa. Jotain opittavaa? On.

Kuvassa Kokoomuksen vaalijuliste 30-luvulta.

Perusteltua päivähoitoa

Päivähoitokeskustelu on päässyt välissä laantumaan, mutta todennäköisesti vain kerää voimia. Tuoretta aineistoa tuottaa Unicef, joka on tuoreessa tutkimuksessaan vertaillut päivähoitoa ja varhaiskasvatusta kehittyneissä maissa. Hoivan yhteiskunnallistuminen on selkeä kehityssuunta, ja tämä on myös korkealla EU:n tavoitteissa. Raportin mukaan olemassa selkeää näyttöä siitä, että varhaiskasvatukseen osallistuneet lapset menestyvät opinnoissaan paremmin kuin vain kotona hoidetut ikätoverinsa. Vaikutus on erityisen selvä, kun puhutaan heikoimmin menestyvistä sosioekonomisista ryhmistä.

Raportti ei ole mitään päivähoidon ja varhaiskasvatuksen ylistystä. Aikaisesta hoitoon menemisestä voi olla myös haittaa, elleivät laatuseikat ole kunnossa. Hyvin pienten lasten (alle vuoden ikäisten) pitkäaikainen hoito kodin ulkopuolella voi olla haitaksi tunne-elämän kehitykselle ja suositeltua politiikkaa on mahdollistaa ainakin vuoden ikään asti jommankumman tai molempien vanhempien läsnäolo lapsen seurassa. Tämä on ennen muuta perhevapaakysymys.

Päivähoidon ja varhaiskasvatuksen merkitys on lasten osalta ennen muuta tasa-arvossa. Lasten ja nuorten kohtaamat ongelmat ovat usein lähtöisin kotoa. Heikko sosioekonominen asema jättää usein jälkensä myös lapsiin. Näin on jopa fyysisen turvallisuuden kannalta. Päivähoito tarjoaa harrastusmahdollisuuksia, sosiaalisia verkostoja ja turvallisia aikuiskontakteja myös niille lapsille, jotka eivät välttämättä niitä vastaavalla tavalla muutoin saisi. Tällä on valtaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia pitkällä aikavälillä. Kyseistä taustaa vasten Suomen hallituksen taannoinen aikomus nollamaksuluokan lakkautuksella siivota mm. työttömien lapset kokopäiväisestä päivähoidosta tuntuu entistäkin iljettävämmältä.

Varhaiselle puuttumiselle lasten ja nuorten ongelmiin on laskettu myös tuotto. Joidenkin arvioiden mukaan yksi investoitu yksikkö saattaa tuottaa yhteiskunnalle jopa kahdeksankertaisen tuoton paitsi parempana menestymisenä tulevaisuudessa, myös kustannusten vähentymisenä muutoin. Raportissa siteerataan James Heckmanin vuodelta 2006 peräisin olevaa, Science-lehdessä ilmestynyttä artikkelia, jonka johtöpäätös on seuraava:

"Investing in disadvantaged young children is a rare public policy initiative that promotes fairness and social justice and at the same time promotes productivity in the economy and in society at large. Early interventions targeted toward disadvantaged children have much higher returns than later interventions such as reduced pupil-teacher ratios, public job training, convict rehabilitation programs, tuition subsidies, or expenditure on police. At current levels of resources, society overinvests in remedial skill investments at later ages and underinvests in the early years."

Orastavaa luokkayhteiskuntaa voidaan tehokkaimmin torjua mahdollisimman alkuvaiheessa. Tämänkaltaiselle projektille voisi olla mahdollista löytää myös poliittista tukea, juuri kukaan ei katso etteivätkö lapset ansaitsisi, taustoistaan riippumatta, hyvää hoivaa ja tukea kasvulleen. Poliittisesti kuumaksi perunaksi nouseekin se, millä tavalla näitä lasten tasa-arvoisia mahdollisuuksia halutaan parhaiten edistää, rahamuotoisten etuuksien parantamisella vaiko päivähoidon ja varhaiskasvatuksen suosimisella? Vapaus valita on toki perheen, mutta mihin yhteiskunnan kannattaisi panostaa? Empiria näyttäisi viittaavan erityisesti ensimmäisen elinvuotensa ohittaneiden lasten kohdalta vahvasti päivähoidon suuntaan nimenomaan universaalina palveluna.

Luopumisia

Politiikan eturivistä on viime viikkojen aikana poistunut kaksi naista, työministeri Tarja Cronberg, joka ilmoitti siirtyvänsä syrjään vihreiden puheenjohtajan paikalta, sekä uudempana ja yllättävämpänä opetusministeri Sari Sarkomaa.

Cronberg perusteli ratkaisuaan sukupolvenvaihdoksen tarpeella, joka ottaen huomioon vihreiden ikärakenteen tuntui melko kaukaa haetulta perusteelta. Eikö Cronberg juuri valittu aikoinaan siksi, että hän laajentaisi puolueensa yksipuolista kannattajakuntaa ja onnistuisi puhuttelemaan myös iäkkäämpiä ja maakunnissa asuvia ihmisiä? Tämä projekti vihreiltä on edelleen melkoisen pahasti kesken. Sarkomaa puolestaan perusteli omaa luopumistaan perhesyillä.

Niin herttaisia kuin molempien perustelut olivatkin, saattaa taustalla olla muita syitä. Pahaa pelkään, että sekä Cronbergin että Sarkomaan taustalla todellinen, tai ainakin merkittävästi vaikuttanut luopumisen syy oli poliittisen pääoman loppuminen. Cronberg ei ole nauttinut suosiota vihreässä kentässä enää pitkään aikaan, ja olisi todennäköisesti kohdannut loppunsa seuraavassa puoluekokouksessa joka tapauksessa. Parempi poistua omin jaloin.

Sari Sarkomaan perheperustelu meni mediassa ja julkisessa keskustelussa läpi täydellisesti ja ilman ikäviä lisäkysymyksiä jos nyt ei vaisuksi jäänyttä tasa-arvokeskustelua lasketa. Näin voi toki olla ja perusteluille on takuuvarmasti katetta. Mutta onko kyse aidosti vain tästä ja nukahtiko vallan vahtikoira väärässä paikassa?

Tuoretta opetusministeri Henna Virkkusta on monessa suunnassa veikkailtu Kokoomuksen seuraavaksi puheenjohtajaksi ja Kataisen manttelinperijäksi kunhan aika koittaa. Jotta tällainen projekti voisi onnistua, on sisäänajo aloitettava ajoissa. Ja mikäpä olisi parempi paikka profiloitua kuin opetusministerin paikka Kokoomukselle (tai kelle tahansa) tärkeällä kentällä, jossa on mahdollisuus esiintyä jo sisältöjenkin puolesta tulevaisuuden tekijänä?

Hyvän profiilinnostopaikan omaamisen lisäksi Sarkomaalla oli myös poliittisia vaikeuksia. Aikuiskoulutusuudistus seisoo, koska minkäänlaista poliittista suuntaa ei työllä ole. Perusopetuspuolella Sarkomaa aloitti koko ministeripestinsä hylkäämällä ainoan aidosti luokkakokoihin vaikuttavan tekijän eli kokojen säätelyn lailla. Listaa voisi jatkaa. Mikään näistä ei toistaiseksi olisi varmastikaan ministeriä kaatanut, mutta vaalikauden loppua kohti hankaluudet olisivat kasaantuneet.

Ehkä syyt olivat pelkästään henkilökohtaisia, voivat ollakin. Mutta kysymyksiä voi silti esittää. Jos syyt eivät olleet vain omia ja herttaisia, voivat Kokoomuksen spin doctorit taas ottaa uuden komean sulan hattuunsa - mission accomplished.

Punainen aamunkoitto?

Finanssikriisin kierteessä ovat yhtäkkiä uudelleen tulleet ajankohtaisiksi Keynesin opetukset ja jopa Marxia luetaan enemmän kuin pitkään aikaan. Kansallisvaltioiden ja EU:n julkiset elvytyspanostukset ovat valtaisia sekä parempaa - ja tiukempaa - säätelyä vaaditaan yleisesti. Jonkin sortin sosialismi, vaikkakin sitten kapitalismissa, tekee paluuta.

Pitemmällä tähtäimellä on mielenkiintoista nähdä jääkö yhteiskunnan aktiivisen roolin vaatimus vain kriisistä selviytymisen keinoksi vai onko kyseessä pysyvämpi muutos? Tärkeintä on toki yhteiskuntapolitiikan suunta, mutta kysymys on hyvä myös poliittisten puolueiden ja mahdollisten enemmistöjen kannalta. Oikeistopuolueet pitävät valtaa suuressa osassa läntistä Eurooppaa, ja on todennäköistä että niiden kannatus tulee laskemaan lisääntyvien ongelmien myötä. Poliittinen "keskusta" voi siirtyä vasemmalle. Kanavoituuko tämä kuitenkaan sosialidemokraattien kannatukseen, onkin sitten eri asia.

Euroopassa huomionarvoinen uusi kehityssuunta on ollut laitavasemmistopuolueiden uusi nousu poliittiselle areenalle. Nämä puolueet puhuvat usein selkeästi sosialismista ja sosialistisista arvoista oman poliittisen toimintansa takana. Paras esimerkki löytyy Saksasta, jossa Vasemmisto, Die Linke, on nopeasti nousemassa merkittäväksi poliittiseksi voimaksi, kannatus viime mittauksissa oli 13%. Linken ohjelmasta löytyvät mm. pyrkimys merkittävään rahoitusmarkkinoiden säätelyyn sekä selkeä kansallistamisohjelma mm. sähkön ja kaasun suhteen. Toinen esimerkki menestyvästä uudesta vasemmistovoimasta on Hollannin sosialistinen puolue SP. Nämä puolueet tarjoavat selkeää vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle -ja kriisin syvetessä niiden viestille löytyy yhä enemmän kaikupohjaa.

Eurooppalaisten sosialidemokraattisten puolueiden kannalta laitavasemmiston nousu tarkoittaa tarvetta selkeyttää linjaa ja nostaa kunnianhimotasoa, tinkimättä kuitenkaan vastuullisuudesta ja uskottavuudesta. Kun vasemmistolaisemmille linjauksille on käytännön politiikassa entistä enemmän kysyntää ja finanssikriisin myötä mahdollisuus uudenlaisen ajattelun läpiviemiseen on avautumassa ennennäkemättömällä tavalla, olisi reformistiselle vasemmistolle valtaisasti pelitilaa. Tämän realisoiminen vaaleissa on kuitenkin mahdotonta, mikäli sosialidemokraatteja ei onnistuta näkemään vaihtoehtona entiselle politiikalle.

Kiistely siitä mennäänkö "vasemmalle" vai "oikealle" on hedelmätöntä ja pysähtyy usein juuri edellä mainittuihin fraaseihin. Tärkeää on sisältö ja viestintä. Yhteiskunnan vahvan ohjausroolin korostaminen, ylikansallisten tilojen ja globalisaation politisoiminen, julkisvetoisen "vihreään kasvuun" nojautuvan teollisuuspolitiikan käynnistäminen jne olisivat hyviä peruslinjoja yhdessä selkeään eriarvoistumisen vähentämiseen tähtäävän politiikan kanssa. Monessa suhteessa ituja onkin olemassa, mutta parhaalla tahdollakaan ainakaan tämänkaltainen linja ei välttämättä kansalaisille hahmotu.

Mitä tulee puolueiden kehitykseen on Suomi monessa suhteessa toistaiseksi poikkeus. Vasemmistoliitto ei juurikaan vaikuta piristyvän ja monet itsensä jollain tavalla sosiaaliseksi ja eettiseksi, jopa kriittiseksi kokeneet liikkuvat äänestäjät ovat usein valinneet puolueekseen vihreät. Vihreät saattaavat oikeistohallituksen apupuolueena kuitenkin olla vaikeuksissa mikäli vasemmistopainotukset saavat politiikassa lisää sijaa. Tämä avaa suuren mahdollisuuden ikkunan selkeän linjakkaalle, kunnianhimoiselle ja uskottavalle sosialidemokraattiselle projektille, jolle ei heti löydy Suomesta kilpailijoita.