Pohjaa sinipunalle?

Jyrki Katainen otti viime sunnuntaina 25.5. kantaa verojärjestelmän uudistamiseen Helsingin Sanomissa. Perusvirityksenä ideoissa oli palkkatuloverotuksen ja pääomatuloverotuksen välisen eron pienentäminen sekä työllistävien veroratkaisujen suosiminen. Kokonaisveroasteen laskemista Katainen ei haastattelun mukaan pidä erityisen tavoiteltavana.

Ehdotukset ovat oikeansuuntaisia, eikä niitä pidä tuomita siksi, että nykyinen hallitus tekee pitkälti täysin päinvastaista politiikkaa. Katainen mainitsee haastattelussaan tämän vaalikauden kuluvan uudistusten suunnitteluun, jonka jälkeen asiaan voitaisiin ottaa kantaa eduskuntavaaleissa. Sen voisikin nähdä yritykseksi rakentaa siltaa sosialidemokraattien suuntaan talouspolitiikassa -ja samalla pohjaa sinipunahallitukselle tulevien eduskuntavaalien jälkeen vaalituloksen sen mahdollistaessa.

Perusidea pääomatuloveron ja ansiotuloverojen välisen eron kaventamiseksi on laajalti hyväksytty myös oppositiossa, ainakin pääpuolueessa. Lopulliset tarkat tavoitteet voivat toki olla erilaisia. Voisi kuvitella Kokoomuksen tavoitteenasettelun olevan huomattavasti lähempänä tasaveroa kuin demarien. Mikäli, kuten tavoiteltavaa on, pääomatulovero saataisiin progressiiviseksi, kiistaa käytäisiin progression jyrkkyydestä sekä korkeimmasta veroasteesta. Verotuksen merkitys ja tehtävä tuloerojen tasaajana kun voidaan ymmärtää melkoisen eri tavoin.

Kulutus- ja ympäristöverojen korotus on sekin oikeansuuntainen idea, joskin jälleen on pohdittava uudistusten tulonjakovaikutuksia. Kyseiset verot, yksittäisiin ihmisiin osuessaan, ovat luonteeltaan regressiivisiä eli kohtelevat kovemmin vähävaraisia kuin varakkaita. Veronkorotukset kulutuksessa eivät tunnu paksussa lompakossa vastaavasti kuin ohuemmassa, vaikka elämäntyyli näissä piireissä on usein ekologisesti vastuuttomampi. Tulonjakovaikutusta pitää näissäkin miettiä.

Ja entä sinipuna? Mahdollisuus huomattavasti nykyistä tehokkaampaan kuntapolitiikkaan sekä aktiiviseen Eurooppa-otteeseen lisääntyisivät huomattavasti. Kaupunkien ongelmiin, jossa suurin osa suomalaisista nykyisin asuu, kiinnitettäisiin enemmän huomiota, ympäristöpolitiikkaan erityisesti maatalouden päästöjen ja yhdyskuntarakenteiden eheyden osalta tulisi uutta ryhtiä. Ta vallisen kaiken maksavan työtätekevän murheisiin saatettaisiin kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, nythän politiikka on keskittynyt lähinnä verovapaan eliittiluokan luomiseen. Veropolitiikan yksityiskohdista tulisi takuuvarmasti riitaa, mutta suunnan ollessa yhtäläisen, myös kompromissiin lienee mahdollisuus.

Luottamus ja sen puute

Kun pohtii millä tunteella on eniten merkitystä yhteiskunnan koossapysymisen kannalta, tulee mieleen luottamus. Suomelle, kuten muillekin pohjoismaille, on ollut kauan ominaista luottamus julkiseen valtaan, valtioon. Julkisen vallan on nähty olevan "hyvä" siinä mielessä, että sen on voitu nähdä tuottavan arvoa sijoitukselle, toisin sanoen takaavan sellaisia positiivisia elämän edellytyksiä, joista ollaan valmiita maksamaan. Näin ei ole kaikkialla, itse asiassa näin on harvassa paikassa.

Mitä tapahtuu, jos luottamus pettää? Ja miksi se pettää? Julkiset palvelut ovat solidaarisuutta käytännössä. Kaikki maksavat ja kaikki saavat, palveluissa tämä tapahtuu -tai sen pitäisi tapahtua- kaikkein kouriintuntuvimmin. Kaikki myös käyttävät samoja palveluita. Päiväkodeissa ja kouluissa näin vielä suurimmaksi osaksi onkin, mutta terveydenhuollossa ei enää ole. Varakkaammat ja vakiintuneessa työmarkkina-asemassa olevat hankkivat palvelunsa yksityisiltä, julkinen terveydenhuolto jää köyhille. Alkaa hajoaminen.

SDP:n puheenjohtajaehdokkaista Miapetra Kumpula-Natri on toistaiseksi aktiivisimmin nostanut esiin peruspalveluiden laaturemontin käsitettä. Tässä on ajatusta. Pelkkä julkisen sektorin palveluiden moraalisuudesta muistuttaminen ei riitä, tarvitaan myös katetta kauniille sanoille. Luottamuspula, joka vaivaa tällä hetkellä julkista terveydenhuoltoa, leviää herkästi kaikkiin palveluihin elleivät ne kykene vastaamaan kasvaviin odotuksiin. Yksi huono kokemus leviää laajalle, ja ilmiötä kiihdyttävät tahot, jotka haluavat tehdä yhteisestä huolenpidosta bisnestä. Epäluottamuksen lietsominen kannattaa, koska sillä voidaan tehdä rahaa joidenkuiden taskuihin.

Yhteisen solidaarisuuden ja tasa-arvon kannalta tärkeintä on vertaisuus. Vertaisuutta ei synny ilman kohtaamisia. Juuri tästä syystä peruskoulu ja yhteinen päivähoito ovat niin arvokkaita. Lääkärien, tuomarien, metallityöntekijöiden, maanviljelijöiden tai työvoiman ulkopuolella olevien lapset voivat kohdata, oppia ja ystävystyä "havaitsematta" olevansa taustoiltaan erilaisia. Yhteiset kokemukset yhteisistä palveluista luovat myös halun ottaa vastuuta niistä -ja niiden piirissä kohtaamistaan ihmisistä. Jos hajautuminen jatkuu ja luottamus pettää, varakkaat hankkivat palvelunsa muualta ja julkisen sektorin merkitys taantuu takaisin köyhäinhoidoksi. Pitkällä aikavälillä katoaa ihmisten välinen vertaisuus ja sitä kautta pikku hiljaa myös julkisen sektorin legitimiteetti.

Laatu ja saatavuus ovat tärkeitä. Mm. Helsingin päivähoidon ongelmat on korjattava nopeasti. Muuten alaa alkaa vallata kodinhoitajabisnes. Jos joku haluaa välttämättä sellaisen lapselleen valita, fine, mutta sen ei pitäisi muodostua pakoksi. Jos näin käy, ne, joilla on mahdollisuus, ja heitä on paljon, jättävät yhteiset järjestelmät ja rakentavat omilla rahoillaan tai osin subventoituna omansa. Pitkässä juoksussa häviämme kaikki.

Peruspalveluilla ei ole tarvetta tehdä bisnestä. Mutta vain tämän toteaminen ei riitä. Julkisen sektorin palveluiden tavoitteena tulisi olla niin laadukas ja toimiva palvelu, ettei muunlaisille palveluille laajassa mitassa synny kysyntää. Tätä kautta syntyy myös veronmaksumoraali, ja palvelut tuottavat harvoin otsikoihin nostettavaa, mutta niin kovin tärkeää tehtäväänsä väestöryhmien tasa-arvoisuuden ja vertaisuuden luojina.

Presidentti eduskunnasta

Viime päivien yhteiskunnallista keskustelua on vaalirahoituksen lisäksi hallinnut jälleen kerran keskustelu presidentin valtaoikeuksista. Rintamalinjat ovat sanalla sanoen erikoiset. Entinen monarkistipuolue haluaa korostaa parlamentarismia, parlamentarismia vaatineen puolueen näkyvät toimijat taas puolustaa presidentin vahvempaa asemaa.

Presidentti-instituutiota perustellaan usein mm. sillä, että kyseisissä vaaleissa kansalaiset ovat innokkaimmin liikkeellä. Peruste on minusta erikoinen. Presidentin valtaoikeudet eivät nykyiselläänkään ole erityisen suuria. Kansalaiset äänestävät siis jo nyt varsin vähämerkityksisissä vaaleissa. Viime presidentinvaaleissa puhuttiin asioista, joista olisi ollut syytä puhua eduskuntavaaleissa, koska presidentillä ei ole toimivaltaa niihin kysymyksiin joista vaaleissa ylipäätään keskusteltiin. Kannanotto kyseisissä vaaleissa meni siis yhteiskuntapolitiikan suunnan määrittämisen kannalta hieman "hukkaan" ja olisi ollut käytännön kannalta järkevämpää että se olisi kanavoitu eduskuntavaaleihin.

Toisaalta hyvä että puhutaan ajankohdasta ja yhteydestä riippumatta, ja presidentinhän halutaan olevan arvojohtaja. On kuitenkin hyvä kysymys tarvitaanko erillistä instituutiota ja vaaleja arvokeskustelun kävijän valitsemiseksi? Sivuseikkana myös todettakoon, että juuri tähän sinällään toki tärkeään tehtävään toivoisin nykyiseltä presidentiltä enemmän eväitä. Kolmatta kautta ei tule, nyt olisi aikaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluilmapiiriin. Tältä pohjalta minä äänestin Tarja Halosta presidentiksi ja toivoisin hänen ottavan entistä aktiivisemmin tuon roolin.

Kun valtaoikeuksien vähentämisen tielle on, erittäin perustellusti, lähdetty jo aikaisemmin, voitaisiin luonnollista kehitystä jatkaa parlamentarismin vahvistamisen suuntaan. Käytännössä tämä tarkoittaisi loppujen valtaoikeuksien vähittäistä vähentämistä, kunnes presidentti-instituutio olisi käytännössä seremoniallinen virka. Tuolloin kansanvaali presidentistä ja instituutio sellaisenaan voitaisiin lakkauttaa ja siirtää muodollinen tasavallan päämiehen/naisen virka eduskunnan puhemiehelle, vaikka sitten presidentin nimellä. Eduskunta on Suomen politiikan korkein päättävä elin ja olisi vain luonnollista, että sen vetäjä on selkeimmin valtion muodollinen johtaja. Tällöin myös eduskuntavaalien merkitys yhteiskuntapolitiikkaa keskeisimmin linjaavina vaaleina mahdollisesti korostuisi.



ps. Hyvä Vihreät! Vihreät linjasivat puoluekokouksessaan paitsi presidentin asemasta, myös jäsenäänestyksestä puheenjohtajaa valittaessa sekä Hesarin poiminnan mukaan periaatteista ikäihmisten hoidon suhteen. Vihreiden kritisoima ilmiö, vanhusten alentaminen lapsiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa, on ärsyttänyt myös allekirjoittanutta vuosikaudet. On aikakin, että joku ottaa tamburiininlyöntilässytyksen kritiikkinsä kohteeksi.

Sen lauluja laulat kenen leipää syöt

Vaalirahoitus puhuttaa ja aiheesta. Vaalien alla keskusteluun vedetään kerta toisensa jälkeen vasemmistopuolueet sekä ay-liike. Media ja oikeistopoliitikot pitävät työmarkkinajärjestöjen mukanaoloa vaalikampanjoissa, oli se sitten organisatorista tai taloudellista, demokratiaa rapauttavana ja haitallisena toimintana. Viime vaalien alla moisesta kampanjoinnista mallia näytti mm. Turun Sanomat.

Pääministeri Vanhasen syyt kannattaa IdeaParkin rakentamista Vihtiin ja vastustaa Jan Vapaavuoren järkeviä näkemyksiä selvisivät tänään. Samalla ne herättävät jälleen uuden kysymyksen rahoituksen suhteen. Miksi vaalien alla ei puhuttu laisinkaan siitä, mitä yksityisten varakkaiden henkilöiden antama merkittävä vaalituki oikeistopuolueiden ehdokkaille merkitsee? Kokoomuksen ja Keskustan ehdokkaiden mainokset täyttävät päivästä toiseen päälehtien kannet, vaikka suurten puolueiden viralliset mainosbudjetit ovat suurin piirtein yhteneväiset. Mistä erotus tulee?

Kun Vanhanen väittää olevansa tietämätön siitä, mistä tai keneltä hänen vaalirahoituksensa tulee, hän valehtelee. Tämän voin itse ehdolla olleena varmasti todeta. Hänen asemassaan oleva henkilö ei varmasti jättäisi taustoja arvailujen varaan ja vain ottaisi vastaan ruskeita kirjekuoria. Hän myös hyvin tietää, että Sukarin ja kumppaneiden kaltaiset kummisedät odottavat vastapalveluksia eivätkä rahoita ketään hyvää hyvyyttään. Nyt Vanhanen tekee työtä käskettyä. Eikä ole yksin. Tämä on suomalaista korruptiota, jolle jatkuvasti paisuvat vaalibudjetit sekä kaiken markkinoistaminen antavat erinomaisen kasvualustan.

Mutta ehkä Kallista ja Vanhasesta seuraa jotain hyvää. Ehkä yritysten ja varakkaiden yksityisten antama vaalituki nousee keskusteluun. Sinälläänhän voidaan olla myös sitä mieltä, ettei niissä ole mitään pahaa, kunhan kytkyt tulevat kaikelle kansalle selväksi hyvissä ajoin ennen vaaleja ja ihmiset voivat arvioida näiden suhteiden merkitystä. Ehkä media kiinnostuu niistä ilmiöistä, jotka luovat otolliset olosuhteet korruption hiipimiselle suomalaiseen yhteiskuntaan. Ehkä puoluetuen merkitys demokratian ja jonkinasteisen riippumattomuuden takaajana ymmärretään. Ja ehkä kansalaiset tajuavat, että mikäli omat asiat eivät kerran neljässä vuodessa kiinnosta sen vertaa, että vaivautuisi ajattelemaan edes hetken ja kömpimään uurnille ilman ilotulituksia, valtaisia tuotettuja tv-mainoskampanjoita ja temppurataa omalla takapihalla, joudutaan tilanteeseen jossa meillä istuu pääministerinä pikkuhiluilla ostettu sätkynukke.

EDIT: Taloussanomien poiminta aiheesta, myös täällä ja täällä.

Demokratia maksaa

Uutispäivä Demari avasi viime viikolla uuden verkkolehtensä ja tuotos on todella upea. Suurin osa alueellisista sd-lehdistä, pois lukien Pohjolan Työ ja Uusi Aika, löytyvät nyt yhdestä paikasta. Kokonaisuus täydentynee myöhemmin useammalla blogistilla, kolumneilla jne. Hyvä.

Mutta mutta. Moni kakku päältä kaunis. Tämä tuli mieleen, kun silmiin sattui viime perjantain päätoimittaja Peltosen näkemys puoluekokouksessa käsiteltävistä uudistuksista. Otsikolla "Puoluekokous maksaa" kulkevassa pääkirjoituksessa tyrmätään pääasiassa talousperustein tähän asti yksimielisinä niin työryhmissä kuin puoluehallituksessakin kulkeneet ehdotukset puoluekokouksen suurentamisesta sekä kokousvälin lyhentämisestä.

Kun rakenteita pohdittiin, mietittiin ennen muuta tapoja, jolla yhä useampi pääsisi suoraan vaikuttamaan SDP:n linjaan ja poliittisiin sisältöihin. Puoluekokous on tärkein tällainen paikka. Kerran kolmessa vuodessa kokoontuva harvojen ja valittujen kokous antaa liian harvalle innokkaalle jäsenelle mahdollisuuden tällaiseen toimintaan. Siksi esitykset kasvattamisesta laadittiin ja siksi ne yksimielisinä eteenpäin vietiin. Syklin osalta mietittiin vaaliteemojen parempaa jalkauttamista ja demokraattisempaa laadintaa. Tuolloin käsitys myös oli, ettei asia talouteen kaatuisi, vaan jos johonkin niin poliittiseen tahtoon tai sen puutteeseen.

Nyt poliittista tahtoa kaataa uudistukset näyttää kuitenkin löytyvän. Perusteita on hyvä arvioida. Ensinnä vedetään esiin talouskortti. Maksaa rahaa. No niin maksaa, mutta ensinnäkin on vasta seuraavan puoluehallituksen tehtävänä pohtia miten kustannukset jaetaan. Siksi paikallisosastoja tai piirejä ei voida lisäkustannuksilla tässä vaiheessa uhkailla.

Jos puolueen taloudesta puoluekokousten osalta ollaan huolissaan, voitaisiin pohtia vaikkapa sitä, pitääkö kokoukseen valitun puolue-eliitin mässäillä ravintoloissa ja pulikoida uima-altaissa vailla minkäänlaista omavastuuta? Kyseessä ei ole mikään palkintomatka vaan vaikuttamispaikka, jossa vähemmänkin prameat puitteet riittäisivät.

Puoluekokous maksaa, mutta jotain se saanee maksaakin. Sellaisella logiikalla, jossa tämänkaltaiset kulut ovat huonoa rahankäyttöä, voitaisiin alkaa samaan aikaan miettiä puoluekokouksen pienentämistä. Jospa vaikka piirien puheenjohtajat valitsisivat kaartin johtajat, vaikkapa viideksi vuodeksi kerrallaan? Riittäisi rahaa vaaleihin.

Talouspuolen lisäksi Peltonen puhuu uudistuksen myötä puoluekokoukseen ilmestyvistä "satapäisistä valiokunnista", jotka estävät asioiden järkevän käsittelyn. Jotta tällaisiin määriin päästäisiin jokaisen valiokunnan kohdalla, tulisi puoluekokous kasvattaa mittasuhteisiin joista kukaan ei ole puhunut eikä kukaan esittänyt. Kyseessä onkin sinällään näppärästi luotu olkinukke, jota vastaan voi tarmolla hyökätä, "asiakeskustelun" puolustajana.

Kolmantena hihakorttina peliin ilmestyy kysymys jatkuvasta pj-kisasta tilanteessa, jossa kokous järjestettäisiin joka toinen vuosi. On totta, että työrauhaa tarvitaan. On kuitenkin kumma juttu, että niissä puolueissa, mm. Kokoomuksessa ja Keskustassa, joissa kahden vuoden sykli on käytössä, ei moisesta ole merkittäviä viitteitä silloin kun tarvetta ei ole puolueväen mielestä ollut.

Mistä yhtäkkinen huoli, kun aiemmin kaikki ovat olleet samaa mieltä kyseisten uudistusten tarpeellisuudesta? Ehkä pää-äänenkannattajakaan ei keksinyt aiheesta aivan itse huolestua, ja saattaapa kabineteissa suhista kuin kaislikossa konsanaan. Ehkä joku tai jotkut aiheesta huolestuneet ovat laskeneet sen varaan, että ehdotuksia voi nyt lähteä kulisseissa kaatamaan, kun edustajien huomio kiinnittyy henkilökysymyksiin.

Minusta esitetyt uudistukset ovat hyviä ja tärkeitä. Niiden ei tarvitse tarkoittaa kohtuutonta lisäkustannusta sen paremmin puolueelle kuin osallistujillekaan. Ja at the end of the day, aktiivisemmasta ja valtaistetummasta aktiivijoukosta voinee hieman maksaakin. Rahaa kuluu paljon turhempaankin. Tämän vuoksi ko. esitysten läpimeno on tärkeää jo itsessään, mutta myös siksi, että ne läpi äänestämällä voidaan osoittaa, että valta puolueessa kuuluu kokoukselle itselleen.

Välityömarkkinoista

Välityömarkkinoista on puhuttu paljon. Samaten sosiaalisten yritysten mahdollisuudesta kantaa entistä suurempaa työllistämisvastuuta niistä ihmisistä, joiden tosiasialliset kyvyt ja mahdollisuudet osallistua työelämään ovat rajalliset. Tavoitteet ovat hyviä ja on toki tärkeää, että mahdollisimman moni osallistuisi työelämään paitsi oman osallisuuden, myös julkisen talouden kestävyyden vuoksi.

SDP:n puoluekokoukseen käsittelyyn tulevassa Suomalaisen työn tulevaisuus -ohjelmassa välityömarkkinoilla nähdään rooli pitkäaikaistyöttömyyden vähentäjänä. Mallina tarjotaan työllisyysseteliä, jonka työnantaja voisi työhallinnosta lunastaa ja jolla kompensoitaisiin työntekijän alentunutta tuottavuutta. Samalla esitellään Irlannista tuttu ajatus, jossa työttömiä kannustetaan työelämään antamalla heille mahdollisuus pitää osa työttömyysturvastaan.

Aikomus ja tarkoitus on varmasti hyvä. Silti on kysyttävä, onko linjaus oikea? Oleellista on myös kysyä, keitä erityisesti työllisyyssetelillä tarkoitetaan? Kaikkia työttömiä, vajaakuntoisia, vammaisia? Jos linjaus koskee pieniä erityisryhmiä, se on huomattavasti vähemmän ongelmallinen kuin jos sen halutaan koskettavan laajoja ryhmiä.

Kun koko ohjelma puhuu nimenomaan osaamisen kasvattamisesta vastauksena työelämän ja globalisaation uusiin haasteisiin sekä tuottavuuden parantamisesta, on kysyttävä millä tavalla de facto matalapalkkatuki tukee kyseisiä tavoitteita? Miksi investoida tuotantoprosessin parantamiseen yksinkertaisemmissa töissä, jos tarjolla on käytännössä ilmaista työvoimaa noita töitä tekemään? Haluammeko me todella kilpailla Kiinan kanssa työvoiman hinnalla?

Yleisesti on tunnustettu kohtaanto-ongelman merkitys, eli se, etteivät tarjolla olevat työpaikat ja työttömien osaaminen vastaa toisiaan. Välityömarkkinat ratkaisevat ongelman mahdollistamalla sellaisten nollakoulutusta vaativien yksinkertaisten töiden, joista on Suomen oloissa jo monesti päästy teknologian kehittymisen myötä eroon, uuden synnyn. Täsmälleen päinvastaista politiikkaa, johon on esimerkiksi palkkapolitiikalla kauan pyritty. Jos jossain on luotu näkemys siitä, että suunta kohti paremman tuottavuuden töitä on ollut väärä, ei sitä ole ainakaan missään ohjelmassa tai strategiassa ollut luettavissa.

Ajatus valtion varojen käytöstä subventoimaan yksityisen yrityksen työnantajakuluja herättää sekin ajatuksia. Palkkojen polkemiselle avattaisiin ovi - valtion ja kunnan laskuun. Jos julkinen sektori on halukas kuluttamaan merkittävästi varojaan vaikeasti työllistyvien työllistämiseen, voisiko olla yksinkertaisempaa ja vähemmän byrokraattista pyrkiä sijoittamaan kyseisiä ihmisiä julkisen sektorin töihin? Ei-kilpailluilla aloilla kilpailu ei suotta vääristyisi, eikä valtaisaa haku-lupa-valvonta-byrokratiaa tarvittaisi. Lisäksi tarve työvoimalle ei noilla aloilla varmaankaan ole vähäisempi.

Käytännön fakta on, että nykyisille työmarkkinoille ei moni kuntoutuja, työkyvytön tai moniongelmainen ihminen työllisty. Työn merkitystä osallisuuden ja identiteetin rakentajana suomalaisessa työorientoituneessa kulttuurissa ei saa vähätellä. Kysymys kuitenkin kuuluu, olisiko kuitenkin järkevämpää jättää yksityisen sektorin subventointi vähemmälle ja pyrkiä tarkastelemaan ketkä kuuluvat aidosti työkyvyttömyyseläkkeelle, keille voitaisiin järjestää asianmukaista korvausta vastaan suoraan kevyttä yleishyödyllistä työtä ja ketkä voisivat aidosti ponnistaa uudelleen kilpailluille markkinoille koulutuksen ja osaamisen kasvattamisen myötä.

Ehdolle!

Turun sosialidemokraattien kunnallisvaalilistalle oli tunkua, joten kunnallisjärjestössä päädyttiin jäsenäänestykseen. Tulos selvisi eilen. Allekirjoittanut valittiin 80 tässä vaiheessa valitun ehdokkaan joukossa listalle sijalta 14. Hieno tulos! Lämmin kiitos luottamuksesta, tästä alkaa vaalityö myös omalta osalta.