Kun porvarihallitus vakauttaa...

...sen työmies maksaa palkastaan. Näinhän työväenlaulussa lauletaan. Itse jaksan innostua vain rajallisesti porvarihallituskeskustelusta, mutta hieman osviittaa voidaan länsinaapurista katsoa. Siellähän oikeisto meni vaaleihin uudenlaisena työväenpuolueena ja tottavie, työväki sai kyytiä vaalien jälkeen.

Ruotsin porvarihallituksen alkutaival on ollut tuskia täynnä. Ministerieroja, maksamattomia veroja ja lupamaksuja, palveluiden ja etuuksien heikentämistä ja yleistä hyvinvointivaltion alasajoa. Tätä eivät Ruotsin äänestäjät halunneet ja viimeisten gallupien mukaan ylivoimainen enemmistö antaisi hallitukselleen kenkää. Demariblokin kannatus olisi reippaasti yli 50% jos vaalit pidettäisiin nyt. Harmin paikka, ettei itku enää auta markkinoilla. Ruotsalaiset uskoivat valheisiin, käykö Suomessa samoin?

Ruotsin porvarihallituksen epäsuosion taustalla vaikuttavat muutkin seikat kuin yksittäiset skandaalit. Taustalla ovat mm. päätökset työttömyysturvan heikentämisestä. Etuuksien tasoa on laskettu eikä opiskelua enää katsota tasavertaiseksi toiminnaksi työnteon kanssa harkittaessa maksetaanko työnhakijalle korvausta. Tämän lisäksi työttömyyskassan jäseneksi pääsemistä on vaikeutettu. Tämä on johtanut erityisesti pätkätyöntekijöiden aseman nopeaan heikkenemiseen. Päätösten taustalla on paitsi käsitys siitä, että työttömyys on rakenteellisen ongelman sijasta yksilön oma vika, myös halu murskata ruotsalainen ay-liike.

Suomen porvarijohtajat irtisanoutuivat ruotsalaislinjasta. Niinpä niin. Ei Ruotsissakaan pitänyt tapahtua mitään, kyseessähän oli pehmo-oikeisto, jotka ovat kuin demareita, paitsi vain parempia sellaisia. Mitenkähän olisi, jos Mikko Alkio ja muut markkinaliberaalit velikullat pääsisivät Suomessa valtaan? Köyhät kyykkyyn ja oikeudet sivuun vahvempien tieltä. Työväenlaulussa todetaan myös; Pidä silmäsi auki ja kuuntele, työmies, älä luota porvarilehdistöön työmies. Älä anna riistäjän päättää, älä tarjoa varkaalle kättä. Niinpä.

Otteet kappaleesta Riistäjän lait.

Vaalisivusto ja kampanjablogi

SDP avasi tanaan vaalisivustonsa, joka tulee keskittymaan sinisten ja punaisten valisiin eroihin. Vaalien alla ns. tyovaenpuolueita sikiaa kuin sienia sateella, mutta mika onkaan totuus? Siihen voi jokainen tutustua, ja toivon mukaan tutustuukin. Mina, mina, mina vaiko kenties me?

Vaalisivustolle on myos keratty ehdokkaiden blogikirjoituksia, joukossa myos allekirjoittaneen kampanjablogi. Tuossa blogissa tarkoituksenani on kirjoittella kuulumisia vaalitaistelun varrelta, tama nykyinen sailyy eraanlaisena ajatusten testaamisen ja vaihtamisen areenana.

Oppivelvollisuutta laajennettava

Suomi menestyy tulevaisuudessa vain ja ainoastaan osaamisella. Tämä koskee paitsi korkea-astetta, myös ja ehkä ennen kaikkea, toista astetta, joka olisi monelta osin remontin tarpeessa. Ensimmäisenä tulee kuitenkin kiinnittää huomio oppivelvollisuuteen ja siihen, miten hyvinvointivaltio haaskaa harvalukuisia nuoriaan.

Peruskoulua luotaessa voitiin luottaa peruskoulusivistyksen antavan kaikille kansalaisille riittävät edellytykset toimia työmarkkinoilla ja osallistua muutoinkin yhteiskunnan toimintaan täysivaltaisina kansalaisina. Näin ei enää ole. Kaikki tietävät, että ns. jokamiehen työmarkkinat, uitot ja apupojan hommat ovat historiaa. Nykyisin miltei kaikkiin töihin vaaditaan osaamista, jota peruskoulu ei tuota. Tänä päivänä pelkän peruskoulun varassa olevat kansalaiset ovat jatkuvan syrjäytymisuhan alla, eikä heillä ole samoja mahdollisuuksia kuin muilla kansalaisilla vaikuttaa oman elämänsä kulkuun tai yhteisiin asioihimme.

Joka kahdeksas nuori jää ilman toisen asteen koulutusta. Tämä on erityisesti poikien ongelma. Voidaankin kysyä, miksi yhteiskunta sallii näiden nuorten jättäytyä pois koulutuksesta ja samalla heikentää tulevia mahdollisuuksiaan toimia työmarkkinoilla, ennen kuin heillä voi olla kirkasta ajatusta siitä, mitä he haluavat elämässään tehdä? Koulutusjärjestelmän tulisi toimia tavalla, joka pakottaisi oppilaitokset ottamaan vastuun koko nuorisoikäluokasta. Tämä voitaisiin saavuttaa pidentämällä oppivelvollisuutta kattamaan myös toisen asteen opinnot. Tällöin nuorilla olisi yhä mahdollisuus valita oma opintiensä, muttei mahdollista valita syrjäytymistä.

Samalla kun oppivelvollisuutta laajennettaisiin toisen asteen opinnot kattavaksi, tulee tarkastella mahdollisuuksia ammatillisten ja teoreettisten aineiden nykyistä parempaan yhdistelyyn. Tätä kautta saadaan luotua mielekkäitä ja nykymaailmaa paremmin vastaavia aineyhdistelmiä. Oppisopimus-, työpaja- ym. tapoja suorittaa toisen asteen tutkinto on myös lisättävä. Tätä kautta erilaiset oppijat pääsevät varmemmin mukaan.

Vastakkainasettelun aika?

Viime viikolla keskusteltiin laajalti porvarihallituksesta ja porvariallianssin syntymisestä. Ajatus on monella tapaa mielenkiintoinen. Vaikka pidänkin nykyistä tilannetta monella tapaa hyvänä ja monenlaiset vaihtoehdot sallivana, on ajatuksella mielenkiintoista leikitellä. Mitä tapahtuisi, jos Suomen porvarit yhdistäisivät voimansa? Mitä se tarkoittaisi suomalaisen politiikan kannalta?

Porvaripuolueet tuskin tulevat koskaan yhdistymään, mutta Ruotsin kaltainen allianssi voisi olla hyvinkin mahdollinen. Mikäli näin kävisi, se todennäköisesti johtaisi käytännöllisesti katsoen kaksipuoluejärjestelmään. Toisaalla sosialidemokraattisjohtoinen vasemmistoblokki, toisaalla porvariblokki. Näiden sisällä toki toimisi monenlaisia puolueita, mutta vaihtoehdot olisivat selkeät.

Toisaalta tämänkaltainen blokkipolitiikka karsisi hallitusvaihtoehtoja, heikentäisi mahdollisuuksia harjoittaa kansallisesti yhtenäistä politiikkaa ja syrjisi pieniä puolueita, toisaalta taas se voisi olla demokratian ja julkisen keskustelun kannalta jopa tervehdyttävä tilanne. Tästä esimerkkinä voi toimia vaikkapa Norja. Ennen heidän viime parlamenttivaalejaan sosialidemokraattinen Työväenpuolue, Sosialistinen vasemmistopuolue ja Keskusta tekivät yhteisen vaaliohjelman, joka oli yhtä kuin hallitusohjelma mikäli nämä kolme puoluetta saavat parlamenttienemmistön. Näin kävikin ja punavihreä vaaliohjelma on punavihreä hallitusohjelma. Kansalaiset saivat siis puolue- ja ehdokasvalintansa ohessa äänestää suoraan hallitusohjelmaa ja hallituspohjaa.

Suomessa vaaliohjelmat ovat joko toiveiden tynnyreitä tai sitten riittävän ylimalkaisia. Toiveiden tynnyrit ovat täynnä lupauksia, joita ei aiotakaan pitää, yleisellä tasolla liikkuvien ohjelmien pohjalta puolestaan voidaan aina väittää, että ohjelma toteutui jossain muodossa ja tapoja toteuttaa se on tuhansia. Koko politiikan suunnan määrittelevän hallitusohjelman lopullinen sisältö valmistellaan piilossa, eivätkä kansalaiset pääse ottamaan siihen suoraan kantaa. Tässä on selkeä demokratiaongelma suhteessa norjalaiseen malliin, jossa vaihtoehdot olivat selkeitä ja näkyvissä.

Mitä siis tapahtuisi, jos Suomessa syntyisi vahva porvariblokki, ruotsalaistyyppinen allianssi? Keskusta, Kokoomus ja Kristillisdemokraatit RKP:llä vahvistettuna todennäköisesti hallitsisivat Suomea jonkin aikaa niiden yhteenlasketun kannatuksen ollessa kova. Toisaalla olisi vasemmistoblokki, joka järjestäytyisi SDP:n ympärille. Tämän lähtökohtainen kannatus olisi kaukana porvareista, mutta kuten presidentinvaalit ovat toistuvasti osoittaneet, kahdesta vaihtoehdosta valittaessa vasemmisto pystyy keräämään merkittävän määrän ääniä ja jopa saavuttamaan enemmistön, mikäli vihreät ovat osa tätä kokonaisuutta.

Vihreät muodostavat tämän yhtälön ongelmallisimman kohdan. Suomen vihreät, monista eurooppalaisista sisarpuolueistaan poiketen, eivät ole erityisen vasemmistohenkisiä, monien kaupunkien kunnallispolitiikassa tilanne on oikeastaan päinvastainen. Ei olisi mikään itsestäänselvyys, että blokkimallissa vihreät pyrkisivät yhteistyöhön vasemmiston kanssa. Tosiasia on, että kansalaisille selkeiden vaihtoehtojen olemassaolo vaatisi vihreiltä puolensa valitsemista. Muuten ennustettavuus ja demokratia-aspekti kärsisi.

Nykyisenkaltainen joustava poliittinen rakenne on palvellut Suomea hyvin ja blokkiutuminen saattaisi turhaan vähentää mahdollisuuksia erilaisten koalitioiden syntymiselle, vastakkainasettelun kärjistymisestä ja siitä seuraavista ongelmista puhumattakaan. Ajatusleikkejä on kuitenkin hauska harjoittaa. Porvarihallituksia meillä on jo kokeiltu, miltäköhän näyttäisi punavihreän enemmistöhallituksen Suomi?

Katso kenen kanssa kuljet

Suurin piirtein viikko sitten SDP järjesti työelämään liittyvän tempauspäivän, jonka aikana kansalaisille esiteltiin puolueen visioita työelämän suhteen. Päivään liittyi useita työpaikkavierailuja, joiden aikana SDP:n näkyvät poliitikot ja ay-johtajat kävivät tapaamassa työntekijöitä työssään ja keskustelemassa heidän kanssaan ajankohtaisista työelämäkysymyksistä.

Koska imagopolitiikka on tämänpäivän politiikan ruisleipää, syntyi tästä julkinen keskustelu SDP:n ja ammattiliittojen välisestä suhteesta. Työpaikkakäynnit ilmeisesti edustavat tässä maassa oligarkiaa ja kansanvallan vastaista toimintaa. Asiasta protestoinnin aloittivat kokoomuslaiset poliitikot ja tällä viikolla viestiä vievät eteenpäin heidän saappaannuolijansa. Tämänpäiväisestä pohjanoteerauksesta vastaa Turun Sanomien Juhani Heimonen, joka näyttää perivän Ari Valjakan saappaat Länsi-Suomen ylimmäisenä pääomanpalvojana ja haastaa vakavasti Tapani Ruokasen kansallisessa sarjassa.

Joka kerta, kun SAK-SDP -keskustelu alkaa, minun tekee mieli kysyä muutama kysymys.

Ensinnäkin, arvoisa Heimonen ja heimoveljensä; miksi on niin, että julkisessa keskustelussa ongelmalliseksi katsotaan satoja tuhansia työntekijöitä edustavien järjestöjen rooli vaalityössä, mutta joidenkin yksittäisten rikkaiden yksilöiden tai vahvojen yritysten tukea taas ei? Niiden tuessa ei ole kyse minkäänlaisesta demokratiasta, sen sijaan liitoissa valtaa käyttää vaaleilla valittu luottamuselin. Tämä tuki valuu oikeistopuolueiden laariin ja uskallan väittää, että sen rahallinen arvo on valtaisa verrattuna mihinkään, mitä liitot voisivat tarjota (ja jota eivät ainakaan tälle ehdokkaalle ole edes tarjonneet).

Toiseksi; mikä ongelma on siinä, että työntekijöitä varsin legitiimisti ainakin järjestäytymisastetta katsottaessa edustavien järjestöjen ääni kuuluu lainsäädäntöä valmistellessa? Eikö ongelma olisi olemassa pikemminkin silloin kun tämänkaltaisia järjestöjä ei kuunneltaisi? Silloin voitaisiin puhua perustellusti kansalaisyhteiskunnan polkemisesta. Eduskunnalla on kuitenkin loppujen lopuksi kaikki valta päättää laeista. Toistaiseksi esitykset ovat kelvanneet.

Kolmanneksi; olisiko SAK:n esittämään tukeen syynä se, että palkansaajien ja SDP:n tavoitteet ovat suhteellisen yhdensuuntaisia pitkälläkin välillä, eikä vain vaalien alla? Tämän lisäksi merkittävä osa palkansaajien (kuten myös esimerkiksi elinkeinoelämän ja yrittäjien, miksei heidän vaikuttamistyötään paheksuta mediassa?) edunvalvonnalle tärkeistä asioista tapahtuu parlamentaarisessa päätöksenteossa. Siihen vaikuttaminen on ay-liikkeen, elinkeinoelämän ja kaikkien vaikutusvaltaisten edunvalvontaorganisaatioiden elinehto.

Mitä tulee ammattiyhdistysliikkeeseen, niin käsittääkseni siihen kuuluminen on täysin vapaaehtoista. Jopa työttömyysturvansa saa nykyään muualta. Heimosen viittaamaan "harvainvaltaan" on vaikea yhtyä siinäkään mielessä, että vaalit ovat liitoissa vapaita. Voi hyvin kysyä, mikseivät keskustalaiset tai kokoomuslaiset saa asemia ay-vaaleissa SAK:n piirissä? Kukaan ei kiellä listan pystyttämistä, JHL:n vaaleihin keskusta otti jopa osaa, tosin vailla merkittävää menestystä. Syitä tähän voidaan pohtia, mutta yleisesti ottaen; äänestävät ratkaisevat, kannattaa äänestää.

SAK, kuten monelta osin SDP:kin, ovat häviäjiä imagosodassa. Osittain tämä on omaa syytä, osittain täysin tietoista ajojahtia ja politiikantekoa. Tämä on lapsellista ja koko yhteiskunnallisen keskustelun halvaannuttavaa toimintaa. On ikävä nähdä, että joidenkuiden vieläkin arvostaman julkaisun toimittajat ovat joko yksinkertaisuudessaan, ilkeydessään tai sitten omien piilottelemiensa poliittisten motiivien vuoksi suostuneet tällaisen pelleilyn sätkynukeiksi. Kuka Heimosen ja kumppanien lankoja vetelee?

Kaupunkivisioita

Suomalaiset kaupungit ovat monelta osin verrattain masentavia paikkoja. Historiallista rakennuskantaa ei joko ole ollut tai sitten se on saanut väistyä tehokkaamman rakentamisen tieltä. Osa näistä on ollut kaupungin uudistumisen kannalta tervetulleita ratkaisuja, osa taas hirvittäviä virheitä. Erityisen suuresta tuhoamisvimmasta on kärsinyt Turku.

Purkamisia suurempi ongelma on kuitenkin monin paikoin ollut mielikuvitukseton ja esteettisesti köyhä rakentaminen. Joskus tuntuu, että säästäminen tapahtuu väärissä kohdissa. Sillä ei katsota olevan merkitystä, että ihmiset joutuvat katselemaan rumia rakennuksia, kunhan tehokkuus on huipussaan. Helsingin Vuosaaren Cirrus on hyvä esimerkki tästä. Alunperin arkkitehtuurikilpailun voittanut ehdotus raakattiin, koska se oli liian kallis. Hinta maksetaan nyt seuraavan sadan vuoden ajan tympeän möhkäleen tuijottamisena.

Itse korostuneen urbaanina ihmisenä kaipaisin suomalaisiin kaupunkeihin lisää kokemisen arvoisia paikkoja omine tunnelmineen. Turussa on mielestäni paikoin onnistuttukin. Jokiranta on kesällä upean tunnelmallinen kohde. Niinä kesinä, jotka olen viettänyt Helsingissä, olen kaivannut vastaavaa kokonaisuutta pääkaupunkiin. Rantaviivaa on kymmeniä kilometrejä, mutta missä ovat viihtyisät ravintolat ja pubit, jotka voisivat toimia Turun mallin mukaan laivoissa puistokatujen varrella? Kruunuhaka on mitä viehättävintä aluetta, mutta se kuolee virka-ajan jälkeen. Esplanadilla voi köhiä henkilöautojen pakokaasun katkussa. Miten muissa maissa keskustat on pienemmissäkin kaupungeissa kyetty muuttamaan kävelyalueiksi gallerioineen ja baareineen, mutta meillä tämä ei onnistu, ei kirveelläkään.

Pitkän aikavälin tavoitteena tulee suomalaisissakin kaupungeissa olla sellaisten kaupunkikeskustojen rakentaminen, joissa autot on siirretty maan alle ja jonne tullaan kätevästi joukkoliikenteellä. Erilaiset harrastusmahdollisuudet, kuten vaikka luistinradat, pitkään auki olevat klubit, galleriat ja pikkuliikkeet luovat mukavaa tunnelmaa. Ihmiset saadaan lähtemään liikkeelle tapaamaan toisiaan, kun julkisesta tilasta luodaan viihtyisää ja kutsuvaa. Tällä voi olla jopa kansanterveydellisiä vaikutuksia.

Suomea on liian kauan rakennettu siten kuin maan kaupungeista haluttaisiin tehdä maaseutua ja maaseudun kirkonkylistä kaupunkeja. Tämä on johtanut huonoon maankäyttöön, ekologisesti kestämättömään yhdyskuntarakenteeseen ja epätarkoituksenmukaiseen liikennesuunnitteluun. Pyrkimällä siirtymään kohti kiinteämpiä ja tiiviimpiä kaupunkeja, joihin suunnitellaan omalla identiteetillään varustettuja alueita, teemme myös ympäristötekoja.

Tekopyhyyden huippu

Eilen uutisoitiin Kokoomuksen välikysymyksestä. Aiheena on hallituksen ilmastopolitiikka. Asia on luonnollisesti mitä tärkein, mutta kaikista puolueista - Kokoomus? Mikäli kyseessä olisi mikään muu kuin täysin halpahintainen vaalitemppu, mikäli puolue olisi millään tavalla pyrkinyt osoittamaan huolestuneisuuttaan ympäristöstä missään yhteydessä aikaisemmin, tästä voisi olla suorastaan iloinen. Mutta nyt tärkeästä asiasta tehdään vaalien takia vitsi.

Kokoomuksen kuuntelevat korvat ovat mitä ilmeisimmin kuulleet kansalaisten viestin. Leutoa "talvea", mikäli sitä sellaiseksi voi kutsua, on ihmetelty turuilla ja toreilla. Tämän vuoksi nyt uusi Kokoomus on - maalisvaaleihin, tai vähintään kelien kylmenemiseen saakka -huolissaan ilmastosta. Free piece of advice Kokoomuksen spin doctoreille: mikäli lunta alkaakin yllättäen sataa, ehditte vielä tehdä välikysymyksen teiden huonosta kunnosta ja paheksua hallituksen toimettomuutta lumentulon estämisen suhteen.

Jyrki Katainen voisi kysellä hieman omiensakin perään. Kuntatasolla Kokoomus puolustaa yksityisautoilua, vastustaa sellaisia toimenpiteitä, joilla sitä voitaisiin rajoittaa ja näin toimii säännönmukaisesti kaikkia niitä tavoitteita vastaan, joita nyt muilta peräänkuulutetaan. Veroja, joita ympäristön kannalta välttämättömät investoinnit voitaisiin rahoittaa, ei saisi kerätä, puolueen elinkeinoelämäsiipi ei pidä Kioton sopimusta millään tavalla Suomen etujen mukaisena, listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ja tämän päälle: välikysymys ilmastopolitiikasta. Eikö moinen kaksinaamaisuus oikeasti hävetä?

Sinänsä tämä on luontevaa jatkoa edellisille tempauksille. Kataisen ja kumppanien korvat ovat heiluneet jo viikkokausia. Pätkätyökysymys - kokoomuslaiset kaupungit ovat pahimpia pätkätyöllistäjiä. Kokoomus työntekijän asialla, sitten; case yt-laki, jossa Kokoomus vastustaa yhteistoimintaa, siis kannattaa työnantajan sanelupolitiikkaa. Uutta työtä Suomeen - ilmeisesti ehdoitta. Kaikki haluavat lisätä työpaikkoja, tosin demareille se tarkoittaa sellaisia työpaikkoja, joista maksetaan myös palkkaa ja joissa työns sisältöön ja järjestämiseen voi vaikuttaa.

Vaalien alla valheet kasvavat. Joku sanoi aikanaan, että kun valhe kasvaa tarpeeksi suureksi, siihen aletaan uskoa. Kokoomus katsoo nyt kohti tätä filosofia. Voi vain toivoa, etteivät vihreät säntäisi välikysymyksen osalta palvelemaan tällaista populismia, joka loppujen lopuksi vain haavoittaa tärkeää asiaa.

Yhden totuuden torvet

Suomalaisella lehdistöllä ja sitä kautta suomalaisella yhteiskunnalla on ongelma. Tämä ongelma on yksisilmäisyys ja analyysin puute. Niin suomalainen sanomalehdistö kuin aikakauslehdistökin tarjoavat valitettavan usein kovin yksipuolisia näkemyksiä tulevaisuuden vaihtoehdoista, puhumattakaan siitä, ettei alueellista kilpailua ainakaan lehtien laadun tai näkökulmien puolesta käytännössä ole. Suomalainen lehdistö tarvitsee uusia ja tuoreita näkökulmia, uusia toimijoita mediakentälle. Vain siten se kykenee toimimaan tarkoituksensa mukaan, kyseenalaistamaan ja emansipoimaan.

Sanomalehdistön kohdalla ongelma on merkittävin. Missään muussa normaalia demokraattista järjestelmää noudattavassa maassa päivälehtien kansia eivät täytä mainokset, vaan ingressit sisältöihin. Suomessa ei tarvitse, koska kilpailua ei ole. Suomessa ilmestyy yksi valtakunnan virallinen lehti ja paikallismediakenttää dominoivat alueelliset monopolit eli niin politiikkaan kuin liike-elämäänkin sotkeutuneet maakuntalehdet. Yksi nätisti joka alueelle, sulle-mulle. Erityisesti maakuntalehdet ovat poikkeuksetta kaikki porvarillisia. Tämä näkyy lehtien kaikessa toiminnassa. Uutisoinnissa toiset pelaavat eri säännöillä kuin toiset, toisten virheet painetaan villaisella, toisten nostetaan, syystä tai ei, tikun nokkaan. Ja tätä kaikkea kutsutaan kirkkain silmin objektiivisuudeksi.

Sama ongelma vaivaa aikakauslehdistöä. Ns. suomalaiseen vakavaan laatulehdistöön on joku joskus laskenut kuuluvaksi Suomen Kuvalehden. Tapani Ruokasen SK ei kuitenkaan ole juuri ainakaan linjauksissaan moniarvoisuutta osoittanut, vaikka lehdestä toki paljon hyvääkin löytyy. Sama tympeä ja mielikuvitukseton "joustakaa, ulkoistakaa, karsikaa, tehkää kaikki ne temput, mitä oikukas elinkeinoelämä teidän odottaa tekevän" on kaikunut vuodesta toiseen. Kaikui meilläkin, kunnes lopetin tilauksen. Olen joskus miettinyt kuinka monta kymmentä vuotta näitä huonoja neuvoja voi vakavalla naamalla kaupata "uusina ajatuksina"? Toisaalta mitä voi odottaa lehdeltä, jonka päätoimittaja on toiminut ei vain yhtenä vaan peräti kahtena jumalasta seuraavana. Ruokanen on toimittajuutensa lisäksi pastori.

Suomesta puuttuu yleisvasemmistolaisiin arvoihin nojaava lehdistö lähes tyystin. Britanniasta, jossa toki lukijapotentiaali on huomattavan suuri, ilmestyy mm. sellaisia lehtiä kuin Guardian ja Independent, joilla on mahdollisuus esittää valtavirtauutisoinnista poikkeavia näkemyksiä. Jo yksin taloudellisista syistä Suomeen tuskin kyetään luomaan minkäänlaista tämänkaltaista uutta yleislehteä, mutta jonkinlaiselle viikottain ilmestyvälle yhteiskuntapoliittiselle lehdelle luulisi olevan tilausta. Kyse ei olisi mistään puoluelehdistöstä, sillä sellainen meillä jo on, vaan sellaisesta laadukkaasta lehdestä, joka voisi lähteä analyysissaan ja kirjoittelussaan hieman erilaisesta lähtökohdasta kuin siitä, että tämän yhteiskunnan suurin ongelma on siinä, että jollakulla on kolme autoa ja vain kaksi autotallia.

Mediassa tehdään politiikkaa ja media tekee sitä itse. Siksi puhuminen jonkinlaisesta objektiivisesta journalismista on aina näkökulmakysymys. Siihen varmasti pyritään yksittäisten toimittajien ja muiden alan ammattilaisten toimesta harva se päivä, mutta itse lehdessä kuuluu silti kovin usein vahva omistajan ääni, jota yhtenä totuutena kaupataan. Erityisesti tämä ongelma vaivaa suomalaista talousjournalismia. Sinänsä on toki myös myönnettävä, ettei yksisilmäisyys koske vain suuria lehtiä, pienemmissäkin osataan. Jokin aika sitten Ylioppilaslehteä kovempaa vihreää propagandaa ei tehnyt edes puolueen virallinen pää-äänenkannattaja.

Toivoa kuitenkin on. Suomessa ilmestyy lukuisa määrä pienempilevikkisiä lehtiä, joissa aikalaisanalyysia tehdään myös vähemmän kovista lähtökohdista. Ja ainahan on ulkomaalainen lehdistö. Erittäin tervetulleena lisänä suomalaiseen mediakenttään on tulossa suomenkielinen Le Monde Diplomatique. Taskukirjana neljästi vuodessa julkaistava painotuote kokoaa puhutuimmat ja kehutuimmat jutut kansiin. Liityin välittömästi tilaajiin.

Terveydenhuollon tulevaisuudesta

Suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on merkittävien haasteiden edessä. Väestön ikääntyminen tulee väistämättä lisäämään terveydenhuollon menoja ja pakottaa vaativaan priorisointikeskusteluun.

Nykyisellään julkinen sektori ei kykene kaikkialla maassa vastaamaan kansalaisten tarpeisiin. Tämä on vaatinut yksityisen sektorin palveluntarjonnan lisäämistä ja yksityisen hoidon korvausten muodossa näiden palveluiden saattamista useamman kansalaisen ulottuville. Yksityissektorin kasvava rooli tuo kuitenkin mukanaan myös haasteita ja suoranaisia epäoikeudenmukaisuuksia, jotka on syytä tiedostaa.

Yksityiseen terveydenhuoltojärjestelmään, mikäli sitä voimakkaasti julkisen sektorin taholta subventoidaan, liittyy useita merkittäviä ongelmia. Ensinnäkin taloudellisen voittomotiivin pohjalta toimivassa järjestelmässä ei ole minkäänlaisia kannusteita pitää kustannuksia kurissa. Pieniinkin vaivoihin tarjotaan raskasta ja kallista hoitoa sen ollessa hyvää bisnestä. Niin kauan kuin julkinen vakuutus korvaa nämä, ei yksittäisellä kansalaisella ole tämän suhteen välttämättä juurikaan valittamista. Järjestelmä ei kuitenkaan tätä kestä.

Suomessa maksettiin vuonna 2004 korvauksia yksityisten terveyspalveluiden käytöstä 216 miljoonaa euroa. Korvausosuus oli lääkärissäkäynneistä keskimäärin 30%. Nämä korvaukset vaihtelevat merkittävästi maakuntien mukaan, koska syrjäisemmillä seuduilla ei yksityistä terveydenhuoltoa ole. Samalla sairausvakuutus korvaa kaikki yksityiset lääkärissäkäynnit, riippumatta niiden tarpeellisuudesta tai laadusta. Omavastuuosuuksien ollessa korkeita, kuten Suomessa myös julkisella puolella, heikoimmin toimeentulevat ovat käytännössä yksityisten terveyspalveluiden käyttäjäkunnan ulkopuolella.

Yksityinen avoterveydenhuolto, jota tuetaan julkisesti, on tällä hetkellä käytännössä muodostunut maksukykyisille ohituskaistaksi verorahoitteiseen erikoissairaanhoitoon. Mikäli tavoitteenamme on kansalaisryhmien välisten terveyserojen kaventaminen, ei tämänkaltaista järjestelyä voida pitää tarkoituksenmukaisena. Tästä Suomea on huomauttanut mm. OECD. Oikeudenmukaisuusnäkökulmasta voisi olla perustellumpaa panostaa verovarat julkiseen terveydenhuoltoon ja sen vahvistamiseen, jonka piiriin pääsevät kaikki kansalaiset. Yksityinen terveydenhuolto toimisi tämän jälkeen puhtaasti markkinapohjalta. Tähän on toki matkaa eikä sitä voida toteuttaa kertaheitolla, mutta pohdiskeltavana asiana tämä tulee ottaa huomioon terveydenhuollon tulevaisuutta pohdittaessa.

Yksityisten terveyspalveluiden käytöstä maksetut korvaukset jäävät kauaksi jälkeen lääkekustannusten ja niiden korvaamisen kasvusta. Lääkekustannusten osalta kustannusten hillintä on myös erittäin tärkeää. Suomessa tulisi vakavasti pohtia siirtymistä Ruotsin kaltaiseen apteekkijärjestelmään, joka vastaa lähinnä suomalaista Alkoa. Ruotsissa lääkkeiden tukkuhinnat ovat Suomea korkeammat, mutta tästä huolimatta asiakkaiden maksamat vähittäishinnat matalampia. Suomessa järjestelmästä hyötyy yksityinen yrittäjä, Ruotsissa lääkkeitä tarvitseva asiakas.

Kolumni julkaistu Uutispäivä Demarissa 8.1.2007

Kilpi kiillotettavaksi

Kunnat kärsivät rekrytointivaikeuksista ja useat kunta-alan vaikuttajat, mm. Tampereen entinen kaupunginjohtaja Jarmo Rantanen ovat huolissaan siitä, kykenevätkö kunnat jatkossa enää houkuttelemaan palvelukseensa osaavaa ja motivoitunutta henkilöstöä. Kyse on paitsi rahasta, myös imagoista. Kuntatyönantaja tarvitseekin imagon parannusta, erityisesti työnantajakuvansa osalta.

Imagon parantaminen kuntapuolella vaatii luonnollisesti oikeita konkreettisia tekoja, toisin sanoen asiallista palkkausta ja hyviä työoloja. Viime aikoina edennyt määräaikaisten työsuhteiden muuttaminen pysyviksi on sekin oikeansuuntaista kehitystä, joka ei kuitenkaan ole vielä edennyt tarpeeksi pitkälle. Paljon voidaan kuitenkin muuttaa myös mielikuvapuolella, jossa julkisella sektorilla on huomattavia ongelmia osin jopa syyttä.

Puolustusvoimien Tee työtä jolla on tarkoitus -kampanja on hyvä esimerkki siitä, miten myös julkinen sektori voi markkinoida itseään kiinnostavana ja hyvänä uravaihtoehtona. Ottamatta kantaa siihen, onko työ puolustusvoimissa juuri sitä kaikkein tarkoituksenmukaisinta mitä ihminen voi tehdä (tämän voinee jokainen tehdä itse), voitaisiin kampanjan mallia kokeilla myös muualla julkisella sektorilla. Armeijan kampanjalla on ollut haluttuja vaikutuksia, puolustusvoimien kiinnostavuus työnantajana on kasvanut. Mikäli samankaltainen imagonkohotus ja rekrytoitumispiikki voitaisiin tehdä vaikkapa terveyskeskuslääkärien osalta, hyötyisivät siitä kaikki. Tämänkaltaista projektia on julkisuudessa esittänyt mm. Iloisten veronmaksajien Oskari Nokso-Koivisto.

Perinteisesti markkinointi ja mainonta on mielletty osaksi vain yksityistä markkinasektoria. Julkisen sektorin harjoittamaa mainontaa on pidetty lähinnä propagandana tai yhteisten verovarojen tuhlaamisena. Tämä näkökanta voisi olla jossain määrin perusteltu mikäli eläisimme puhtaasti eriytettyjen julkisten palveluiden maailmassa. Näin ei kuitenkaan ole. Mainonta voisi myös toimia eräänlaisena uudenlaisena kanavana kertoa kansalaisille siitä, mistä he itse asiassa veroja maksavat, puhumattakaan siitä, että se saattaisi saada yhä useamman ihmisen pohtimaan vakavasti uraa aloilla, jotka ovat yhteisen hyvinvointimme kannalta ensiarvoisen tärkeitä.

Vaakunoista palveluihin

Vuosi 2006 oli kuntakentällä suurten mullistusten vuosi. Etenevä kunta- ja palvelurakenneuudistus sai puitelain muodon ja vuodenvaihde näkee peräti viisitoista kuntaliitosta ympäri Suomea.

Kuntalehti 20/2006 kertoo kuntien tilinpäätöstiedoista vuodelta 2005. Se näyttää kuntareformin tarpeen. Taloudellisesti terveellä pohjalla toimivia kuntia on vain muutamia, massiivisiin ongelmiin ajautuneita sen sijaan lukuisia. Eriytymiskehitys on ollut nopeaa, eikä suomalainen yhteiskunta enää nykyiselläänkään kykene tarjoamaan tasa-arvoisia palveluita kaikille maassa asuville. Tehostamista ja uusia ratkaisuja siis tarvitaan.

Erityispainopisteenä on terveydenhuolto, jonka menot tulevat väistämättä kasvamaan väestön ikääntymisen ja vaatimustason nousun myötä. Samalla erityisesti muuttotappioalueet kärsivät verotulojen vähentymisestä ja rekrytointiongelmista. Ratkaistavana on ongelmallinen yhtälö, joka todennäköisesti vaatii sekä väestöpohjan kasvattamista, tehottomien organisaatiorakenteiden karsimista vertaisoppimisen kautta, kuntien ja valtion välisen terveydenhuollon tehtävänjaon tarkistamista sekä kampanjointia julkisen sektorin työnantajaimagon parantamiseksi.

Mm. VATT:n Juha Aaltosen havaintojen mukaan väestöpohjalla on yhteys terveyskeskusten menoihin. Väestöpohjan laajentamisella on kustannuksia alentava vaikutus aina 25 000 asukkaaseen asti. On luonnollisesti kuitenkin selvää, ettei kustannussäästöjä saada aikaan ainoastaan kuntien yhdistämisellä. Samalla on kehitettävä toimintaorganisaatioita. Benchmarking-järjestelyitä on tehostettava, sillä erot samankaltaisten kuntien välillä kustannustehokkuudessa ovat ilmeisiä.

Turun seutu on laahannut perässä kuntakeskustelussa. Suomen pirstaloituneimman kuntakartan omaavalla alueella ainoastaan Mynämäki ja Mietoinen ovat kyenneet siirtymään sanoista tekoihin, muualla keskustelukaan ei ole kunnolla alkanut. Vaikkei suuri kuntakoko suoraan tarkoitakaan taloudellista toimintaa, mahdollistaa se uudella tavalla seudullisen palvelusuunnittelun, paremmasta infrastruktuuri- ja kaavoitussuunnittelusta puhumattakaan. Tosiasia on myös se, että alueellisen veturin hyytyminen ongelmien kasaantumiseen ja vastuuttomaan kilpailuun parhaista veronmaksajista ei palvele pitkällä aikavälillä kenenkään etua.

Kolumni julkaistu Turun sosialidemokraattisen kunnallisjärjestön verkkosivuilla, kuvassa uuden Mynämäen vaakuna.