Sorvin ääreen

Takaisin kotona. Matkailu avartaa aina. Vaaleihin valmistautuvassa Espanjassa eivät kampanjat suuria ulkomainoksia lukuunottamatta katukuvassa näkyneet. Sen sijaan uutislähetykset täyttyivät valtavilta näyttävistä vaalijuhlista, joista ei puuttunut lippuja, serpentiinejä ja väkeä. Tv-asemien gallupien mukaan hallitsevat sosialistit vaikuttavat pysyvän edellä, jää nähtäväksi.

Kauniit espanjalaiset kaupungit tarjoavat ajateltavaa myös kaupunkisuunnittelusta kiinnostuneille. Ei niin pientä kylää, etteikö sen keskusta olisi ollut kävelyaluetta. Sevillassa ja Cordobassa pystyi kävelemään korttelikaupalla ilman, että piti kuunnella moottoreita tai väistellä näitä länsimaisia pyhiä lehmiä. Ja olivatko keskustat kuolleita? Eivät todellakaan, vaan täynnä liikkeitä, kahviloita ja klubeja, sekä ihmisiä. Miten Suomessa voi vastaavankaltaisen saavuttaminen olla niin mahdotonta, edes rajatummalla alueella? Sinällään joissain liikkeissä oli myös ihmeteltävää. Jos olisin yksityisyrittäjä, saattaisin epäröidä paperikauppani nimeämistä "Jumalan rakkaudeksi".

Kotimaan uutisista onnistuin pysymään kiitettävän kaukana. Erkki Tuomioja sai näemmä aikaan myrskyn vesilasissa esittämällä ajatusleikin bensiinin säännöstelystä. En ole kuullut tarkkaa esitystä, mutta jonkinlainen kontrolli bensiinin kulutuksen suhteen tulee todennäköisesti olemaan todellisuutta jossain vaiheessa joka tapauksessa, halusimme tai emme. Ja olisi useita syitä myös haluta sitä. Kehottaisin niin Marja Tiuraa kuin muutamia muitakin keskittymään pikemminkin omien avaustensa esittelyyn ja kehittelyyn kuin muiden kyttäilyyn ja pikkunäppärään vinoiluun. Erityisesti demareille tämän pitäisi olla viime vaaleja silmällä pitäen itsestäänselvää.

Kyseisille päivänpolitiikan pikkusieluille, ja muillekin, suosittelen kampanjoiden kuumentuessa kehittävää lukemista, joka auttaa muistamaan miksi tätä poliittista toimintaa ylipäänsä harjoitetaan. Ehdin lomalla kokea kaksi hienoa lukuelämystä, toisen kaunokirjallisen ja toisen faktakirjallisuuteen liittyvän. Frederic Manningin teos "Harva hyvin kuolee" kertoo brittisotilaista ensimmäisessä maailmansodassa. Kaunis ja koruton kertomus turhista kuolemista ja tavallisten rivimiesten tunnoista sellaisten tapahtumien keskellä, johon he eivät itse voi vaikuttaa.

Toinen pysähdyttävimpien lukuelämysten listaan kohoava teos on Naomi Kleinin uutuus "The Shock Doctrine", joka vyöryttää lukijan eteen kielellisesti taidokkaan ja lähdeaineistoltaan vakuuttavan esityksen nykyaikaisesta globaalikapitalismista ja sen kehityksestä sekä sen asettamasta haasteesta demokratialle sekä kansalaisten väliselle tasa-arvolle. Suosittelen lämpimästi jokaiselle yhteiskuntapolitiikasta ja maailman tilasta kiinnostuneelle.

Kuvassa kirjat sekä Espanjan sosialistien logo, joka muistuttaa suuresti Suomen SDP:n tulevaa logoa.

Eviva Espanja

Blogikirjoitteluun tulee viikon mittainen tauko, sillä ennen väliaikaisesti uusiin töihin siirtymistä vietämme vaimon kanssa viikon verran yhteistä lomaa. Tällä aikaa puhelimeen vastataan vain erityisen painavista syistä ja sähköpostista ynnä muista kotimaan uutisista pyritään pysymään irti. Palaillaan maaliskuun alussa!

Aamuajatuksia kielistä

Aamun radiouutiset tiesivät kertoa ruotsin kielen kirjoittamisen vähentyneen rajusti viime vuosien aikana. Erityisesti pojat sekä Itä- ja Pohjois-Suomessa asuvat nuoret jättävät ruotsin kirjoittamisen sikseen. Uutisen mukaan syynä on paitsi pakkoruotsin leima, myös käytännöllisyys. Ruotsin kieltä ei lähiympäristössä käytetä eivätkä nuoret näe sen oppimisesta olevan hyötyä. He katsovat pärjäävänsä maailmassa englannin kielellä.

Ruotsin kielen pakollista opiskelua perustellaan historialla, kulttuurisiteillä, pohjoismaisella yhteistyöllä, vähemmistöjen oikeuksilla ja kansallisena erityispiirteenä. Kaikki nämä ovat aivan valideja perusteluita. Ongelmallista on myös, mikäli suomalaisnuorten kielitaito rajoittuu yhteen kieleen, englantiin, siten, että yhteytemme lähimpiin kulttuuriympäristöihin uhkaa katketa.

Mutta mutta. Kulttuuriyhteyksillä ja historialla voitaisiin perustella muitakin valintoja. Esimerkiksi venäjän kielen. Niin kauan kuin allekirjoittanut on osallistunut jonkinlaiseen opetukseen on venäjän osaajien määrän vähyyttä surtu. Meillä on varsinkin itäisissä osissa maata varsin tiheitä yhteyksiä, kasvavaa kulttuurivaihtoa ja tarvetta venäjän arkiosaamiselle. Historiallisesti ja kulttuurisesti Venäjällä on Suomessa ollut, ei toki Ruotsiin verrattavaa, mutta kuitenkin huomattavaa merkitystä. Hyvä kysymys on, olisiko valtiollista itsenäisyyttä koskaan tullut osana Ruotsia.

Voitaisiinko Suomessa tulevaisuudessa harkita mallia, jossa voi valita nykyiseen tapaan ensimmäisen kielen verrattain vapaasti (käytännössä useimmiten englannin) ja toisena kielenä joko ruotsin tai venäjän? Jompi kumpi olisi valittava, perusteluina juuri usein esitetyt historiallis-kulttuuriset syyt. Muita kieliä voisi kurssitarjottimeensa myöhemmässä vaiheessa lisätä omien halujensa mukaan. Sekä ruotsin että venäjän opetuksen riittävät resurssit tulisi turvata koko maassa.

Tässä mallissa ongelmaksi toki nousee, että vain toinen kyseisistä kielistä on Suomessa kansallinen kieli, jonka asema on määritelty perustuslaissa. Kukaan ei esittäne venäjän lisäämistä kansalliseksi kieleksi. Uhkaisiko tällainen valintamahdollisuus ruotsinkielisen väestön oikeuksia, vai ovatko ne jo nyt kuollut kirjain suuren osan valtaväestöä ollessa käytännössä vailla ruotsin kielen taitoa?

Työelämän vaatimukset ja ammatillinen koulutus

Suomalaisen peruskoulun nauttiessa Pisa-menestyksestä jälleen tänä vuonna on koulutuspoliittisen keskustelun painopiste siirtynyt toiselle ja korkea-asteelle. Jo usean vuoden olemme voineet lukea useasta raportista ja strategiasta linjauksen ammatillisen koulutuksen profiilin korottamisesta ja Suomea uhkaavasta ammatillisten osaajien pulasta. Tällä on perusteltu koulutuksen painopisteiden muutosta, ennen muuta pieneneviä aloituspaikkamääriä korkeakouluissa.

Profiilin nostoa tarvitaan, kyllä. Kysymys kuuluu, miten? Ammattiosaajia tarvitaan, tämäkin on totta. Kysymys kuuluu, millaisia? Elinkeinoelämä on keskittynyt vaatimuksissaan "työelämän tarpeita" vastaavien ammattilaisten kouluttamiseen. Työvoimakapeikkoja tulisi täyttää entistä nopeammin, ja ratkaisuksi on esitetty mm. osatutkintojärjestelmää, jossa yhä korostuneempi osa opinnoista suoritettaisiin työssä oppimalla. Perusteluna on paitsi työvoiman saatavuus, myös abstraktiksi jäävä "todellisten tarvittavien taitojen oppiminen". Varmoja työpaikkoja luvataan, ja yhteiskuntakin pääsisi halvemmalla.

Kuulostaa hyvältä, mutta onko sitä? Ei ole.

Miksi ei ole?

Ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen. Kuitenkin muutamia selkeitä kehitystrendejä voidaan havaita. Työelämän ja koulutuksen kannalta oleellisia ovat työtehtävien moninaistuminen, rakennemuutoksen nopeutuminen ja uuteen vaiheeseen etenevä globalisaatio.

Työelämätarpeista käytävä keskustelu liikkuu Suomessa kvartaalitalouden ehdoilla, huomioimatta pitkän aikavälin tarpeita. Nuorten kohdalla toisen asteen koulutusvalinta määrittää käytännössä elämän ja työuran suunnan neljäksi kymmeneksi vuodeksi. Tilanne, jossa elinkeinoelämä puhuu neljännesvuosista, on ristiriita huomattava.

Koulutusjärjestelmän tulisi, ainakin yhteiskunnan rahoittaman ja järjestämän sellaisen, keskittyä ennen muuta kansalaisten vakuuttamiseen ja heidän elämänmahdollisuuksiensa turvaamiseen. Kuka takaa, että tiettyyn sorviin täsmäkoulutettu nuori kykenee menestymään kyseisellä opilla eläkeikäänsä asti? Ei kukaan. Yrityksiä kiinnostaa voiton tuottaminen. Mikäli tehdas on kannattavaa siirtää muualle, se siirtyy. On myös oletettavaa, että ne osat tuotantoprosesseista, jotka tulevat pysymään ja kehittymään nimenomaan Suomessa, vaativat tulevaisuudessa yhä suurempaa teknologian hallintaa. Välineet kehittyvät nopeasti. Mitä tapahtuu, jos työvoiman osaaminen on kapea-alaista, eikä taivu helpolla uusiin osaamisvaatimuksiin?

Liiallinen täsmäkoulutus vain tiettyyn teolliseen työtehtävään paitsi vähentää nuorten valinnanmahdollisuuksia jatkokoulutuksensa tai uralla etenemisensä suhteen, myös tekee heistä liiallisen riippuvaisia yhdestä työnantajasta. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä kukaan heistä ei jää eläkkeelle samasta yrityksestä tai työtehtävästä. Tämän vuoksi he jäävät ensimmäisinä rakennemuutoksen jalkoihin. Täsmäosaaminen erityisesti teollisuudessa on monin paikoin vaikeasti siirrettävää.

Tilanteessa, jossa toisen asteen koulutus ei ole antanut nuorille riittäviä yleisiä oppimisvalmiuksia, tai väheksynyt liiaksi kielten, kulttuurien, tai muiden yleissivistävien aineiden merkitystä, jäävät nämä ihmiset vaikeaan tilanteeseen sorvin siirtyessä tai tuotantoprosessin monimutkaistuessa. Heidän on vaikeampi oppia uutta, tai ajatus uuden ammatin opiskelusta ja kouluun paluusta ovat henkisesti raskaita.

Osatutkintojärjestelmää myydään kauniilla sanakäänteillä ammattitaidon arvostamisesta, mutta tosiasiallisena tarkoituksena on saada koulutusjärjestelmä palvelemaan yritysten lyhyen tähtäimen etuja, jotka ovat toisenlaiset kuin työvoiman pitkän tähtäimen edut. Työnantajastaan riippuvainen työvoima pysyy helposti nöyränä eikä vaadi oikeuksiaan yhtä terhakkaasti kuin sellaiset työntekijät, joiden osaamisella on käyttöä myös yhden yrityksen ulkopuolella.

Koulutus on paitsi sivistyksellinen itseisarvo, myös väylä kiinnittyä työn ja osallistumisen kautta yhteiskuntaan. Ammatillista koulutusta tulee kehittää yhteiskunnan toimesta suuntaan, jossa se takaa paitsi hyvät ammatilliset valmiudet, myös mahdollisuuden jatkuvasti parantaa omaa osaamistaan sekä monipuolistaa sitä. Tämä vakuuttaa työntekijät muutosten varalta, ja toimii pitkällä tähtäimellä myös elinkeinoelämän eduksi, koko yhteiskunnasta puhumattakaan.

Tulevaisuuden koulutuspolitiikan tulee rakentua ennen muuta pitkäjänteiseen analyysiin yhteiskunnallisesta kehityksestä. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa oppivelvollisuuden laajentamista kattamaan toisen asteen koulutus, nuorisoasteen koulun toteuttamista, jolla lisättäisiin opiskelijoiden mahdollisuuksia yhdistellä teoreettisia ja käytännöllisiä opintoja, sekä aikuiskoulutusmahdollisuuksien parempaa takaamista kaikille kansalaisille. Ajatus "koulun päättymisestä" on hylättävä. Oppiminen ei pääty koskaan.

Artikkeli on julkaistu Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry:n julkaisemassa mielipidelehti Debatissa 1/08

Tiedustelupalvelua

SDP:n puheenjohtajakisa on vasta alussa ja lisää ehdokkaitakin saattaa ilmestyä radalle. Mielipidetiedusteluita aiheesta on kuitenkin jo alkanut ilmestyä. Tulokset vaihtelevat jonkin verran tekijän mukaan, mutta myös sen mukaan keneltä kysytään, puolueen luottamushenkilöiltä vai kaikilta kansalaisilta.

Vaihtelu näkyy kaikkien, mutta erityisesti Erkki Tuomiojan kannatuksessa. Tuomioja saa säännönmukaisesti paremmat kannatuslukemat silloin, kun asiaa kysytään tavallisilta ihmisiltä. Piirihallitusten jäsenistä Tuomiojaa kannatti MTV3n gallupin mukaan 19%. Sunnuntain Aamulehden mukaan SDP:n kannattajista Tuomiojaa kannatti peräti 28%. Viime viikolla Iltalehti mittasi Tuomiojalle puolueen kannattajien keskuudessa 33%:n kannatuksen.

Sekä Aamulehdessä että Iltalehdessä nostetaan esiin vielä eräs SDP:n kannalta keskeinen kysymys. Tuomiojaa kannattavat erityisesti nuorimmat vastaajat. Toki osa tästä kannatuksesta selittyy hänen laajalla tunnettuudellaan verrattuna lähes keneen tahansa muuhun poliitikkoon. Mutta, väittäisin, suuri osa myös tunnistettavalla ja kannatusta nauttivalla poliittisella linjalla.

Mielipidetiedusteluilla ei tätä kisaa voiteta tai hävitä. Mutta ajattelemisen aihetta ne antavat. Nuoret ja sellaiset puolueen kannattajat, jotka eivät tällä hetkellä miehitä komiteoita näkevät Tuomiojassa parhaan johtajan sosialidemokraateille. Teemmekö me tätä heille vai jo valmiiksi asemissa oleville? Kenellä onkaan aiheesta paras tieto, miten ja kenen vetämänä puolue kapuaa jälleen Suomen suurimmaksi?

Free Kosovo

Sanat viikonvaihteeksi

SDP:n pj-kierros käynnistyi eilen televisiossa. Eilinen A-Talk jätti vielä hieman kylmäksi, kunnon asiaan ei päästy. Sinällään ehdokasnelikko on varmasti lämmettyään pätevä ja monipuolinen ja he näyttivät myös tulevan kohtuullisen hyvin toimeen keskenään. Onnistujia olivat Tuomioja ja Kumpula-Natri, Urpilainen jäi vielä hieman varjoon. Filatov onnistui näyttämään siltä, mikä hänen vahvuutensa onkin, kompromissilta.

Vihreänä valituksi tullut kansanedustaja Merikukka Forsius loikkasi Kokoomukseen. On helppo yhtyä monessa paikassa esitettyihin arvioihin, keskimääräinen taso kohosi sekä vihreässä että sinisessä eduskuntaryhmässä. Huomionarvoista on kuitenkin tasainen virta vihreistä poispäin ja nimenomaan kohti oikeistoa. Luukkainen ja Kouros lähtivät jo, Forsius nyt. Kertooko tämä laajemmasta ilmiöstä?

Juha Peltonen jatkaa rehvakkaan raisulla linjalla myös tämän päivän Demarissa. En viitsi puuttua siihen, keitä Peltonen haluaa potkia päähän buutseillaan, mutta hänen journalismikäsityksensä on sanalla sanoen erikoinen. Hänen mukaansa puolueen "päälinjaa tukevia näkemyksiä tulee esitellä enemmän kuin muita". Ensinnäkin minusta puolueen päälinjaa on aika ajoin melkoisen vaikea hahmottaa ja uskoisin, että se on jatkuvasti jonkinlaisen keskustelun kohteena. Toiseksi kuvittelisin, että erityisesti mielipidepalstalla kriteerinä ei olisi tuo jonkin (minkä?) tahon määrittelemä "päälinja", vaan juttujen journalistinen taso sekä palstatilan määrittyminen suhteessa siihen miten paljon tietyn näkemyksen omaavia mielipiteitä lehteen tulee. Mutta minä en toki ole journalisti.

Ja vielä oikein asiasta. Sosiaaliturvan valitusjonoille on tehtävä jotain. Helsingin Sanomat poimi asian näyttävään uutiseen jokin aika sitten. Tämä huoli erityisesti sosialidemokraattien on kuultava. Porvarihallitus ei ole lisännyt, pikemminkin päinvastoin, valitusten käsittelyn resursseja. Vuosien jonoihin nääntyvät ovat enimmäkseen matalasti koulutettuja, rankassa ruumiillisessa työssä terveytensä menettäneitä reilu viisikymppisiä. Heitä uhkaa pitempiaikainen toimeentulo-ongelma yhdessä luottamuksen menettämisen kanssa. He ovat suuri ja kasvava joukko maan hiljaisia, joille hyvinvointivaltio on kääntänyt selkänsä.

Tasa-arvosta ja kuntalisistä

Mikä tahansa poliittista kannatusta etsivä liike kohdistaa usein huomionsa nimenomaan lapsiperheisiin. Ja miksei kohdistaisi? Ongelmia ja arjen haasteita on, ja monessa suhteessa lapsiperheet kohtaavat aitoja taloudellisia ja elämänlaatuun liittyviä haasteita. Lisäksi teemat ovat poliittisen viestinnän kannalta hyviä. Lapsiperheiden asialla oleva kykenee helposti profiloitumaan tulevaisuusorientoituneena.

Mutta, mutta. Asiat ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia. Otetaanpa esimerkkinä lasten hoito.

Kotihoidon kuntalisät tuovat monen kotona lapsiaan hoitavan perheen arkeen tervetullutta taloudellista tukea. Kotihoidontukea perustellaan jokaisen oikeudella hoitaa lapsiaan halutessaan kotona, muutenhan tämä valinta olisi vain rikkaiden hyvä, lisiä taas usein myös kuntatalouden näkökulmasta. Päivähoitopaikat ja niiden järjestäminen maksaa, lisät voivat tulla kunnalle lyhyellä tähtäimellä halvemmaksi. Lisäksi hyvänä selkänojana toimii uudelleen suosituksi noussut vanha ajatus kotona hoitamisen ylivoimaisuudesta niin lasten kuin vanhempien kannalta.

Mutta kolikolla on kääntöpuoli. Kotona lapsiaan hoitaa miltei aina äiti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että työmarkkinoiden tasa-arvo heikkenee. Naisten työurista tulee katkonaisia ja he jäävät jälkeen ura- ja ansiokehityksessä. Tämä säteilee kautta linjan mm. myöhemmin saatavan eläkkeen määrään. Avioerotilanteissa näiden ihmisten, useimmiten siis naisten, leipä jää kapeaksi. Yhteiskunta on myös usein investoinut aktiivi-ikäisiin aikuisiinsa mm. koulutuksen kautta. Vastineeksi odotettuja verotuloja jää kilahtamatta kassaan, kun väki on työvoiman ulkopuolella. Tätä seikkaa ei kuntataloudessa juurikaan katsella.

Erityisesti kuntapuolella ongelmaksi koituu myös työvoiman saatavuus. Samat kunnat, jotka valittavat työvoiman puutetta palvelusektorillaan, ostavat naiset kotiin hoitamaan lapsiaan kuntalisien turvin. Ongelmallisena voidaan pitää myös sitä, että kuntalisät asettavat perheet täysin eriarvoiseen asemaan riippuen siitä, millä puolella rajaa satutaan asumaan.

Poliittisesti asia on todella vaikea. Menepä vastustamaan makrotaloudellisiin näkökulmiin nojautuen kuntalisiä, ja saat kimppuusi kaikki. Syytöksiä lasten sosialisoinnista ja perheiden unohtamisesta alkaa sadella. Helppoa olisi vaatia vain päivähoitomaksujen laskemista, mutta jostain pitäisi säästääkin, jotta rahaa löytyisi moiseen. Terveydenhuolto, vanhusten hoivasta puhumattakaan, tarvitsisi sekin lisäresurssinsa. Sitäpaitsi erityisesti vanhuspuolella kysyntä kasvaa ja laatu laahaa jo nyt muiden pohjoismaiden perässä.

Ei helppoa ole. Ongelmia voidaan toki erityisesti tasa-arvopuolella ratkaista perhevapaiden tasaisemmalla jakamisella, samaten kehittämällä mahdollisuuksia työskennellä osa-aikaisesti siten, ettei työmarkkinakytkentä katkeaisi kokonaan vuosiksi. On myös hyvä kysymys, voisiko työllisyys- ja tasa-arvonäkökulmaa edistää porkkanalla eikä kepillä. Jos porkkanoita riittää kaikkeen, miksei. Mutta pitänee miettiä myös tilannetta, jossa käy kato.

Suuri mies

Turussa räjähti uutispommi, jollaista ei ole vähään aikaan nähty. Eero Heinäluoma ilmoitti ettei jatka SDP:n puheenjohtajana tulevan kesäkuun puoluekokouksen jälkeen.

Heinäluoma teki teon, jota hänen kriitikkonsa eivät odottaneet. Ja osoitti samalla olevansa todella suuri mies. Hän oli valmis uhraamaan oman elämänikäisen unelmansa yhteisen edun nimissä.

Eleellään Heinäluoma todistaa monta pahaa puhetta turhiksi. Kauan häntä syytettiin peluriksi ja vallantavoittelijaksi. Tämänpäiväinen ratkaisu antaa kovalla faktalla todistettavan kuvan kovin toisenlaisesta miehestä.

Eero toivoi ratkaisunsa kertovan ihmisille SDP:n uudistumishalusta ja poliitikkojen vastuunkannosta myös muualla kuin puheissa. Sen se teki. Puheenjohtaja ansaitsee varmasti kipeästä ratkaisustaan kaikkien arvonannon ja kunnioituksen. Nyt on kriitikoiden aika kantaa vastuuta ja puolueväen lopettaa keskinäinen nahistelu.

Puheenjohtaja-asetelmat menevät nyt täysin uusiksi. Radalla on vasta yksi. Haastajia varmasti tulee.


ps. päivän lammas IS:n toimittaja Sanna Ukkolalle, joka kirjoittaa Heinäluoman saaneen "vaisut aplodit". Olin paikalla. Väki oli hämmentynyttä ja hämillään, minkä Ukkola hyvin tietää. Puhe päättyi melkoiseen aplodimyrskyyn. On kovin ikävää -ja paljonpuhuvaa- että merkityksellisestä ja herkästä hetkestä halutaan väkisin kirjoittaa jotain ilkeää.

Integraation tärkeydestä

Jorma Sipilä käytti viime viikolla Kansan Uutisissa mielenkiintoisen puheenvuoron liittyen hyvinvointivaltion tulevaisuuteen sekä köyhimpien kansalaisten asemaan. Hän varoittaa Suomessa syystä tai toisesta aivan liian vähän keskustellusta asiasta, maahanmuuttajien ja suomalaisten heikosti toimeentulevien välille kehkeytyvästä jännitteestä.

Maahanmuuttajaväestö, erityisesti turvapaikan kautta maahan tulleet, kasautuu alueittain. Helsingissä ja Turussa ilmiö on jo selkeästi havaittavissa. Kansainväliset tutkimustulokset osoittavat, että kantaväestön muutto alueilta pois käynnistyy yleensä nopeutuvasti silloin, kun maahanmuuttajien määrä ylittää 20%. Muuttajat ovat paremmin toimeentulevaa kantaväestöä, tilalle tulijat useimmiten uusia maahanmuuttajia. Lopputuloksena voi olla Rinkeby.

Keskittyminen johtaa useisiin ongelmiin. Ensinnäkin integraatio ei voi onnistua. Mikäli maahanmuuttajat ovat tekemisissä arkipäivässään vain toistensa kanssa, kieleen ja kulttuuriin integroituminen tulee erittäin hankalaksi. Tämä koskee tuolloin myös yleisiä suomalaisessa yhteiskunnassa toimimisen tapoja ja sääntöjä. Uhkana voi olla tiettyjen alueiden irtoaminen paikoiksi, jotka toimivat toisella logiikalla kuin muu yhteiskunta. Tästä ei hyödy kukaan.

Ilmiö on toki inhimillinen. Vieraassa ympäristössä on helppo hakea tukea ja turvaa toisista oman kulttuurin edustajista, ja mikäpä kätevämpää kuin muuttaa heidän lähelleen, varsinkin kun asuntojen hinnat tai vuokrat ovat ko. alueilla usein edullisia, yhteiskunta ei osallista eikä monen erityisesti afrikkalaisen maahanmuuttajan työtilanne ole häävi. Yhteiskunnan läpäisevänä ilmiönä tästä kuitenkin tulee ongelma, josta vastuun kantavat kaikki.

Alueilla, joille maahanmuuttajaväestö keskittyy, asuu -ja jää asumaan- useimmiten myös heikohkossa sosioekonomisessa asemassa olevia kantaväestön edustajia. Heistä moni kokee olonsa uhatuksi työttömyyden tai vähätuloisuuden vuoksi muutenkin, nyt myös ympäristö alkaa muuttua vieraaksi. Kulttuuristen kohtaamisten resurssit eivät ole parhaita mahdollisia. Sosiaalipalveluiden käyttäjien välille syntyy jännitteitä. Syntyy hyvä pohja muukalaisvastaisille poliittisille voimille. Tämä taas saattaa näkyä maahanmuuttajien radikalisoitumisena.

Vaikka maahanmuutto ei merkittävästi kasvaisikaan, tulee lähitulevaisuudessa muunlaista kuin suomalaista kulttuuritaustaa omaavien ihmisten osuus Suomen väkiluvusta kasvamaan nopeasti. Tämä selittyy pääosin maahanmuuttajaväestön nuoruudella ja korkeammalla lapsiluvulla. On tehtävä paljon työtä, jotta sujuva integroituminen suomalaiseen yhteiskuntaan onnistuisi. Selvää on luonnollisesti se, että mainitut haasteet kohtaavat eri ryhmiä eri tavoin, ja että yksilöissä on eroja.

Suomen on kyettävä tarjoamaan reilut ja asialliset mahdollisuudet jokaiselle täällä asuvalle edetä omassa elämässään. Omasta kulttuuritaustasta pitää voida olla positiivisella tavalla ylpeä. Mutta myös liika suvaitsevaisuus on ongelma. En halua nähdä ainuttakaan parvekkeelta heittoa suomalaisissa lähiöissä ja kuunnella sen jälkeen roskapuhetta "ymmärtämisestä" ja "vaikeuksista sopeutua kulttuuriin". Pidän myös varsin erikoisena, että dialogia joidenkin yhteisöjen kanssa joudutaan käymään uskonnollisten johtajien kautta. Kulttuuria, uskontoa, mitä hyvänsä, lakeja on kaikkien yksilöinä noudatettava, eikä poikkeusryhmiä saa syntyä millään perusteella.

Pelinappuloita

Ei ole kauaa aikaa, kun useampi sosialidemokraattinen taustavaikuttaja, nuoremmista vanhempiin, nosti Jutta Urpilaista vahvasti puolueen kärkipaikalle. Jutassa nähtiin puolueen tulevaisuus, kansainvälinen sivistyspoliitikko ja vaikka mitä. Ajatus oli monessa suhteessa hyvä ja arviot paikkansapitäviä.

Urpilainen teki kuitenkin toisen ratkaisun. Hän päätti pyrkiä tässä vaiheessa ja tällä kertaa SDP:n varapuheenjohtajaksi. Mikäli häntä sopivana ja pätevänä pidetään, tukeakin varmasti löytyisi. Ja miksei löytyisi, olihan noste voimakasta.

Mutta times they are a-changin´.

Urpilaisen päätöksen jälkeen yhtäkkiä kuvioihin on noussut toinen saman vaalipiirin kansanedustaja, Miapetra Kumpula-Natri. Nyt samoja adjektiiveja viljellään hänen ympärillään, osin samojen ihmisten toimesta.

Kumpula-Natri olisi kisaan lähtiessään hyvä ehdokas puolueen puheenjohtajaksi, pätevyys ja osaaminen riittää takuuvarmasti. Samoin moni hänen tukijoistaan on varmasti liikkeellä sikäli puhtain paperein ja kestävin motiivein, että he katsovat Miapetran ehdokkuuden olevan puolueen parhaaksi. Se voi olla sitäkin.

Sen sijaan sitä pohjalaistaan vaihtava väki ei ilmeisesti ymmärrä, kuinka ikävältä tämä näyttää ajatellessa asiaa "entisen heilan" näkökulmasta.

Pohjanmaan piiristä ei valita kahta ihmistä puoluejohtoon. Kumpulan nostaminen kisaan tarkoittaa väistämättä Urpilaisen sysäämistä sivuun koko kilpailusta. Molempia ei voi kannattaa. Voi vain kuvitella miltä tämä tuntuu ihmisestä, jota sama porukka on ollut vaatimassa hänen omaan ainutlaatuisuuteensa vedoten kovaan kisaan. Kyse ei ollutkaan hänestä ihmisenä ja yksilönä, vaan siitä, että puolue tarvitsee "jonkun muun" jolla pitää olla "tietty profiili".

Politiikka on peliä. Sen tietää moni, minäkin. Sen ei kuitenkaan tarvitsisi olla sellaista. Sosialidemokratian uusi sukupolvi ei tarvitse kulunutta jakoa oikeisto- ja vasemmistodemareihin. Mutta se ei myöskään tarvitse uutta sukupolvea pelureita, jotka ovat valmiita hylkäämään jalustalle nostamansa ihmisen sillä sekunnilla kun hän ei hyppääkään heidän pillinsä mukaisesti.

Superviikonloppu

SDP on viihtynyt otsikoissa tiiviisti koko viikonlopun. Jäsenäänestysadressin täyttyminen hyvää vauhtia, Demarin kiemurtelu aiheessa, MTV3n gallupit piirihallitusten jäsenille, tuoreet puoluekannatusmittaukset, puoluesihteeri Feldt-Rannan luopuminen ja siihen liittyvä puoluesihteerikisan käynnistyminen sekä Jutta Urpilaisen jääminen puheenjohtajakisan ulkopuolelle. Asiakysymyksissäkin näkymistä tuli mm. NRF-kannan myötä.

Muutamia huomioita viikonlopun uutisvirtaan:

Eero Heinäluoman kannatus piirihallitusten jäsenten joukossa on uutisoinnin mukaan vahvaa. Heinäluoma sai 53%:n kannatuksen piiritoimijoilta. Gallupiin vastanneiden lukumäärä on runsaat toistasataa henkeä. Joista siis 47% oli sitä mieltä, että puheenjohtaja olisi hyvä vaihtaa, tai sitten epätietoisia ja odottavat keskustelua. Puoluekokouksesta voi tulla jännittävä.

Jäsenvaali sai 41% kannatuksen. Tämä jättänee viimeistään omaan arvoonsa ne näkemykset, joiden mukaan jäsenäänestys on pelkkä Tuomiojan vaalitemppu. Faktana voitaneen todeta, että SDP siirtyy jäsenvaaliin puheenjohtajastaan ennemmin tai myöhemmin. Se voisi tehdä sen jo ennemmin. Esa Suominen pääsee äänestämään puheenjohtajasta vielä lukuisia kertoja. Olisi mukavaa, että varttuneemmatkin puoluetoimijat voisivat oman äänensä antaa.

Maarit Feldt-Rannan luopuminen ei ollut valtava yllätys. Kansanedustajuus ja puoluesihteeriys on vaikea yhdistää tilanteessa, jossa puolue tarvitsee täysipäiväisen toimitusjohtajan. Ratkaisu on rohkea, varmasti kipeä, mutta puoluehallituksen jäsenenä ja edustajana hän kykenee varmasti olemaan täysillä mukana puolueen kehittämisessä myös ps-kautensa jälkeen. Maaritin tuntien voi odottaa ärhäkkää esiintymistä edustajana, minusta hän on erittäin hyvää kansanedustaja-ainesta.

Puoluesihteerikisaan on tarjottu useita ehdokkaita. Ari Korhonen vaikuttaa olevan hyvässä nosteessa. Kansanedustaja Ari ei ole, eikä sellaiseksi pyrkimässä, jonka vuoksi kasvot eivät ole juuri politiikkaa televisiosta ja lehdistä seuraaville tutuiksi tulleet. Sen sijaan monelle puolueaktiiville Ari on hyvin tuttu. Valtiotieteilijöiden ja duunarien joukossa harvinainen luonnontieteilijä, tilastoanalyytikko ja taustavaikuttaja, joka on laittanut pj-kaudellaan oman piirinsä hyvään ja ajanmukaiseen kuntoon on hyvä ehdokas, mikäli sellaiseksi alkaa.

Susanna Rahkonen ja Säde Tahvanainen nousivat esiin päivän Hesarissa. Eivät laisinkaan huonoja vaihtoehtoja hekään. Pohjois-Karjalalla on haasteensa puoluehallituksen suhteen. Ismo Kainulainen luopuu paikastaan eikä itsestään selviä uusia korkean profiilin tulijoita ole. Tämä saattaa parantaa Säteen mahdollisuuksia, mikäli hän kisaan lähtee. Susannalla on pitkän linjan kokemusta edustaja- ja puoluehallitustyöskentelystä. Espoosta on tosin liikkeellä jo varapuheenjohtajaehdokas, joka saattaa vaikuttaa tilanteeseen.

Vpj-kisasta tulee tiukka ja mielenkiintoinen. Voisin kuvitella Jutta Urpilaisen olevan erittäin vahvoilla. Pia Viitasella tulee olemaan vaikea säilyttää oma varapuheenjohtajan paikkansa, sillä Uudenmaan ehdokkaista erityisesti Guzenina-Richardsonilla on hyvää nostetta. Kimmo Kiljunen on mukana kisassa, mutta jäänee asiantuntemuksestaan ja aktiivisuudestaan huolimatta valovoimaisten naisten varjoon.

Kaiken kaikkiaan puoluekokousasetelmat alkavat muodostua henkilöiden kohdalta. On mielenkiintoista nähdä, aiheuttaako pj-kisan muodostuminen kahden herran kaupaksi mielenkiinnon osittaisen siirtymisen tuosta valinnasta muualle. Jos, niin mihin? Ja miten se vaikuttaa puheenjohtajakysymykseen, ja ketä hyödyttäen? Vai suuntaisiko se mielenkiinnon ja huomion lukuisiin asiakysymyksiin? Toivoa sopii.


ps. aiheeseen liittymättä. Olen törmännyt tänään siivoukseen liittyvään työnjaolliseen ongelmaan/riitaan. Kuuluuko listojen pyyhkiminen a) lattioiden pesijän vai b) pölyjen pyyhkijän toimenkuvaan? Vastaukset kommenttikenttään. Kiitos.