Eri mieltä olemisesta

Puhutaan sitten parisuhteesta tai politiikasta, kovin usein kiistatilanteissa oletetaan toisen tekevän jotain silkkaa ilkeyttään. Tämä johtaa ikäviin tilanteisiin ja täysin turhiin kärjistymisiin. Keskustelua ei oikein päästä edes käymään, kun sen kävijät jumittuvat bunkkereihinsa. Reaktio on inhimillinen ja ymmärrettävä. Mutta johtaa pienten ongelmien ja nyanssierojen ylikorostumiseen.

Ihmissuhdekuvioissa olen joskus yrittänyt avata solmua toteamalla, että mikäli sanon jotain, joka kuulostaa typerältä, tai ilkeältä, se ei varmasti ole tarkoitus. Tarkoitus on selvittää asiaa, ja tavoite on kaikilla (tai tuossa tapauksessa molemmilla) sama. Selvittää ongelmallinen asia ja päästä eteenpäin, toivottavasti molempien (kaikkien) kannalta parempaan ja mukavampaan tilanteeseen.

Yritys hyvä kymmenen, ei tuolloinkaan tuossakaan tilanteessa tietenkään täysin onnistunut. Mutta voisiko tällaista edes yrittää soveltaa? Tämä tulee mieleen kun seuraa demarien sisäistä keskustelua jäsendemokratiasta. Molemmilla osapuolilla on hyviä ja kestäviä argumentteja, ja moni, puolin ja toisin, pohtii ja arvottaa omaa näkemystään nimenomaan suhteessa yhteiseen hyvään. Siispä suureen riitaan ei olisi aihetta.

Väitän, että jäsenäänestystä vaativien enemmistöllä on puhtaat jauhot pussissaan sen suhteen, että sillä halutaan puolueen parasta. Tuoda lisää syitä liittyä puolueeseen, innostaa ja aktivoida jäseniä, antaa sitä paljon puhuttua tilaa vaikuttaa. Jos joku ajaa muilla(kin) hevosilla, mene ja tiedä, vaikea sitä on estääkään. Mutta väitän, että lukuisa puoluetoimijoiden joukko kannattaa äänestystä vain yllämainitusta syystä.

Mutta mitä tapahtuu? Paljon syytöksiä "oman pesän likaamisesta" ja "puheenjohtajapelistä". Sekä tämän päivän suoritus. "Historiansa avoiminta keskustelua" käyvän puolueen pää-äänenkannattaja jätti uutisoimatta sosialidemokraattisten opiskelija- ja nuorisojärjestöjen jäsenvaalia vaativan adressin. Omien järjestöjen melkoisen näkyvä tempaus painettiin villaisella, koska ilmeisesti lehdessä ollaan eri mieltä. Ja pahat puheet todistetaan omalla toiminnalla todeksi. Sanomattakin lienee selvää, että adressi oli merkittävä uutinen monessa muussa lehdessä, mm. täällä.

Miksi näin? Miksei Demarissa tai muualla ymmärretä, että tämänkaltainen toiminta vain lisää kritiikkiä, ja antaa sille pontta? Ja suoraan sanoen loukkaa. Vaikka olisikin eri mieltä vaatimuksista, voi sen tehdä tyylikkäästi ja toisia kunnioittaen. Vaikka julkaisemalla adressin tiedotteen ja lisäämällä toimittajan kriittisen näkökulman asiaan jos omakin näkemys halutaan tuoda esiin. Tai sitten luottamalla siihen, että lehden lukijat ovat sen verran valistunutta väkeä puoluekuvioiden suhteen, etteivät he tarvitse ennakkosensuuria. Ei vain painamalla "ignore" -nappia ja jumittumalla entistäkin tiiviimmin bunkkeriin, josta ilma alkaa loppua jo nykyiselläänkin.

Menon on muututtava. Näin ei voida jatkaa. Toivoisin kovasti, että se olisi mahdollista, on puoluejohdon tuleva kokoonpano sitten mikä tahansa. Onko näin, jää nähtäväksi.

Sosiaalipolitiikan suunta

Porvarihallituksen sosiaaliturvakomitea ilmoitti jokin aika sitten, ettei työstä kannata odottaa suuria tuloksia tämän vaalikauden aikana. Ei ihme. Kyseessä on suuri urakka, ja vaikka kaikki ovatkin yksimielisiä järjestelmän kehittämisestä ja yksinkertaistamisesta, törmätään usein haasteisiin, jotka eivät menekään pois vain vaatimalla kaikkea vastikkeettomaksi.

Sosiaalipolitiikkaa suunnattiin suomalaisen hyvinvointivaltion kultakaudella Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikka -teoksen hengessä. Sosiaalipolitiikalle syntyi tehtävä, agenda ja kehys. Sen katsottiin tukevan kasvua, vallalla oli usko suunnittelun mahdollisuuksiin samalla kun Suomi näyttäytyi eurooppalaisiin naapureihin verrattuna takapajuisena maana.

Hyvinvointivaltioprojekti oli pitkään, lamaan asti, suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ydin. Tämän jälkeen maamme voidaan katsoa siirtyneen kilpailuvaltion aikaan. Tämä on tarkoittanut ristiriitaisia asioita. Toisaalta tervetullutta avautumista ja yhdentymistä Eurooppaan, joka toki ei olisi vaatinut paradigman muutosta. Toisaalta muutos on tarkoittanut myös huomion suuntaamista korostuneesti muualle yhteiskunnallisen tasa-arvon tavoitteesta. Tavoitetta ei ole unohdettu, mutta se on jäänyt vähemmälle huomiolle. Hintana kasvaneet erot - ja sietokyvyn kasvu.

60-luvun sosiaalipolitiikan konsensus on mennyttä. Kaikki sanovat olevansa pohjoismaisen mallin takana, mutta siinä tapauksessa malli näyttää tarkoittavan eri ihmisille kovin erilaista yhteiskuntaa. Yhteiskunnallisesta eriarvoistumisesta huolestuneet löytävät itsensä tilanteesta, jossa perinteinen kieli ja perinteiset menetelmät eivät aina toimi tai enää nauti tarvittavaa tukea. Sosiaalipolitiikan tulee uudelleen olla politiikkaa, ei vain hallintoa. Tulee voida asettaa kunnianhimoisia tavoitteita, joista innostua ja joille mobilisoida poliittista kannatusta.

2010-luvun sosiaalipolitiikan keskeisiksi kysymyksiksi nousevat uudenlaiset osattomuuden muodot perinteisten tuloerojen ja vajaakuntoisuuden lisäksi. Taustalla vaikuttaa yhteiskunnallinen fragmentoituminen, epävarmuuden lisääntyminen sekä ikärakenteen muutos. Osattomuus on yhä useammin sidoksissa verkostojen ja vuorovaikutustaitojen puutteeseen. Keskeiseksi eroja kasvattavaksi tekijäksi nousee entistä korostuneemmin koulutus.

Suomi tarvitsee sellaisen sosiaalipoliittisen vision, joka pyrkii ennaltaehkäisyyn ja elämänmahdollisuuksien turvaamiseen kaikille. Keskeistä on vähentää ihmisten turvattomuuden tunnetta. Työpaikat tulevat mitä suurimmalla todennäköisyydellä vaihtumaan tulevaisuudessa entistäkin useammin ja nopeammin. Työpaikkoja ei ole tarpeen suojata, vaan ihmisiä. Samalla on kuitenkin vältettävä perustulon sudenkuoppa, jossa työnantajat kykenevät luistamaan täydellisesti vastuusta. Solidaarisuutta luodaan vain yhteiskunnassa, jonka ylläpitoon osallistuvat kaikki. Tuolloin myös vapaamatkustamisen riski vähenee.

Muutosta ei voida -tai edes haluta- pysäyttää. Monessa suhteessa rakennemuutos on pitemmällä aikavälillä taannut ihmisten enemmistölle sekä lisääntynyttä vaurautta että parempia työskentelyolosuhteita. Suuntaa tulee kuitenkin muuttaa, "lastusta laineilla"-mallista kohti demokraattisempaa ja yhteisillä päätöksillä muokattavissa olevaa maailmaa. Keskeistä on turvallisuus ja luottamus muutoksessa, kokemus kunnioituksesta ja arvostuksesta. Ihmisten on voitava ottaa oma elämänsä omiin käsiinsä, autonomisina toimijoina. Tässä yhteiskunta voi heitä tukea, myös asettamalla rajoja ja sääntöjä markkinoille. Sosiaalipolitiikkaa ei voida tehdä ilman vahvaa otetta taloudesta.

Hyvinvointivaltion tulevaisuuden legitimiteetin kannalta keskeistä on luottamus yhteisiin rakenteisiin. Ylivelkaantuneet, hoito- tai valitusjonoihin uupuneet, byrokratiaan turhautuneet ovat usein niitä ihmisiä, joita varten järjestelmä on rakennettu. On absurdia, että usein he jäävät sen hampaisiin vahvempien ja varakkaampien kyetessä hankkimaan oikeutensa muualta.

Amis se vaan on tyhmempi?

Eilen julkaistiin Kalevi Sorsa -säätiön tuore raportti, joka aiheutti myös aktiivista keskustelua niin julkaisutilaisuudessa kuin myöhemmin mediassakin. Sivistysyhteiskunta 2.0 -osallisuutta ja osaamista kaikille -raportissa esitetään pitkä lista toimenpiteitä, joilla suomalaista koulutusjärjestelmää voitaisiin kirjoittajien mielestä ohjata tasa-arvoisempaan, sivistävämpään ja tehokkaaseen suuntaan.

Raporttiin tutustuneet ovat löytäneet paperista paljon hyvääkin, sen sijaan epäilyksen osoitukset suuntautuvat tuttuihin suuntiin - ja tuttuja ovat niiden esittäjätkin. Lukiolaisten liitto on perinteisesti vastustanut läheisempää kanssakäymistä ammattiin opiskelevien kanssa ja torjuu automaattisesti kaikki esitykset, joissa raja-aitoja haluttaisiin madaltaa. Sama koskee kokoomuspuoluetta. Mutta hyvä kysymys kuuluu, miksi?

Perustelu etenee aina samaa latua, koska mitään uutta ei ole keksitty. Molempia osaamisen lajeja tarvitaan, jonka jälkeen seuraa jonkinlaista epämääräistä mutinaa "tasapäistämisestä". Kannattaisi kuitenkin ensin lukea mitä esitetään, hengittää pari kertaa ja lausua tasapainoinen ja harkittu kriittinen mielipide, ei vain sutaista mediahuomion toivossa refleksinomaista ennakkoluuloa.

Säätiön raportti esittää toisen asteen oppilaitoksiin yhtenäisiä kurssitarjottimia. Toisin sanoen sellaista mallia, jonka puitteissa voisi helposti hankkia omaan tutkintoon täydennystä jommalta kummalta puolelta, joko yleissivistävältä tai ammatilliselta. Lukiolaisista n. puolet jatkaa joko toisen asteen ammatilliseen koulutukseen tai ammattikorkeakouluun. Voisi olla hyödyllistä vähentää toisen asteen päällekkäistä koulutusta ja antaa mahdollisuus tutustua ammattialoihin jo aikaisemmassa vaiheessa. Ammattiin oppivat hyötyisivät mahdollisuudesta, huom, ei pakosta, yhdistää tutkintoonsa yleissivistäviä opintoja juuri se määrä, jonka itse tarvitsevat.

Järjestelmä ei saisi tietää nuoria paremmin ja tehdä erittäin urauttavaa valintaa heidän puolestaan 15 vuoden iässä. Uudessakin mallissa nykyisenkaltainen yo-tutkinto on mahdollista suorittaa, kuten myös ammatillinen tutkinto. Voisi suorittaa molemmat nykyisen yhdistelmätutkinnon muodossa. Tai sitten voisi tehdä jonkin kokonaisuuden omaksi ilokseen ja hyödykseen jomman kumman tutkinnon päälle -jos haluaa. Kyse on siis valinnanvapauden lisäämisestä ja mahdollisuudesta kurkistaa toiselle puolelle aitaa.

Ymmärrän kyllä, että Berliinin muuria on vaikea puolustaa, kun todellista syytä omaan ylimieliseen vastarintaan ei voida julkisesti sanoa. Kritiikin oikea syyhän on se, etteivät "lukiolaisten asialla olevat" halua ammattiin opiskelevia tuomaan konerasvaa koulujensa lattioille. Kulttuurinen kuilu, eriyttäminen ja rajoittaminen ovat hyväksi, jos itse sattuu olemaan rotkon "paremmalla" puolella. Argumentit, joiden mukaan "yhteistyö ei saa lisääntyä tai taso kärsii" kertovat kaiken. Minusta se on sama kuin sanoa, etteivät toiset ihmiset voisivat istua samoilla kursseilla, koska he ovat tyhmempiä, ja jonka osoittaa se, että he ovat valinneet ammatillisen koulutuksen.

Arvoista

Puoluetoiminta on niin Suomessa kuin muuallakin saanut voimansa erityisesti kahta kautta. Toisaalta puolueet ovat olleet tiettyjen yhteiskuntaryhmien etujärjestöjä. Suomessa maalaisliiton tausta oli talonpojissa, sosialidemokraattien työläisissä jne. Eturyhmien lisäksi oleellista ovat arvot, joita ihmiset voivat kannattaa sosioekonomisesta tai muista taustoistaan huolimatta.

Arvojen merkitys suomalaisessa politiikassa korostuu yhteiskuntaryhmien jakautuessa pienempiin ryhmiin. Edelleen on hahmotettavissa jopa entisenkin kaltaisia luokkia, mutta niiden merkitys ihmisten omassa itsemäärittelyssä vähenee. Samalla vähenee niihin yhdistettävä poliittinen suuntautuminen.

Jokainen suomalainen puolue sanoo olevansa tasa-arvon tai vapauden kannalla. Oleellista on kuitenkin tasa-arvon määritelmä. Kokoomuslainen tasa-arvo on kovin erilaista kuin vaikkapa sosialidemokraattinen. Joillekin tasa-arvoksi riittävät muodolliset oikeudet osallisuuteen. Toisille taas tämä ei riitä, vaan tarvitaan sosiaalisia oikeuksia ja lähtökohtien tasa-arvoa. Muuten vapaus jää monille kuolleeksi kirjaimeksi.

Sosialidemokraattisessa ajattelussa vapaus ja tasa-arvo kulkevat käsi kädessä. Toista ei voi olla ilman toista. Vapautta on oikeus omaan elämään ja omien tavoitteiden asettamiseen. Jokaisella on oltava mahdollisuus pyrkiä tekemään unelmistaan totta, eikä tämä onnistu ilman yhteisöä. Yhteisössä puolestaan jokaisella tulee olla mahdollisuudet osallistua yhteisten tavoitteiden määrittelyyn. Vapautta ei voi käyttää ilman varmuutta sosiaalisesta turvallisuudesta, eikä oma vapaus saa uhata muiden vapautta.

Tasa-arvolla viitataan ennen kaikkea tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja oikeutta työhön, koulutukseen, osallistumiseen, kulttuuriin ja turvallisuuteen. Kaikkien sellaisten yhteiskunnallisten mekanismien jotka tuottavat ihmisten välisiä eroja, kuten vaikkapa koulutuksen, tulee olla kaikkien ulottuvilla. Tämän vuoksi niitä ei saa alistaa markkinoille.

Eroja on ja tulee aina olla. Mutta erilaisuus ja eriarvoisuus ovat eri asioita. Sosialidemokratian ei tule tähdätä erilaisuuden hävittämiseen, sen sijaan eriarvoisuus ja epätasa-arvo on poistettava. Yhteiskunnassa, jossa vain vahvat menestyvät, erilaisuus katoaa. On pakko alistua vahvempien asettamaan malliin. Tasa-arvoiset mahdollisuudet eivät toteudu, mikäli tuloerot, varallisuuserot tai erot valtaresursseissa kasvavat liian suuriksi.

Syntyperä ei saisi antaa sen paremmin kohtuuttomia etuoikeuksia kuin sulkea ovia. Sen sijaan erot, jotka syntyvät kyvykkyydestä tai ahkeruudesta, ovat hyväksyttäviä. Samalla on kuitenkin havaittava, etteivät vauraus ja valta synny tyhjiössä, vaan yhteistyössä muiden ihmisten kanssa. Tuolloin on oikeudenmukaista, että ne, jotka hyötyvät yhteiskunnasta suhteellisesti eniten, myös osallistuvat sen taloudelliseen ylläpitoon suhteellisesti enemmän. Vapaamatkustusta ei tule hyväksyä, ei kenenkään kohdalla.

Sosialidemokraattisessa yhteiskunnassa voi syntyä hyvä kehä. Tasa-arvo luo vapautta ja hyvin toimiva ja voiva yhteisö synnyttää solidaarisuutta koko yhteiskuntaa kohtaan. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Jälleen kouluista

Koulujen eriarvoistumista käsittelevä mielipidekirjoitukseni ilmestyi tänään Turun Sanomien mielipideosastolla. Lukaise.

Aihetta sivuaa myös Kalevi Sorsa -säätiön vuoden ensimmäinen raportti, Sivistysyhteiskunta 2.0 -osallisuutta ja osaamista kaikille, jonka julkistamistilaisuus pidetään ensi viikon torstaina 24.1. alkaen klo 12 eduskunnan kansalaisinfossa.

Raportin kirjoittamisesta ovat olleet vastuussa YTT Tiina Tikka sekä allekirjoittanut. Puheenvuorot käyttävät myös SDP:n varapuheenjohtaja Pia Viitanen ja kasvatustieteen tohtori, rehtori Peter Johnson. Tervetuloa!

Nähdä Naantali ja kuolla

Tämän päivän Uutispäivä Demarissa oli pikku-uutinen Varsinais-Suomen sosialidemokraateista, jossa todettiin allekirjoittaneen tulleen valituksi kunnallisvaaliprojektisihteerin työhön. Toimi on määräaikainen ja kestää 1.3.2008-31.10.2008 välisen ajan. Lokakuun lopulla palaan jälleen kansanedustaja, mahdollisesti SDP:n puheenjohtaja Tuomiojan avustajaksi.

Avustajatyö on monella tapaa kabinettityötä ja suhaamista erilaisissa työryhmissä. Jotta ote, ja usko, niihin tärkeisiin aitoihin asioihin ja oikeisiin ihmisiin säilyisi ja kehittyisi, päätin paikkaa hakea ja tulin ilokseni valituksi. Tehtävä on laaja ja haasteellinen, hyvä kampanja ja hyvä ehdokasasettelu tulisi saada kasaan aina Iniöstä Mynämäen kautta Somerolle ja Pyhärantaan. Itse asetun ehdolle Turussa.

Muutoin päivän lehti tarjosi taas hyvää aineistoa jäsenvaalikeskusteluun. Päätoimittaja Peltonen otti aiheeseen kantaa ja pelkäsi jäsenvaalien tarjoavan mahdollisuuden iltapäivälehtivetoiseen kampanjatyöhön SDP:n puheenjohtajasta. Halpa retorinen temppu oli liioitella koko vaatimusta, aivan kuin joku olisi esittämässä Ahtisaari-vaalin toisintoa. Muutoinkin tekstistä kumpusi melkoinen halveksunta tavallista puolueaktiivia kohtaan. Harvainvaltaa on helppo kannattaa, kun kuuluu sen käyttäjiin.

Jäsenäänestys

Kun SDP:n puheenjohtajasta käytävä keskustelu alkoi, on henkilöiden nimien lisäksi otsikoihin noussut puolueen sisäinen demokratia. Erkki Tuomioja ja Jutta Urpilainen ilmoittivat kannattavansa neuvoa-antavaa jäsenäänestystä puolueen puheenjohtajuudesta, Eero Heinäluoma on ollut hiljaa ja puoluesihteeri Feldt-Ranta vastustaa ehdoitta maalla, merellä ja ilmassa.

Jäsenäänestyksen vastustajilla on kaksi perusargumenttia. Toinen liittyy tulevaan puoluekokoukseen. Esitetään näkemys, jonka mukaan toimintatavoista on jo sovittu eikä tulevan kokouksen suhteen voida tehdä mitään vaikka haluttaisiinkin. Toinen puolestaan liittyy toimivaltuuksiin. Olisiko suoraan jäseniltä valtansa saava puheenjohtaja irrallisempi puoluehallituksesta ja mitä siitä seuraisi? Voisiko puheenjohtaja jyrätä viittaamalla vahvempaan mandaattiinsa?

Jäsenäänestystä vastaan on myös esitetty huomattavasti erikoisempia näkemyksiä. Eräät niistä liittyvät monien varttuneempien demarien kokemuksiin menneiltä ajoilta. Pelotellaan puolueen valtauksella, oikeistomedialla ja vaikka millä. Joissain puheenvuoroissa jopa pidetään nykyistä mallia demokraattisempana kuin jokaiselta jäseneltä asiasta kysymistä.

Jonkinasteisen demokratian mallin nykysysteemi voisi periaatteessa ehkä täyttääkin, mikäli vaalit joka piirissä järjestettäisiin ja blokit jakautuisivat arvojen ja mielipiteiden pohjalta. Eivätkä siksi, että joku junttasi jotakuta vastaan muinaisina SNK-aikoina, lupasi jollekulle jotakin, vokotteli samaa naista ja onnistui tai että nurmeslaisuus vaan on kaikkia muita tekijöitä merkittävämpää.

Aika-argumenttikaan ei ole kovin vakuuttava. Mikään sääntö ei kiellä tai tee mahdottomaksi neuvoa-antavan vaalin järjestämistä maaliskuisen puoluevaltuuston päätöksellä esimerkiksi toukokuussa. Ei tarvita kuin yksi kirje jokaiselle äänioikeutetulle jäsenelle. Maksaakin todennäköisesti vähemmän kuin vaikkapa kansimainos Hesarissa. Väittäisin, että maksaisi itsensä jäsenten aktivoinnissa nopeasti takaisin.

Hyväksyn tietyin osin näkemyksen ongelmasta toimivaltasuhteiden määrittelyssä ja epäselvistä hallinnollisista käytännöistä. Siltikin haastetta mielestäni paisutellaan, kun katsotaan käytäntöä. Puolueen puheenjohtajalla olisi joka tapauksessa vain yksi ääni ja päätökset tehdään puoluehallituksessa tarvittaessa äänestämällä. Nykyinenkään malli ei ole tarkoittanut sitä, että kaikki päätökset tehtäisiin kerta toisensa jälkeen kiltisti konsensuksessa.

Vaakakuppiin tuleekin asettaa mahdollisten uhkien lisäksi mahdolliset hyödyt. Puoluejäsenyys saisi aivan uutta painoa, kun puolueen keskeisin henkilövalinta ja käytännössä pääministeriehdokas tulisi suorien vaikutusmahdollisuuksien piiriin. Todennäköisesti sillä olisi myös puoluetoimintaa huomattavasti stimuloiva vaikutus, kun ehdokkaat keräisivät ympärilleen tukiryhmiä. Keskustelutilaisuudet vetäisivät takuulla väkeä, kun päätöksen voisi tehdä suoraan itse ilman välistävetäjiä.

Jäsenvaaleista demaripiireissä löytyy myös kokemusta. Tanskan sosialidemokraatit valitsivat puheenjohtajan jäsenvaalilla, uusia jäseniä liittyi suuri määrä, eikä heille henkilönkään kanssa aivan huonosti käynyt. Detaljina todettakoon, että siellä jäsenvaalin järjestäminen onnistui kahdessa kuukaudessa. Meillä puoluevaltuuston ja puoluekokouksen välinen aikaero on kolme kuukautta.

Jäsenäänestyksen kannattaminen tai kannattamattomuus näyttää olevan sukupolvikysymys. Varttuneempi, puoluesodat ja valtausyritykset nähnyt sukupolvi vastustaa tämänkaltaisia uudistuksia muistiinsa pohjautuen. Nuorempi, puoluetoiminnan tulevaisuudesta huolestunut sukupolvi taas katsoo tämänkaltaisten uudistusten olevan välttämättömiä. Avoimuus ja vaikuttamismahdollisuuksien lisääminen ei voi tarkoittaa vain sitä, että paikalle tulee entistä enemmän ihmisiä kuuntelemaan kun samat naamat pitävät samoja puheenvuoroja ja pyörittävät samaa vanhaa peliään.

Sipoo ja suunnitelmat

Sipoo-seikkailu sai toivotun päätöksen. Vaikka Helsingin kaupungin menettely ei täysiä tyylipisteitä ansaitsekaan ja kaikin puolin mukavampaa olisi ollut, että metropolialueen kehittäminen olisi voinut sujua jouhevammin kuin pakkokeinoin, voi lopputulokseen olla tyytyväinen. Vapaamatkustamista ja kermankuorintaa ei voida kunnallisen itsehallinnon varjolla loputtomiin sallia, ei varsinkaan, mikäli se heikentää seudun kokonaishyvinvointia.

Kaavoitussuunnitelmien mukaan Helsingin Sipoosta saamalle maa-alueelle nousee tiivis, metroon varaan rakentuva kaupunginosa. Kaikki tämä kuulostaa varsin järkeenkäyvältä. Toivoa sopii, että alueella noudatetaan energiatehokkaita rakennusratkaisuja, sekä muistetaan sosiaalisen sekoittumisen toivottavuus. Samoille alueille on kaavoitettava niin omistus- kuin vuokra-asumistakin.

Länsimetropäätöstä saatiin odotella vuosikymmeniä ennen kuin se vihdoin saatiin aikaan. Itään päin laajeneminen näyttää käyvän helpommin. Hintalappu on kuitenkin kysymysmerkki, vaikka toki huomattavasti Espoon suuntaa halvemmaksi tuleekin. Metron laajentuminen mahdollisimman nopeasti itä-länsi-suunnassa, sekä uuden pohjois-etelä-linjauksen toteutuminen ovat keskeisiä pk-seudun kehittämishankkeita. Olisi aika makeata jonain päivänä vaihtaa Kampissa ja ajaa lentokentälle tai Santahaminan uudelle asuin/virkistysalueelle oranssissa kyydissä.

Tuomioja

Erkki Tuomioja ilmoittautui eilen Kouvolassa mukaan SDP:n puheenjohtajakisaan. Tarkkasilmäisemmät havaitsivat allekirjoittaneenkin muutamassa uutislähetyksessä. Nelosen uutisissa käveltiin porukalla sisään Kouvolan kaupungintaloon kuin Don Quijote ja Sancho Panza.

Tuomiojan viesti oli selkeä. Hän vaatii demokraattisempaa puoluetta mm. jäsenäänestysten lisäämisen muodossa. Tähän toiveeseen on yhtynyt yli 20 puolueosastoa aloitteiden muodossa ympäri maan sekä koko SDP:n Helsingin piiri, Finlands Svenska Socialdemokrater FSD sekä SONK. Laaja puheenvuoro käsitteli myös runsaasti yhteiskuntapolitiikkaa.

SDP:n ja koko poliittisen järjestelmän on päästävä irti globalisaation sopeuttajan roolistaan ja palata kehitykseen vaikuttajaksi. Poliitikalla voidaan edelleen vaikuttaa myös yhteiskunnan reunaehtoihin. Se, tehdäänkö niin, on valinta, joka vaatii rohkeutta eikä salli jumittumista pelkkään ajankohtaiskommentointiin.

Kirjoitan tätä blogia yksityishenkilönä, en poliittisena avustajana. Silti minun on helppo kerta toisensa jälkeen olla monista asiakysymyksistä samaa mieltä Erkki Tuomiojan kanssa. Eriarvoistumiskehityksen pysäyttäminen, yhteisöllisyys, globaali vastuu ja demokratia, ovat Suomen ja maailman kannalta kohtalonkysymyksiä. Haluan itse olla mukana sellaisessa puolueessa, joka voi uskottavasti ja ohjelmallisesti pyrkiä eteenpäin näiden kysymysten ratkaisussa. Suomessa ei tällä hetkellä ole ainuttakaan sellaista puoluetta. Ehkä meillä voisi olla yksi.

Tage Lindberg kirjoitti puheenjohtajalta vaadittavista ominaisuuksista. Luettelo oli hyvä ja täydentävä. Nostan esiin niistä viimeisen, arvot ja aatteet. Me olemme SDP ja sen on tarkoitettava jotain. Mikäli viime aikojen keskusteluista jotain on opittu, niin se, ettei sosialidemokratia aina kykene esiintymään erityisen selkeästi. Mitä ruusu rinnassa kertoo ihmisestä? Ruiskukka? Nuori menestyjä. Vihreä? Eettinen ihminen, huolissaan ympäristöstä. Yhteistä näille kahdelle on positiivinen identiteettilataus. Demareilta vastaavat selkeät mielleyhtymät puuttuvat.

Erkki Tuomioja kykenee paitsi olemaan vahva poliittinen johtaja, myös antamaan sosialidemokratialle tunnistettavat kasvot. Kansainvälinen kokemus ja arvostus on omaa luokkaansa suomalaisten valtiomiesten ja -naisten joukossa. Asiaosaamisessa Tuomiojalle ei löydy vastusta. Selkeä linja on tuonut paljon vihollisia. Mutta myös luottamusta ja arvostusta, jotka ovat vaikeammin havaittavissa kuin ilkeydet ja loanheitto.

SDP:n piirissä puhutaan paljon nuorten ja keskiryhmien tavoittamisesta. Uskon, että molemmat arvostavat suoraa ja rehellistä puhetta. SDP:n ongelma kummankaan ryhmän kohdalla ei ole ollut poliittisen linjan liika vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus, vaan sen selkeyden puute. SDP:n tulee olla vaihtoehto, jonka tunnistaa. Kun olet kaikkialla, et ole missään. Nuorten tavoittamisessa keskeistä on toivo, sanoma, josta voi innostua ja johon uskoa. Hyväkään markkinointi ei ainakaan vasemmistopuolueen kohdalla tätä korvaa.

Tuomiojassa kiteytyvät monet sellaiset arvot ja ajatukset, joita monet ihmiset kannattavat, mutta joille ei ole löytynyt joko lainkaan sopivaa puoluetta tai sitten heidän näkemyksensä on kovin epäselvä. Hän ei karta vaikeitakaan aiheita ja uskaltaa ajatella itsenäisesti, esimerkkinä vaikkapa viime päivien uskontokeskustelu. Spin doctorit eivät olleet taustalla kertomassa, ettei tätä aihetta kannattaisi käsitellä.

Mitä tulee jäsenvaaliin, ottakaa hyvät SDP:n jäsenet tämä asia todesta ja edistäkää sitä. Minä olen kyllästynyt siihen, että harvat ja valitut miehet järjestelevät vanhojen ennakkoluulojensa ja kaunojensa pohjalta yhteisen kansanliikkeen johtoa. Tämä on tilaisuus, käyttäkää se hyväksenne. Voimme myös vastata rehellisesti ja selkeästi kysymykseen: "Mihin voin vaikuttaa SDP:n jäsenenä?"

Minulla ei henkilökohtaisesti olisi minkäänlaista ongelmaa toimia myös vaikkapa Jutta Urpilaisen johtamassa puolueessa. Nykyinen puheenjohtajakin on julkista mainettaan parempi, eikä elämä loppuisi hänen uudelleenvalintaansa mikäli muut henkilövalinnat tällaisessa tilanteessa eivät tarkoittaisi oman esikunnan tai taustaryhmän vallan kasvattamista entisestään. Kaikkein mieluiten haluaisin kuitenkin nähdä SDP:n johdossa nimenomaan Tuomiojan, jonka valtavan potentiaalin haluaisin saada käyttöön puheenjohtajan paikalla. Ei rakentamassa dynastioita, vaan puolueelle uuden alun.

Erkki Tuomioja on ihmisenä ja poliitikkona sellainen johtaja, jonka SDP ja Suomi tarvitsevat. Tulkaa mukaan! Tehdään siitä yhdessä mahdollista. Sinä, joka kannatat, liity puolueeseen ja äänestä puoluekokousvaalissa ehdokkaita, jotka tukevat Tuomiojaa. Sinä, joka olet jo jäsen, lähde ehdokkaaksi! Tukensa voi ilmaista myös tulemalla mukaan kampanjaan vaikkapa Facebookissa -jäsenkirjaa ei tarvita. Kannattajia aletaan piakkoin kerätä myös verkkosivujen kautta, stay tuned!

Tuntematon

Taustalla öistä lämpökamerakuvaa Irakista. Epälukuinen määrä ihmiselämiä päättyy Apache-helikopterin tulitukseen. Lahtinen huutaa tukiaseman mastosta:

"Miksi täällä ihmisiä tapetaan? Jotta herrat saisivat aina vain lisää rahaa. Ja niiden huorat lisää timantteja ja turkiksia. Siksi täällä ihmisiä tapetaan. Näin kirjoitti Väinö Linna vuonna 1954. Ja mitä se tarkoittaa tänään? Miettikää sitä!"

Kyllä teitäkin joku kyykyttää! Kristian Smedsin Tuntematon jää mieleen, valvottaa, vaikuttaa.

Unohtumaton kokemus. Live @ front.

Kuva täältä. Hyvä arvio paljon puhutusta esityksestä mm. täällä, myös tämä kannattaa lukea.

Vieraissa

Allekirjoittanut sai kunnian kirjoittaa tekstin STAKESin yhteiskuntablogiikkaan. Koulujen eriarvoistumista käsittelevä lyhyt artikkeli löytyy täältä. Lukaise!

Omistajaohjaus (kok.)

Huomaako kukaan muu tässä mitään epäjohdonmukaista?

Häkämies 6.11.2007: "Valtio ei saa puuttua Stora Enson toimintaan!"
Häkämies 3.1.2008: "Valtio haluaa torjua islantilaissijoittajat!"

Osakkeenomistajien etu kuulemma vaatii jälkimmäisessä toimenpiteitä. Oli niin tai näin, voidaan kysyä miksi näin ei edellisessä ollut?

Markkinakeinottelun vuoksi tapahtuvaa tuottavan tuotannon alasajoa ja laajamittaisen työttömyysongelman aiheuttamista jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa olevalla alueella ei valtio vastustanut. Vaikka valtion omistajaosuus -ja valtionhan "omistavat" kai kansalaiset, eikö niin- on Stora Ensossa aivan toista luokkaa kuin Elisassa.

Omistajapolitiikka on ainakin toistaiseksi ehkä kaikkia muita politiikan aloja selkeämmin osoittanut sen, mistä suomalaisessa vallanvaihdossa on kyse. Hyvää krapula-aamua Suomi!

Paperiäijät ja niiden palkat

Erityisesti SAK-lainen ammattiyhdistysliike saa varsin usein vihat päälleen kahdesta asiasta. Toisaalta sen ei ole katsottu toimineen pätkätyöntekijöiden hyväksi. Toisaalla sen katsotaan suojelevan liiaksi työssäkäyvien tai vain omien liittojen jäsenten etuja ja unohtaneen muut ryhmät, mm. työttömät tai matalapalkkaisemmat alat. Nämä kaksi kritiikin kärkeä nousevat usein erityisesti vihreästä liikkeestä ja ne poikkeavat muusta oikeistolaisesta kritiikistä.

Keppihevoseksi keskusteluun nostetaan useimmiten paperimiesten palkat, joita vertaillaan sisar hento valkoisen palkkatasoon. Miksi koneiden hoitamisesta saa parempaa palkkaa kuin ihmisten hoitamisesta? Kysymys on sinällään toki hyvä ja legitiimi, ei se oikein olekaan. Se, onko paperi(miesten) tai metalli(miesten) ammattijärjestö oikea kohde, kun etsitään syyllisiä tilanteen aiheuttajille, ei ole kovinkaan perusteltua, elleivät syyt sitten ole poliittisia -mitä ne usein ovat.

Kuten Ville Kopra kirjoitti (EDIT: kuten myös Antti Aarnio), on vaikea ymmärtää, mitä vihreät tai muut tiedostavat ay-kriitikot oikeastaan teollisuusliitoilta haluavat. Että teollisuuden työntekijöille ei saisi maksaa kunnollisia palkkoja? Tälle Kokoomus ja elinkeinoelämä varmasti taputtavat. Miten moinen hyödyttäisi matalapalkkaisia naisaloja tai pätkätyöläisiä? Pätkätyö ei, kiitos hyvän edunvalvonnan, ole teollisuudessa vastaava ongelma kuin palveluissa tai julkisella sektorilla. Palkkojen lasku puolestaan tarkoittaisi myös pienenevää ansiotuloverokertymää -ja entistä vähemmän sitä rahaa, josta matalapalkka-alojen palkkoja toivottavasti kyetään nostamaan.

Sinällään lisääntyvän solidaarisuuden vaatimus on perusteltu. Ay-liike voisi kokonaisuutena olla näkyvämmin paitsi matalapalkka-alojen puolella, myös aktiivinen kv-tasolla jne. Monessa suhteessa se sitä onkin, mutta toiminta ei näy. Esimerkiksi SASK tekee erittäin tärkeää työtä kehityspolitiikan ja kansainvälisten ay-oikeuksien kentällä. Tämä tulisi valtavirtaistaa. Vaikka maailma on kaukana valmiista, on pätkätyöntekijöidenkin asema on parantunut monin tavoin, mm. vähimmäistyöajan säätämisellä, tai ansiosidonnaisen piiriin pääsyä helpottamalla. Se, että tälle ei anneta mitään arvoa tai perustetaan asiantuntemuksen puutteessa näkemys johonkin tv-mainokseen, kertoo enemmän kritiikin esittäjästä kuin kohteesta.

Siinä, että tässä maassa on joitain työntekijäryhmiä, jotka kykenevät työllään saavuttamaan asianmukaisen ansiotason, ei ole mitään vikaa. Päinvastoin, tähän pitäisi pyrkiä kautta linjan. Varsinkin, kun kyseisistä henkilöistä monikaan ei käytä varallisuuttaan spekulatiivisiin sijoituksiin tai kikkaile verosuunnittelun avulla. Yksityisellä sektorilla, erityisesti teollisuudessa tuottavuuden mittaaminen rahassa on helpompaa kuin vaikkapa hoiva- tai kulttuurialoilla. Tuolloin on järkevää, että tuolta puolelta syntyvää valtaisaa lisäarvon tuottoa jaetaan tuloksen tekijöille, jotka puolestaan osallistuvat yhteiskunnan toimintaan progressiivisen veron kautta. Huomionarvoista on myös se, että mm. verotuksen vuoksi käytettävissä olevien tulojen erot eivät ole lainkaan niin suuria kuin erot bruttotuloissa.

Keskustelussa olisi myös muistettava koulutuksen todellinen merkitys koko elämän kannalta. Usein duunarien palkoista marisevat korkeasti koulutetut. Koulutus kuitenkin kannattaa, useimmiten taloudellisesti, mutta erityisesti työttömyysriskin pienenemisen kautta. Moni teollisuuden työntekijä on huomattavan suuressa työttömyysvaarassa, kun katsotaan koko työuraa. Heidän vakuutuksensa koulutuksen muodossa ei ole erityisen hyvä. Lisäksi koulutus maksaa, ja se maksetaan mm. tuloveroista kertyvillä varoilla.

Ongelmia on, ja niitä tulee ratkaista. Vastuu on toki yhteinen, mutta pääsyylliset vaikkapa kuntien työntekijöiden heikkoon palkkatasoon löytyvät muualta kuin teollisuuden ammattiliitoista. Pätkätyöntekijöiden asemasta tai matalapalkka-alojen tilanteesta huolestuneiden kannattaisi pikemminkin liittyä liittoihin, aktivoitua niissä tai toimia yhteistyössä niiden kanssa, kun haukkua väärillä ovilla.


ps. Pro Urpilainen -liike nostelee päätään mm. täällä, osallistu hyvään keskusteluun. SDP:n puoluekokousohjelmatyötä puolestaan pyritään avaamaan täällä.